HKO ja Susanna Mälkki Kevätuhrin parissa Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva © Jari Kallio.
Helsingin kaupunginorkesteri antoi ylikapellimestari Susanna Mälkin johdolla mitä parhaimman näytteen osaamisestaan Igor Stravinskyn Kevätuhrin (1911-13) kerrassaan upean esityksen muodossa keskiviikkoiltana Musiikkitalossa.
Vielä yli vuosisata kuuluisan Pariisin-kantaesityksensä jälkeen Kevätuhri tarjoaa orkestereille ja kapellimestareille verrattoman haasteen. Toki teoksen esityskuntoon saattaminen sujuu nykyisin normaalin harjoitusajan puitteissa, toisin kuin Kevätuhrin olemassaolon ensimmäisinä vuosikymmeninä, mutta itsestäänselvyys se ei edelleenkään ole.
Kevätuhrin moninaisissa teknisissä haasteissa piilee myös teoksen loputon kiehtovuus. Sen eriskummallisten harmonioiden, oikukkaiden rytmien ja mitä epätavallisimman orkestraation kautta avautuu pelottavankiehtova soiva kaikkeus, jonka hätkähdyttävyys on edelleen omaa luokkaansa.
Vaikka Kevätuhri sai alkunsa Sergei Djagilevin Ballets russesin tilauksena, Stravinskyn teokselle kehittyi kuitenkin pian toinen elämänpolku konserttisaleissa. Juuri tässä muodossaan sodanjälkeinen modernismi, Pierre Boulez merkittävimpänä luotsinaan, kohotti teoksen yhdeksi tärkeimmistä esikuvistaan.
Näin konserttisalien Kevätuhrista tuli vähitellen yhä abstraktimpi teos, jopa siinä määrin, että Stravinsky alkoi lopulta itsekin kutoa musiikilleen uutta syntytarinaa, jossa Kevätuhrin idea ja muoto olivat hahmottuneet jo ennen varsinaista balettisuunnitelmaa. Myöhemmän kriittisen tutkimuksen valossa tämä tarina näyttäytyy kuitenkin sepitteenä, osana Stravinskyn myyttiä Stravinskysta.
Liioin ei säveltäjä myöhemmin tuntenut tarvetta mainita Kevätuhrin melodisen materiaalin laajaa kansanmusiikillista alkuperää, jota Richard Taruskin on sittemmin ansiokkaasti avannut elämäkertatutkimuksessaan.
Missä määrin tällä kaikella on sitten merkitystä Kevätuhrin soivassa todellisuudessa? Karkeasti ottaen teoksella voidaan ajatella olevan kaksi pääasiallista tulkintalinjaa, joista yksi näkee Kevätuhrin modernina eurooppalaisena orkesteriteoksena ja toinen venäläisestä kansanperinteestä ammentavana balettina. Näiden rinnalla halutaan joskus nähdä kolmaskin juonne, amerikkalainen show-kappale, jonka tunnetuimpana ilmentymänä voitaneen pitää Leopold Stokowskin vuonna 1940 muokkaamaa versiota Walt Disneyn Fantasiaa varten.
Esittävän taiteen todellisuus on tietenkin edellä mainittuja yleistyksiä monisyisempää, mutta jonkilaisen lähtökohdan tämä jaottelu kuitenkin kuulijalle tarjoaa. Jos Mälkin ja HKO:n keskiviikkoista konserttiesitystä pitäisi tähän sapluunaan mahduttaa, kaikkein vahvimmin näkemyksessä korostuisi Kevätuhrin modernistininen traditio.
Harvoin Kevätuhrista on voinut konsertissa kohdata yhtä läpikuultavaa, huoliteltua ja kokonaisuuden logiikkaa korostavaa näkemystä. Ensimmäisen osan alun hienosta fagottisoolosta avautui kauttaaltaan hämmästyttävän kuulas ja oivallisesti balansoitu orkesteripanoraama, jossa Stravinskyn partituurin yksityiskohtien rikkaus pääsi hienosti oikeuksiinsa.
Kevätuhrin oikukkaasti aksentoitu rytmiikka sai niin ikään tarkan ja ilmeikkään toteutuksen. Mälkki ja orkesteri välittivät kunkin taitteen luonteenomaiset karakterit ihailtavasti, kokonaisuuden logiikkaa kuitenkin kunnioittaen.
Soinnillisesti vaikuttavimpia hetkiä koettiin toisen osan johdanon pysähtyneessä yömusiikissa, jossa sävellajit lomittuvat osaksi harmonisesti monitulkintaista kokonaisuutta käynnistäen jännitteen joka kantaa aina Uhritanssin päätökseen saakka.
Kuoroja jäljittelevät monet puhallinosuudet olivat puhtaasti ja ilmeikkäästi artikuloituja, ja jouset puolestaan tekivät hienoa työtä alati vaihtuvien tanssirytmien pyörteissä. Kuusihenkinen lyömäsoittajisto antoi niin ikään parastaan Stravinskyn moninaisten tekstuurien parissa.
Oman erityiskiitoksensa ansaitsevat myös orkesterin kahdeksan cornistia, joiden yhteistyö Kevätuhrin vaativien käyrätorvi- ja wagnertuubastemmojen toteutuksessa oli kerrassaan riemastuttavaa.
Mälkin ja HKO:n mieltänostattava Kevätuhri-näkemys tarjosi syvän elämyksen etenkin teokseen analyyttisesti suhtautuvalle kuulijalle. Alkuperäisen baletin erotiikan ja kauhun sävyttämiin ikimyytteihin orientoitunut harrastaja saattoi kuitenkin jäädä keskiviikkona kaipaamaan teoksen henkeen kuuluvaa tiettyä rosoa ja hurmosta. Tässä kohtaa on toki kysymys tulkinnallisesta preferenssistä, josta voidaan perustellusti olla montaa mieltä. Lajissaan orkesterin ja Mälkin näkemys osui kuitenkin aivan nappiin.
Konsertin ensimmäisellä puolikkaalla kuultiin Sergei Prokofjevin Sinfonia concertante sellolle ja orkesterille (1950-52). Säveltäjänsä viimeisiin teoksiin lukeutuva, Mstislav Rostropovitšille omistettu laajamittainen sinfonian ja konserton hybridi on yhä verraten harvinainen tuttavuus konserttisaleissa. Omalla kohdallani edellisestä kohtaamisesta lienee reilut kaksi vuosikymmentä.
Sinfonia concertante pohjautuu Prokofjevin 30-luvulla säveltämään sellokonserttoon, joka sai kantaesityksessään hyisen vastaanoton joutuen unholaan liki vuosikymmeneksi. Kuultuaan Rostropovitšin esityksen epäonnisesta konsertostaan Prokofjev päätti muokata teoksensa uudelleen. Tämän pitkälliseksi venyneen prosessin tuloksena syntyi lopulta Sinfonia concertante, jonka Rostropovitš kantaesitti talvella 1952.
Nelikymmenminuuttinen Sinfonia concertante on solistilleen varsin vaativa teos, joskin palkitseva sellainen. Kuulijalle teoksen viehätys avautuu kenties hieman verkkaisesti, mikä kannustanee niin yleisöä kuin muusikkojakin etsiytymään tutumman ohjelmiston pariin.
István Várdai, HKO ja Susanna Mälkki Kuva © Jari Kallio.
Prokofjevin sinfoninen konsertto kätkee sisäänsä kuitenkin koko joukon musiikillisia hyveitä, joiden vuoksi teoksen soisi löytävän itselleen enemmän puolestapuhujia. Unkarilaissellisti István Várdai tekikin Mälkin ja HKO:n kanssa arvokasta työtä keskiviikkoillan ohjelmistovalinnallaan.
Musiikkitalossa saatiin kuulla eheästi muotoiltu ja erinomaisesti balansoitu tulkinta Prokofjevin kiehtovan rönsyilevästä teoksesta. Esityksen tasapainoisen johdonmukaisuuden kääntöpuolena oli kuitenkin hienoinen hyvätapaisuus, joka hioi terää Sinfonia concertanten kirpeältä ironialta. En silti vaihtaisi tätä kokemusta kaluttuihin suosikkikonserttoihin, joiden repertuaari on hämmästyttävän pieni.
Illan ylimääräinen oli sekin ilahduttava poikkeus kaanonista, kun Várdai ja HKO:n sellistit esittivät Giovanni Solliman Igiulin, viisiminuuttisen meditaation selloyhtyeelle. Illan muuhun ohjelmaan ylimääräisellä ei ollut syvempää yhteyttä, mutta piristävä valinta se oli joka tapauksessa.
— Jari Kallio
Helsingin kaupunginorkesteri
Susanna Mälkki, kapellimestari
István Várdai, sello
Sergei Prokofjev: Sinfonia concertante e-molli, Op. 125a sellolle ja orkesterille (1950-52)
Igor Stravinsky: Kevätuhri (1911-13)
Musiikkitalo, Helsinki
Ke 10.10. klo 19
Kun konserteissa tulee käytyä melko harvakseltaan, tuppaavat valinnat olemaan aika varman päälle: tuttuja teoksia, tuttuja artisteja. Siksi olikin virkistävää viettää vaihteeksi ilta tuntemattoman äärellä.
Lontoon sinfoniaorkesteri oli ensimmäinen orkesteri, jonka opin tuntemaan nimeltä. Kuten niin monella oman sukupolveni musiikinharrastajalla, minunkin ensikohtaamiseni LSO:n kanssa tapahtui Tähtien sota -elokuvien musiikin kautta. Siksi olikin erityisen kiehtovaa kuulla livenä orkesteria, joka aikoinaan oli johdattanut minutkin sinfonisten sointien maailmaan.