Author Archives: Jari Kallio

Säveltäjä Hans Abrahamsen Barbicanin lavalla torstai-iltana. Kuva: Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri käynnisti uuden konserttivuotensa musiikillisen johtajansa Sir Simon Rattlen kanssa tällä viikolla mitä oivallisimmalla pohjoismaisella ohjelmalla. Lontoon Barbicanissa saatiin kuulla niin Sibeliuksen sinfonisen ykseyden huipentuma, seitsemäs sinfonia (1924), Hans Abrahamsenin valkohehkuinen laulusarja Let me tell you  (2012-13) kuin Nielsenin vangitseva neljäs sinfonia, Sammumaton (1914-16).

Ohjelma kuultiin viikolla kahdessa eri muodossa, ensin epämuodollisempana keskiviikon alkuillan Half Six Fix -konserttina, jota seurasi torstain perinteisemmän kaavan ilta. Sibeliuksen ja Abrahamsenin teokset kuultiin molempina päivinä, kun taas Nielsenin sinfonia soitettiin ainoastaan torstaina. 

Tämä yhden suomalaisen ja kahden tanskalaissäveltäjän musiikin kokonaisuus onnistui välttämään yksinkertaiset maantieteelliset kliseet ja porautumaan syvälle pohjoismaisen musiikin moninaisuuteen ja ykseyteen. Kummastakin illasta muotoutui erinomainen seikkailu. 

Sibeliuksen seitsemäs ja viimeinen sinfonia valmistui vuonna 1924. Teoksen ensimmäiset musiikilliset impulssit juontavat kuitenkin viidennen sinfonian (1915/1916/1919) pitkään luomisprosessiin. Viimeisessä sinfoniassaan Sibelius vei huipennukseensa ykseyteen tähtäävän orgaanisen kehittelyprosessin, mitä voidaan pitää eräänä hänen tuotantonsa keskeisistä päämääristä. Yksiosainen teos sulauttaa sinfonisia aineksia yhteen soivaksi monoliitiksi, joka tähyää pitkälle tulevaisuuteen, aina Lutoslawskin kahteen viimeiseen sinfoniaan saakka, kenties kauemmaksikin.    

Vaikka seitsemännessä sinfoniassa voi kuulla niin hitaan osan, scherzon kuin rondonkin karaktereja, Sibeliuksen muotoajattelu kulkee kuitenkin uusia polkuja. Tämän ennennäkemättömän ykseyden tavoittelun juuret ulottuvat aina kolmanteen (1907) ja viidenteen sinfoniaan saakka. 

Jo toisessa sinfoniassaan (1902-03) Sibelius linkittää scherzon ja finaalin toisiinsa Beethovenin viidennen sinfonian (1804-08) kaavaa seuraten. Kolmannessa sinfoniassa ei kuitenkaan ole enää kysymys pelkästä sillasta kahden osan välillä, vaan finaalin musiikki kohoaa vähitellen esiin scherzon kuohuista.  

Uudistaessaan viidettä sinfoniaansa Sibelius harkitsi jopa hylkäävänsä hitaan osan ja finaalin kokonaisuudessaan ja keskittävänsä sinfonian yhteen kiedottujen sonaattiallegron ja scherzon kokonaisuuteen, jonka alaotsikon hän kaavaili jo muotoon Symphonie in einem Satz. Vaikka säveltäjä tunnetusti päätyi pitäytymään lopulta kolmiosaisessa kokonaismuodossa viidennen sinfonian kohdalla, lienee selvää, että seitsemännen sinfonian muotoratkaisu sai alkuitunsa tässä yhteydessä.   

Silti on hyvä muistaa, että seitsemännessä sinfoniassa on kyse paljon muustakin kuin rakenteellisesta innovaatiosta. Sibeliuksen ajattelu on uraauurtavaa myös harmonioiden ja tekstuurin suhteen. Ajatellaan vaikka kuuluisaa pasuunateemaa, jonka kolme ilmentymää peilaavat radikaalisti uudenlaista näkemystä melodian ja säestyksen välisestä suhteesta, soolon kietoutuessa soivaan kudokseen tavalla, joka ennakoi kenties jopa Ligetin 60- ja 70-lukujen tuotantoa.   

Sinfonian päätös on yksi kirjallisuuden vaikuttavimpia. Järisyttävää tuttisointua seuraavien tahtien aikana musiikki vaeltaa liki tyhjyyteen, pelkistyen muutamiksi säikeiksi, joiden keskeltä kohoaa lyhyt Valse triste (1903/04) -muistuma. Viimeinen C-duurisointu on mitä eriskummallisin yhdistelmä vaskien hehkua ja hallanpuremia jousia, sinfoninen cliffhanger varsinaisen päätöksen sijaan.  

Liekö toista orkesteria, ainakaan Suomen rajojen ulkopuolella, jolla olisi yhtä syvää sidettä Sibeliuksen musiikkiin kuin Lontoon sinfoniaorkesterilla? Vuonna 1904 perustettu orkesteri on esittänyt Sibeliuksen teoksia konserteissaan tähän mennessä yli viisisataa kertaa. LSO on ollut säveltäjän keskeinen puolestapuhuja myös studiossa, alkaen Kajanuksen ensilevytyksistä 1930-luvulla aina Sir Colin Davisin kahteen sinfoniasykliin saakka.  

Rattlen Sibelius-sidettä puolestaan vahvisti jo varhain yhteistyö Paavo Berglundin kanssa. Tämä jakoi auliisti asiantuntijuuttaan nuoremman kollegansa kanssa vuosikymmenten ajan synnyttäen herätteitä, joita on saattanut kuulla Rattlen Sibeliuksessa niin Briminghamin kuin Berliinin vuosina. Berliinin filharmonikoiden kaudellaan hän johti sinfoniasyklin kahdesti, mukaan lukien orkesterin ensimmäisen kolmannen sinfonian esityksen vuonna 2010. Niinpä Rattle tuntee Sibeliuksensa läpikotaisin, kuten tämän viikon konserteissa taas saattoi todeta.     

Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri Sibeliuksen seitsemännen sinfonian parissa Barbicanissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Keskiviikon ja torstain konserteissa seitsemäs sinfonia piirtyi mitä elinvoimaisimpana ja idiomaattisimpana. Sinfonian arkkitehtuurin logiikka avautui vastustamattomalla terävyydellä tarjoten mitä syvimmän elämyksen.  

Kertakaikkisen tarkasti, kuulaasti ja vaikuttavan jylhästi soiva LSO oli täysin kotonaan sinfonian karussa hurjuudessa. Kumpanakin iltana saatiin kuulla aivan erityisen hieno ja omanlaisensa tulkinta. Keskiviikon päätösnumerona sinfonia soi huumaavan tummanpuhuvana kun taas torstain avauksessa siinä saattoi aistia myös talviauringon säihkeen, tuon Sibeliukselle niin olennaisen kalpean valon tuikkeen. 

Hans Abrahamsenin mitä vaikuttavin laulusarja Let me tell you (2012-13) pohjautuu Paul Griffitsin vuonna 2008 julkaistuun romaaniin, joka puolestaan kertoo uudelleen Ofelian tarinan Shakespearen Hamleitista. Sekä romaanin että laulusarjan teksti rakentuu yksinomaan niiden 481 sanan varaan, joita Shakespeare alun perin käytti Ofelian vuorosanoissa.   

Kolmeen osaan jakautuva seitsemän laulun sarja säteilee aivan ainutlaatuista valkeaa hehkua ilmentäessään muistojen, tunteiden ja lumen soivia maailmoja. Erinomaisen säästeliäin ja kuulain keinovaroin Abrahamsen rakentaa mitä omaperäisimpiä soivia todellisuuksia, joiden intensiteetissä ja talvisissa sävyissä voi kuulla kaikuja myös Sibeliuksen myöhäisimmästä tuotannosta. 

Vaikka Abrahamsenin musiikki on varsin pelkistettyä, sen tarkkaan hiotut yksityiskohdat, ällistyttävät harmoniat sekä alati vaihtuvat tahtilajit ja limittyvät rytmit ovat äärimmäisen ilmaisuvoimaisia. Abrahamsen tapaa kirjoittaa soittimille keskeistä sanottavaa niiden rekisterien äärirajoille, luoden täten kerrassaan kiehtovia sointeja.   

Vokaaliosuuksia luonnehtivat samanaikaisesti sekä erinomainen hienovireisyys että valtaisa intensiteetti. Abrahamsenin innoittajana on ollut kanadalainen sopraano Barbara Hannigan, jonka aloitteesta koko teos on saanut syntynsä ja joka lauloi soolo-osuuden nyt myös Barbicanissa.  

Keskiviikkoiltaisessa johdantopuheessaan Rattle rinnasti Let me tell youn Gustav Mahlerin musertavan haikeaan jäähyväissinfoniaan Das Lied von der Erdeen (1908-09) sekä Schubert menetyksentäytteiseen Winterreiseen (1827). Vaikka nämä teokset ovat sävelkieleltään varsin etäällä toisistaan, on niiden tematiikassa ja tunnemaailmassa vahvat yhteytensä. 

Musiikillisesti Abrahamsenin omintakeisessa tyylissä voi kuulla vaikutteita Ligetiltä, Morton Feldmanilta sekä amerikkalaisilta (ja eurooppalaisilta) minimalisteilta. Hienovireisessä läpikuultavuudessaan Let me tell you onkin esittäjilleen varsin vaativa mutta myös äärimmäisen palkitseva teos.

Kolmesta laulusta muodostuva ensimmäinen osa katsoo menneisyyteen, keskimmäisen osan kaksi laulua nykyisyyteen, kun päätöslaulut taasen tähyävät kohti tulevaisuutta. Ajan käsite on yksi Let me tell youn läpi kulkevia teemoja niin kielellisellä kuin musiikillisellakin tasolla, ilmeten moninaisissa, usein päällekkäisissä harpun ja lyömäsoitinten pulsseissa.

Jouset kirpeät harmoniat kipuavat kimmeltäviin korkeuksiin rekisterien ylärajoille, kun taas puhaltimet ovat avainasemassa sointivärien rakentumisessa. Ilmaisuvoimaisella lauluosuudella on lumoava vaikutus kuulijaansa synnyttäen mitä ainutlaatuisimman elämyksen. 

Barbara Hannigan, LSO ja Sir Simon Rattle Barbicanissa. Kuva: Jari Kallio

Hanniganin, LSO:n ja Rattlen hämmästyttävä tulkinta, jossa musiikin verraton nerokkuus sai täysimittaisen toteutuksensa, lukeutuu ehdottomasti vaikuttavimpien musiikillisten kokemusteni joukkoon. Olipa sitten kysymys alati vaihtuvista tahtilajeista, toisista maailmoista kohoavista harmonioista ja sointiväreistä tahi kirkashehkuisesta vokaaliosuudesta, täydellisempää soivaa todellisuutta Let me tell youlle voi tuskin kuvitella. Niin Barbicanin yleisö kuin torstaina paikalla ollut säveltäjäkin elivät tulkinnan mukana täydestä sydämestään.

Carl Nielsenin neljäs sinfonia, Sammumaton, kuultiin torstai-illan konsertin päätöksenä. Tässä ensimmäisen maailmansodan aikana syntyneessä sinfoniassa Nielsen pyrki ilmaisemaan elämänhalun ja optimismin ehtymättömyyttä synkimpienkin varjojen keskellä.     

Sibeliuksen tavoin Nielsen oli kiinnostunut myös muodon jatkuvuudesta, jota ilmentäen sinfonian osat linkittyvät yhteen temaattisesti ja seuraavat toisiaan vailla taukoja, attacca subito -esitysohjeen mukaisesti. 

Elämänhalun sammumattomuus ilmenee neljännen sinfonian soivassa kaikkeudessa musiikin jatkuvana virtana, jonka vuon kuohut ja törmäykset pitävät kuulijan tiukasti otteessaan alkutahdeilta aina katarttiseen päätökseen saakka.  

Neljännen sinfonian voi nähdä myös omanlaisenaan konserttona orkesterille, jossa kaikilta soitinryhmiltä vaaditaan erityistä virtuositeettia. Jousilta Nielsen edellyttää äärimmäistä ketteryyttä, kun taas puhaltimille säveltäjä kirjoittaa varsin laajoja soolo-osuuksia huilun ja oboen pastoraalisävistä aina vaskien sotaisiin fanfaareihin. Kokonaan oma lukunsa on vielä kahden patarumpalin välinen mittelö sinfonian finaalissa, jonka säkenöivä energia on puhdasta soinnin iloa.  

LSO ja Sir Simon Rattle Nielsenin neljännen sinfonian harjoituksissa torstaina

Harvassa ovat ne kerrat, jolloin olen saanut kuulla neljännen sinfonian soivan yhtä lumoavana kuin LSO:n ja Rattlen torstain konsertin päätöksessä.     

Pidättelemättömässä sointivirrassa syntyneet musiikilliset törmäykset, joita Nielsen tutki edelleen viidennessä sinfoniassaan (1921-22), saivat järisyttävän toteutuksen, kun taas monet pastoraaliset sävyt, jotka ovat äärettömän olennaisia Nielsenin ilmaisussa, huokuivat heleää auvoa, luoden assosiaatioita niin Ralph Vaughan Williamsin kuin Sibeliuksenkin ilmaisuun.

Jousten verraton fuuga finaalin avauksessa kietoi myrskytuulen lailla muut soitinryhmät mukaan liki pelottavan innostavaan riehaansa, jossa riemulla ei tuntunut olevan rajaa. Nigel Thomasin ja Erika Ohmanin patarumpumittelö sinfonian päätöksessä oli vertaansa vailla. 

Näiden konserttien ilo tulee säilymään mielissä pitkään.        

– Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri

Sir Simon Rattle, kapellimestari

Barbara Hannigan, sopraano

Jean Sibelius: Sinfonia nro. 7 C-duuri, Op. 105 (1924)

Hans Abrahamsen: Let me tell you (2012-13) xsopraanolle ja orkesterille

Carl Nielsen: Sinfonia nro. 4 ”Sammumaton”, Op. 29 (1916)

Ke 09.01.2019, 18.30 

To 10.01.2019, 19.30

Barbican Centre, Lontoo

Hippolyte et Aricie Berliinin Staatsoperissa. Kuva Jari Kallio

Jean-Philippe Rameaun ensimmäinen ooppera, Hippolyte et Aricie (1733/1742/1757) sisältää jotakuinkin kaikkea, mitä vain toivoa saattaa. Rakkaussuhteiden kirjo säädyllisyydestä säädyttömyyteen, matka manalan halki, myrskyävä meri kauhistuttavine hirviöineen, nostattava metsästyskohtaus, syvä tragedia ja deus ex machina -henkinen onnellinen loppu löytävät kaikki paikkansa tässä ranskalaisen barokin mestariteoksessa.

Ensimmäisessä oopperassaan viisikymmentävuotias säveltäjä valjastaa kaiken taitonsa ja oivalluksensa Simon-Joseph Pellegrinin oivallisen libreton palvelukseen, kohottaen musiikkidraaman aivan uudelle tasolle. Oopperan teksti sulauttaa yhteen useita antiikin draamojen aihelmia elementtejä ja henkilöitä Rameaun huikean harmonisen ja melodisen keksinnän elävöittämänä, puettuna värikylläiseen orkesteriasuun, joka katsoo pitkälle tulevaisuuteen, aina Berlioziin saakka.

Hippolyte et Ariciesta on olemassa kaikkiaan kolme versiota, vuoden 1733 alkuperäisversio, vuoden 1742 uudistettu laitos sekä lopullinen, vuoden 1757 versio. Huomattavin ero alkuperäisen ja lopullisen version välillä on prologista luopuminen, tapa, jonka Rameau omaksui Zoroastresta (1749) alkaen. 

Rameaun elinaikana Hippolyte et Aricie oli säveltäjänsä suosituimpia oopperoita. Nykypäivänä teos on tullut tutuksi lähinnä alkuperäisessä, vuoden 1733 asussaan. Sen sijaan säveltäjän lopullinen, dramaattisesti intensiivisin versio on tehnyt paluunsa näyttämölle vasta nyt Berliinin Staatsoperissa, Sir Simon Rattlen, Aletta Collinsin ja Ólafur Elíassonin produktiona.   

Rattlen ohjelmistossa Rameaulla on ollut keskeinen paikkansa jo pitkään, erityisesti oopperoiden, kuten Les Boréades (1763) ja Les Indes galantes (1735/26), tanssillisten orkesterisarjojen muodossa. Hippolyte et Aricie on kuitenkin vasta toinen kerta, kun Rattlella on johdettavanaan kokonainen Rameau-ooppera.

Staatsoperin Hippolyte et Aricie on samalla myös Rattlen ja Helsingin juhlaviikoillakin viime kesänä vierailleen Freiburgin barokkiorkesterin ensimmäinen yhteinen projekti. Tämän oivallisen periodiorkesterin monipuolinen ohjelmisto ulottuu Bachista ja Corellista aina Mendelssohniin ja Schumanniin saakka, oman aikamme säveltäjiä, kuten Michel van der Aata ja Rebecca Saundersia, unohtamatta.

Staatsoperin kuuden näyttämöllisen esityksen ohessa kuultiin myös yksi konserttiesitys Hampurin Elbphilharmoniessa. Kaikki esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä. 

Sekä näyttämöversion että konserttiesityksen perustana on ollut Hippolyte et Aricien vuoden 1757 editio, joka julkaistiin hiljattain uutena laitoksena osana Rameaun teosten kokonaissarjaa. Näitä esityksiä varten tätä editiota oli kuitenkin täydennetty muutamilla vaihtoehtoisilla numeroilla vuosien 1733 ja 1742 versioista.

Lisäksi kohtausten esitysjärjestykseen oli tehty pieniä muutoksia, erityisesti kolmannessa näytöksessä. Näissä muutoksissa motiivina on ollut eittämättä draaman painopisteiden terävöittäminen näyttämölle vastaamaan paremmin oman aikamme teatterin konventioita. 

Hippolyte et Aricien tapahtumat kiertyvät Reinoud van Mechelenin ja Anna Prohaskan hienosti tulkitsemien nimihenkilöiden rakkaustarinan ympärille. Tähän asetelmaan

monimutkaisempia rakkauden ulottuvuuksia kietoo Hippolyten äitipuoli Phèdre, jonka rooli kuultiin Magdalena Koženán huikeana suorituksena. Phèdren kiinnostus poikapuoltaan kohtaan muodostaa oopperan emotionaalisten jännitteiden ytimen. 

Nämä asetelmat esitellään Dianen temppeliin sijoittuvassa ensimmäisessä näytöksessä, jonka näyttämökuvaa hallitsee ristikkäisten valopalkkien verkko, joka vangitsee päähenkilöt sisäänsä omien kohtaloidensa toteuttajiksi. 

Toisessa näytöksessä matkataan, ajan oopperakerronnalle tyypillisesti, manalaan. Näytöksen funktiona on esitellä neljäs päähenkilöistä, Thésée, Phedrèn aviomies ja Hippolyten isä. Thésée on laskeutunut kuolleiden valtakuntaan vedotakseen manalan hallitsijaan, Plutoniin, jotta tämä vapauttaisi hänen ystävänsä Pirithoüsin kuoleman kahleista. 

Pluton on kuitenkin taipumaton tuomiossaan, kieltäen myös Théséeltä paluun elävien maailmaan. Merenjumala Neptunen avustuksella Thésée onnistuu kuitenkin saamaan vapautuksensa Plutonin ennustaessa hänen osakseen kuitenkin maanpäällistä helvettiä. 

Plutonin sanat kirkastuvat Théséelle kolmannessa näytöksessä, kun hän saa selville Phèdren ja Hippolyten välisen suhteen. Raivoissaan Thésée vetoaa Neptuneen toteuttaakseen kostonsa surmaamalla Hippolyten. Thésée ei kuitenkaan tiedä Phédren rakkauden olevan yksipuolista ja että Hippolyte on torjunut äitipuolensa jyrkästi.

Magdalena Kožená Phèdrenä Staatsoperissa. Kuva Jari Kallio

Manalan tummanpuhuva näyttämökuva rakentuu peileistä, joiden lomassa valokehikkoihin puetut keskushenkilöt liikkuvat verkkaisesti upeiden tanssinumeroiden kehystäminä. Mainittakoon myös Théséen puvustusratkaisun synnyttämä mielenkiintoinen, kenties tahaton assosiaatio kuusikymmentäluvun Star Trekin kapteeni Kirkin rooliasuun.    

Neljännessä näytöksessä Hippolyten yksinomainen rakkaus Aricieta kohtaan saa vahvistuksensa näiden tunteikkaassa avauskohtauksessa, joka kasvaa rakkauden ylistysjuhlaksi johtaen Diane kunniaksi järjestettyyn nostattavaan metsästyskohtaukseen, yhteen Hippolyte et Aricien musiikillisista huipennuksista. 

Ilon ollessa ylimmillään nousee kuitenkin myrsky, joka ei ole tästä maailmasta. Myrskyn mukana kohoaa merestä hirviö, joka vie Hippolyten mukanaan. Näytös päättyy Phèdren katumuksentäytteiseen lamentaatioon hänen Hippolytelle syyttä aiheuttamastaan rangaistuksesta. Näytöksen viimeisenä repliikkinä kaikuu kuoron vaikuttava huokaus ”Hippolyte n’est plus”. 

Pelkistettyä näyttämöä hallitsevat veden pinta-aaltoja heijastava videokuva, jonka asteittaiset muutokset elävät tapahtumien mukana. Draama syntyy musiikista, joka tässä näytöksessä kohoaakin huippuunsa. 

Viimeisessä näytöksessä sureva Aricie kohtaan Dianen, jonka jumalallinen väliintulo on pelastanut Hippolyten. Jumalatar liittää rakastavaiset yhteen ja ooppera saa onnellisen, pastoraalisävytteisen päätöksensä vokaali- ja tanssinumeroiden saattelemana. 

Diane (Elsa Dreisig) saattaa Hippolyten (Reinoud van Mechelen) ja Aricien (Anna Prohaska) yhteen. Kuva Jari Kallio

Musiikillisesti Hippolyte et Aricie on Rameaun vaikuttavimpia teoksia. Hienojen vokaalinumeroiden ohella sitä hallitsevat moninaiset tanssit, jotka tarjoavat orkesterille oivallisia tilaisuuksia näyttää osaamistaan. 

Orkestraatiossaan Rameau käyttää huiluja oboeita ja fagotteja mitä taitavimmin mestarillisen jousisatsin rinnalla. Lisäväriä tuovat käyrätorvet, trumpetit, patarummut sekä teatterilliset lyömäsoitinefektit.  

Olipa sitten kyse hienovireisimmistä tai myrskyisimmistä hetkistä, riemusta tai syvimmästä surusta, Rattle ja Freiburgin barokkiorkesteri sukelsivat Rameaun partituurin rikkauksiin mitä innoittuneimmalla kekseliäisyydellä, herkkyydellä ja ilmaisuvoimalla tarjoten unohtumattoman orkesteriseikkailun. Erityinen ilo oli saada nauttia tästä soinnin kirjosta konserttiesityksenä Elbphilharmonien verrattomassa akustiikassa. 

Sir Simon Rattle ja Freiburgin barokkiorkesteri Elbphilharmoniessa. Kuva Jari Kallio

Satakieltä imitoivat huilut, trumpettien ja käyrätorvien nostattavat kutsut sekä sekä hehkuvat oboet ja fagotit värittivät draaman käänteitä herkän oivaltavasti, kahden musetin ja elintärkeiden lyömäsoitinefektien merkitystä unohtamatta.

Yhdessä loistavien jousisoittajien ja continuoryhmän kanssa Rattle ja koko orkesteri tekivät suurenmoista työtä Rameaun musiikin parissa. Balanssin Rattle oli hionut sekä Valtionoopperassa että Elbphilharmoniessa aivan viimeisen päälle, tarjoten loistaville laulajille kauttaaltaan erinomaisen soivan tuen.   

Valtionoopperan kuoron puhtaus, ilmeikkyys ja tarkkuus tekivät niin ikään vaikutuksen. Kuoron intonaation olivat Rattle ja kuoromestari Martin Wright harjoittaneet myös loistavaan kuntoon, mikä oli omiaan syventämään Rameau-elämystä. 

Päärooleissa laulaneet Anna Prohaska, Magdalena Kožená, Reinoud van Melchen ja Gyula Orendt muodostivat ainutlaatuisen tiimin, jotka olivat niin musiikillisesti kuin näyttämöllisesti rooleissaan tasaisen vakuuttavia. 

Ylitsevuotavat kehut ansaitsevat myös pienempien roolien laulajista itse kukin, mutta Kenties kaikkein syvimmän muiston jättivät Peter Rose Plutonin pahaenteistä auktoriteettia huokuvassa roolissa sekä Elsa Dreisigin koskettavan kaunis tulkinta Dianesta. 

Aletta Collinsin ohjaus ja Ólafur Elíassonin näyttämökuva olivat vahvasti musiikkiin juurtuneita antaen viisaasti tilaa Rameaun partituurista kohoavalle draamalle, jonka lähes itseriittoinen voima tuli korostetusti esiin Elbphilharmonien vangitsevassa konserttiesityksessä. 

Oopperan laaja tanssillinen elementti kohosi Collinsin toteutuksessa vaikuttavaksi osaksi kokonaisuutta, kuten ranskalaisen oopperan henkeen olennaisesti kuuluukin. 

Magdalena Kožená, Sir Simon Rattle, Anna Prohaska ja Reinoud van Mechelen Staatsoperissa sunnuntaina. Kuva Jari Kallio

Kaikkiaan Hippolyte et Aricie oli, niin näyttämöllä kuin konserttiesityksenäkin, verraton kokemus, jonka toivoisi olevan Rattlen ja Freiburgin barokkiorkesterin syvemmän yhteistyön alku. Josko näin on, sen näyttää sitten aika.

– Jari Kallio 

Freiburgin barokkiorkesteri

Sir Simon Rattle, kapellimestari

Anna Prohaska, Aricie

Magdalena Kožená, Phèdre

Adriane Queiroz, Oenone

Elsa Dreisig, Diane

Reinoud van Mechelen, Hippolyte

Gyula Orendt, Thésée

Peter Rose, Pluton

Berliinin valtionoopperan kuoro

Martin Wright, kuoron valmennus

Jean-Philippe Rameau: Hippolyte et Aricie (1733/1742/1757)

Aletta Collins, ohjaus ja koreografia

Ólafur Elíasson, lavastus, valosuunnittelu, puvut

Elbphilharmonie, Hampuri (konserttiesitys)

Ti 27.11. 2018, klo 20

Staatsoper Unter den Linden, Berliini 

Su 2.12. 2018, klo 18

Lontoon sinfoniaorkesteri ja kapellimestari Ludwig Wicki Tähtien sodan parissa Royal Albert Hallissa. Kuva: Jari Kallio

Viimeksi kuluneen muutaman vuosikymmenen aikana elokuvamusiikki on juurtunut ilahduttavasti osaksi konserttikulttuuriamme. Parhaimmillaan konserttiesitykset ovat silloin, kun kuultavaksi saadaan kokonaisia elokuvasävellyksiä, usein itse elokuvan säestyksellä. 

Perinteisemmät konserttiasetelmat, jossa elokuvamusiikista esitetään katkelmia, tunnusmelodioita tai konserttisovituksia ovat nekin toki nautittavia, mutta ehdottomasti syvimmän kosketuksen musiikkiin saa kuitenkin nimenomaan kokonaisesitysten kautta.   

Kuluneena viikonloppuna olikin aivan erityinen riemu saada kuulla John Williamsin Tähtien sodan (Star Wars: A New Hope, 1977/1997) musiikki kokonaisuudessaan konserttiesityksenä elokuvan säestyksellä Royal Albert Hallissa Lontoon sinfoniaorkesterin esittämänä kapellimestari Ludwig Wickin johdolla.  

Viikonlopun kuluessa konserttinäytöksiä järjestettiin Royal Albert Hallissa kaikkiaan viisi, jotka kaikki oli myyty loppuun, melko lailla viimeistä paikkaa myöden.

Nämä konserttinäytökset muistuttavat myös Hollywood-elokuvan musiikillisista juurista germaanisessa oopperaperinteessä, Wagnerin ja Straussin teoksista ammentavassa johtoaiheisiin pohjautuvassa sävellystekniikassa. Tämä Hollywood-tyylin perusta rakentui 1930-luvulla, Max Steinerin, Franz Waxmanin ja ennen kaikkea Erich Wolfgang Korngoldin sävellyksissä, joiden lähtökohtana oli nimenomaan oopperan konventioissa. 

Korngoldille elokuvat olivat ”oopperaa ilman laulua”, joita saattoi musiikillisesti lähestyä nimenomaisesti johtoaiheiden kehittelyn avulla. Näin syntyi tulokulma, joka hallitsi Hollywoodia aina 1950-luvun lopulle saakka.

Kuusikymmentäluvun mittaan studiot alkoivat kuitenkin kiinnostua yhä enemmän musiikin markkinoinnista elokuvan oheistuotteena. Elokuvamusiikista haluttiin helpommin myyvää, mikä sai studiot suosimaan populaarimusiikin virtauksia perinteisen Hollywoodin tradition kustannuksella.  

Korngoldilaisen elokuvamusiikin renessanssi alkoi kuitenkin jo 1970-luvulla. Hollywoodin kulta-ajan musiikkia oli ryhdytty julkaisemaan uusina levytyksinä, kiitos tuottaja George Korngoldin ja kapellimestari Charles Gerhardtin pioneerityön. Näiden levytysten saavuttama laaja suosio edesauttoi osaltaan tradition uutta tulemista. 

Seitsemänkymmentäluvun puolivälissä John Williamsilla oli jo vankka asema Hollywoodissa. Ennen lopullista läpimurtoaan Tähtien sodan säveltäjänä Williams oli jo tehnyt kaksi elokuvaa Steven Spielbergin kanssa sekä työskennellyt Alfred Hitchcockille tämän viimeisessä elokuvassa Family Plot (Perintö, 1976). 

George Lucasiin Williams tutustui Spielbergin välityksellä. Lucas etsi tuolloin Tähtien sodalle säveltäjää, joka pystyisi linkittämään scifi-ympäristöön sijoitetun elokuvan 30- ja 40-lukujen seikkailuklassikoihin musiikin avulla. Alun perin Lucas oli ajatellut tuttujen konserttikappaleiden sovittamista elokuvaan, mutta Williams sai ohjaajan vakuuttumaan alkuperäismusiikista toimivampana ratkaisuna. 

Näin sai alkunsa luova prosessi, joka on elokuvamusiikin kontekstissa yltänyt aivan omanlaisiinsa mittasuhteisiin. Yksittäisestä elokuvasta on kasvanut kolmen trilogian mittainen saaga, jonka yhdeksännen, ja viimeisen, osan parissa Williams työskentelee parhaillaan. 

Tähtien sodan musiikillisesta universumista on tullut osa aikamme soivaa kielioppia, jonka tunnetumpia johtoaiheita voi hyräillä kuka tahansa, tietämättä edes välttämättä niiden alkuperää tai säveltäjää. Williams onkin saavuttanut Sir Peter Maxwell Daviesia mukaillen säveltäjän suurimman kunnian, anonymiteetin, jossa musiikista tulee osa kansanperinnettä. 

Ensimmäinen Tähtien sota -elokuva merkitsi myös Williamsin ja Lontoon sinfoniaorkesterin pitkän yhteistyön alkua. Hollywood käytti 70-luvulla paljon Lontoon studioita ja muusikoita, koska ammattitaitoista jälkeä syntyi siellä halvemmalla kuin Kalifornian studioilla. 

Lontoon sinfoniaorkesterin ja John Williamsin toi yhteen LSO:n silloinen ylikapellimestari André Previn, tuttava, jonka kautta orkesteri tuli osaksi Tähtien sodan universumia. Seuraavan kahdenkymmenenkahdeksan vuoden aikana LSO ja Williams nauhoittivat yhdessä musiikkia yhteentoista elokuvaan sekä julkaisivat lisäksi kolme studioalbumia. 

Niinpä mahdollisuus kuulla ensimmäinen Tähtien sota konsertissa Lontoon sinfoniaorkesterin soittamana olikin mitä houkuttelevin tilaisuus. Iloa lisäsi sveitsiläisen huippuammattilaisen, Ludwig Wickin, elokuvamusiikkiin erikoistuneen 21st Century Symphony Orchestran perustajan sekä Luzernin ja Bernin yliopistojen orkesterinjohdon professorin saapuminen konserttien kapellimestariksi.

Ahkerasti elokuvamusiikin studioäänityksiä tekevälle LSO:lle nämä konsertit puolestaan tarjosivat tilaisuuden palata tunnetuimman elokuvaprojektinsa pariin mitä omistautuneimman yleisön edessä. Vaikka LSO on itseoikeutettu Tähtien sota -orkesteri, tämän verrattoman soittajiston työmoraaliin kuuluen mitään ei otettu itsestäänselvyytenä tai rutiinina, vaan muusikot olivat mukana kaikella taidollaan ja omistautumisellaan. 

On hyvä muistaa, että juuri tässä orkesterissa työskentelee koko joukko muusikoita, joiden keskeisenä innoittajana uralleen on toiminut juuri WIlliamsin ja LSO:n 70- ja 80-lukujen yhteistyö.    

LSO:n konserttimestari Carmine Lauri ja kapellimestari Ludwig Wicki kättelemässä ennen konsertin alkua. Kuva: Jari Kallio

Konsertin avasi Alfred Newmanin ikoninen 20th Century Fox Fanfare (1933/1953), joka niin ikään koki renessanssin Tähtien sodassa, jonka alkuun Lucas nimenomaisesti halusi studion kulta-ajan fanfaarin, jota yhtiö tuolloin käytti enää harvakseltaan. Sittemmin Newmanin fanfaarista tuli jälleen erottamaton osa yhtiön tuotantoja. 

Williamsin musiikki käynnistyy tunnetusti laajalla alkusoitolla, joka säestää elokuvan avaavaa, tapahtumia taustoittavaa tekstivirtaa. Tämän jälkeen seuraa diminuendo ja jousten, celastan ja pikkolon värittämä lyhyt suvanto, jonka päättää tam-tamin ja vaskien sforzato Tatooine-planeetan täyttäessä valkokankaan. 

Näkyviin ilmestyy ensin pienempi alus, sitten Galaktisen imperiumin risteiliä, jonka valtavat mittasuhteet peilautuvat musiikin itsepintaisena toistuvaan marcato-motiiviin. Tätä seuraavassa taistelukohtauksessa Williams esittelee monet keskeiset temaattiset aiheensa. Musiikissa kuullaan alkuituina Kapinallisten fanfaari, Prinsessa Leian teema sekä Imperiumin fanfaari.

Imperiumin valtavan risteilijän jahtaamaan aluksen kyydissä on kapinallisten varastamia huippusalaisia tiedostoja, joita imperiumin sotajoukko havittelee takaisin käsiinsä. Nämä tiedostot päätyvät kuitenkin prinsessa Leian ansiosta kapinallisten aluksesta pakokapselilla Tatooine-planeetan aavikkoiselle pinnalle kahden droidin, C-3PO:n ja R2-D2:n kanssa. 

Aavikkoplaneetalla droidit päätyvät kuitenkin paikallisten romunkerääjien, Jawojen matkaan ja tulevat myydyiksi Skywalkerien viljelijäperheelle. Droidien seikkailua Jawojen parissa Williams siivittää kiehtovalla yömusiikilla, jota hallitsevissa ostinatokuluissa voi kuulla etäisempiä ja läheisempiä kaikuja Stravinskyn Kevätuhrin toisen kuvaelman johdannosta.  

Skywalkerien kasvattipojan, Luken ilmaantuessa näyttämölle ensimmäistä kertaa, Williams säestää hänen saapumistaan hienovireisesti alkusoitosta tutulla päteemalla, josta tulee Luken johtoaihe. 

Aikuistuva Luke kaipaa pois kotitilaltaan etsimään oman elämäänsä merkityksellisyyttä. Tätä kaipuuta ilmentää yksi Williamsin hienoimmista ja tärkeimmistä johtoaiheista, Voiman teema, joka kuullaan ensimmäisen kerran Luken katsoessa Tatooinen kaksoisauringonlaskua. 

Monien vaiheiden kautta Luke ja droidit päätyvät aavikolle, jossa he kohtaavat vaarallisia hiekkaihmisiä, bandiitteja, joiden aggressiivista luonnetta Williams peilaa lyömäsoitinten hallitsemalla musiikilla. Hiekkaihmisiltä kolmikon pelastaa Obi-Wan Kenobi, iäkäs jediritari, jonka haltuun R2-D2 -dridin on ollut määrä toimittaa varastetut tiedostot.

Imperiumin etsintäpartioiden surmattua Luken kasvattivanhemmat, tämä päättää lähteä Obi-Wanin ja droidien matkaan, palauttamaan kaapattuja tiedostoja kapinallisille. Ensimmäisenä etappina on Mos Eisleyn avaruussatama, jonka hämärämaineisesta kapakasta seurue etsii itselleen alusta ja pilottia.

Kapakkakohtausta varten Williams sävelsi kaksi jazzpastissia kunnianosoituksena swingin aikakaudelle. Konserttiestyksessä nämä kuultiin elokuvan alkuperäiseltä ääniraidalta live-esityksen sijaan. Tähän ratkaisuun lienevät vaikuttaneet käytännön syyt, sillä alkuperäinen nauhoite on vaiheikkaan jälkituotannon tulosta, jossa osa taajuuskaistasta on suodatettu pois, jotta kokoonpanon saundi saataisiin kuulostamaan omaleimaisilta. Tätä on ymmärrettävästi vaikea jäljitellä konserttitilanteessa.

Löydettyään itselleen aluksen ja pilotit, Han Solon ja Chewbaccan, seurue pakenee imperiumin joukot kintereillään Mos Eisleystä Williamsin kekseliään taistelumusiikin saattelemana, jossa Voiman teemaa käytetään hienosti seurueen johtoaiheena.

Ennen pakoa nähdään elokuvan alkuperäisversiosta aikanaan poistettu, mutta vuoden 1997 efektipäivityksen yhteydessä palautettu kohtaus, jossa Han Solo tapaa gangsteripomo Jabba the Huttin. Tämän kohtauksen musiikkina käytettiin katkelmaa trilogian kolmanteen osaan Jedin paluuhun (The Return of the Jedi, 1983) sävelletystä Jabban teemasta, jossa kuullaan herkullinen tuubasoolo. 

Paettuaan Mos Eisleystä seurue päätyy lopulta Millennium Falcon -aluksineen imperiumin peloiteaseen, Kuolemantähden syövereihin. Kuolemantähteä on juuri käytetty ensimmäisen kerran vangitun prinsessa Leian kotiplaneetan Alderaanin tuhoamiseen, yrityksenä painostaa tätä paljastamaan kapinallisten tukikohdan sijainti. 

Konserttiesityksen ensimmäisen näytöksen päättää Kapinalliste fanfaarista rakentuva musiikillinen huipennus, joka säestää MIllennium Falconin pakotettua laskeutumista massiiviselle Kuolemantähdelle.

Samainen musiikkinumero kuullaan jälkimmäisen näytöksen johdantona. Kuolemantähti on tapahtumien keskipiste, jolle elokuvan kaikki keskushenkilöt ovat nyt päätyneet. Prinsessa Leia odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa sellissä, samalla kun Millennium Falconin salakuljetusluukkuihin kätkeytynyt seurue pääsee livahtamaan imperiumin sotilaiden ohi.

Alkaa toiminnantäytteinen jakso, jossa seurue pyrkii pelastamaan prinsessan sekä pakenemaan Kuolemantähdeltä. Williams rakentaa musiikillisia jännitteitä oivallisesti käyttäen Voiman, Luken ja Leian teemoja sekä Kapinallisten fanfaaria lomittain Kuolemantähden kolkkoutta ilmentävien patarummun kumahdusten halkoman musiikin sekä imperiumin sotilaiden signaalinomaiseen sordinoitujen trumpettien hallitseman teeman kanssa.                      

Pakomatka huipentuu Obi-Wan Kenobin ja hänen päävastustajansa, langenneen jedin Darth Vaderin kaksintaisteluun. Taistelussa, jonka verkkaisehko luonne on yksi harvoja elokuvan iän paljastavia kohtauksia, Obi-Wan uhraa henkensä voittaakseen muulle seurueelle aikaa pelastautua Kuolemantähdeltä prinsessa Leia mukanaan. Williams ilmentää uhrausta Leian teeman voimaillisella ilmentymällä Obi-Wanin kuoleman jälkeen.

Päästyään Kuolemantähdeltä seurue ottaa yhteen imperiumin hävittäjien kanssa Kapinnallisten fanfaarin nerokkaan scherzo-muunnelman säestyksellä. Voitto ja pako kapinallisten tukikohtaan jäävät kuitenkin tilapäiseksi helpotukseksi, imperiumin asennettua seurantalaitteiston Millennium Falconiin. 

Edessä on vääjäämätön lopputaistelu, jossa kapinalliset hyödyntävät varastetun datan analyysissa paljastunutta Kuolemantähden heikkoa kohtaa, pienen reaktoriin johtavan lämmönpoistokuilun torpedointia.

Avarauustaistelu, joka on nykyisin niin muodikkaaseen yliräiskintään verrattuna ilahduttavan hillitty ja kerrassaan erinomaisesti rakennettu, tarjoaa Williamsille mitä mainioimman tilaisuuden huipentaa jännitys Kapinallisten fanfaarin fugato-kulkuihin imperiumin teemojen toimiessa kontrasubjekteina. 

Epätoivon syvetessä Luken onnistuu lopulta Han Solon ja Chewbaccan avustuksella viime hetkellä kääntää taistelu voitokseen osumalla kohteeseensa musiikillisten jännitteiden puristuessa äärimmilleen Luken teeman variaatioissa, joita ympäröi patarumpujen kohtalokas ostinato. 

Kuolemantähti räjähtää miljooniksi kimmeltäviksi valopisteiksi celestan säestyksellä. Ainoastaan Darth Vader selviää aluksellaan pakoon sankareiden palatessa tukikohtaan. Lopun The Throne Room –mitalienjakoseremoniassa Voiman teema ja Luken teema kasvavat huumaaviksi marssiaiheiksi vaskifanfaareineen johtaen lopputeksteihin, joiden aikana kuullaan elokuvan pääteemat yhteen hienosti kokoava päätösmusiikki.

Kapellimestari Ludwig Wicki ja Lontoon sinfoniaorkesteri. Kuva: Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri ja Wicki tekivät kautta illan mitä vaikuttavinta työtä, peilaten Williamsin huikean musiikin käänteitä mitä ihaltavimmalla tarkkuudella ja soinnin rikkaudella. Synkronointi elokuvaan oli aina täysin saumatonta samalla, kun Wicki antoi musiikille tilaa kasvaa ja hengittää luonnollisesti.     

Tunnelma Royal Albert Hallissa oli riemastuttavan intensiivinen Williamsin musiikille omistautuneen yleisön eläessä muusikoiden kanssa jokaisessa hetkessä mitä vahvimmin mukana. Suosionosoitukset olivat ansaitusti pitkät ja raikuvat. Koko sali ponnahti seisaalleen välittömästi viimeisten sointujen jälkeen palkiten orkesterin ja kapellimestarin koko sydämestään. Tällaisia iltoja saa harvoin kokea. 

– Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri

Ludwig Wicki, kapellimestari

John Williams:  Tähtien sota (Star Wars: A New Hope, 1977/1997)

Royal Albert Hall, Lontoo

La 17.11., klo 19.30 

Joensuun kaupunginorkesteri ja Atso Almila Carelia-salissa torstaina

Joensuun kaupunginorkesteri juhlisti 65-vuotiasta kunniakapellimestariaan Atso Almilaa tämän viikon konserteissaan Joensuussa ja Varkaudessa. Almilan johtamien konserttien ohjelma oli oivallinen yhdistelmä suomalaista musiikkia kolmelta vuosisadalta.

Ohjelman ensimmäisen puolikas sisälsi kaksi verratonta klassikkoa, Fredrik Paciuksen alkusoiton oopperasta Kaarle–kuninkaan metsästys (1852) sekä Jean Sibeliuksen Viulukonserton (1903-04/1905), solistinaan Essi Höglund. Illan jälkipuoliskolla taasen soi Almilan Sinfonia nro. 4 ”Dances” (2011).

Juhlakonsertteja varten Joensuun kaupunginorkesteri oli vahvistettu nelikymmenhenkiseksi Tampereen musiikkiakatemian yhdeksän opiskelijan voimin. 

Paciuksen Kaarle–kuninkaan metsästys -alkusoitto on mitä riemastuttavin orkesterikappale, josta on onneksi vihdoin saatavilla kunnollinen esitysmateriaali. Almilan ja joensuulaisten mukaansatempaavaa esitystä kuunnellessaan intoutui toivomaan, josko tätä alkusoittoa saisi jatkossa kuulla useamminkin. 

Paciuksen oopperalla on tietenkin olennainen historiallinen merkityksensä suomalaisen oopperaperinteen airuena. Teosta ei silti tule pelkistää vain sen ajalliseen ja paikalliseen relevanssiin, vaan kyseessä on myös puhtaasti musiikillisesti riemukas teos. 

On tietenkin totta, että Kaarle–kuninkaan metsästys kierrättää melko lailla tuttuja juonielementtejä metsästysaiheineen ja vallankaappausjuonitteluineen. Samoin on totta, että Paciuksen alkusoitossa voi kuulla kirkkaampia ja etäisempiä kaikuja Weberistä, Mendelssohnista ja Rossinista, mutta musiikin kokonaisuus on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa, ja vieläpä erityisen onnistunut sellainen. 

Alkusoitto käynnistyy, luonnollisesti, neljän käyrätorven hienolla metsästysaiheella, joka saattaa musiikin virran liikkeelle. Tuloksena on sointikuohujen sarja, jossa moninaiset oivat, oopperan keskeisiä juonenkäänteitä peilaavat aiheet liittyvät virtaan luoden kontrasteja, jotka pitävät kuulijan mielenkiinnon tiiviisti otteessaan aina oopperan päätöskuoroa mukailevaan huipennukseen saakka.

Orkesteri ja Almila tekivät hienoa työtä alkusoiton parissa. Musiikin mukaansatempaavan ketterä liike-energia, sulavuus ja oiva balansointi olivat kunniaksi yksityiskohdille pitäen samalla kiinni musiikin arkkitehtuurista. Orkesterin kokoonpano istui tähän musiikkiin mitä mainioimmin. 

Suomalaisen musiikkiperinteen moni-ilmeisessä universumissa Sibeliuksen Viulukonsertto muodostaa koko lailla oman ulottuvuutensa. Teos on, ansaitustikin, valtavan suosittu meillä ja muualla. Se on otettu avosylin vastaan sielläkin, missä Sibeliuksen sinfoniat on koettu kummajaisina. 

Kuten rakastettujen teosten kohdalla yleensä, Viulukonsertonkin kohdalla esittäjien tavanomaisten haasteiden rinnalle nousee tulkinnallinen kysymys, kuinka tarttua muusikoille ja yleisölle mitä tutuimpaan teokseen raikkaasti mutta kuitenkin partituurille uskollisesti, ilman itsetarkoituksellista kikkailua. 

Yhdessä illan verrattoman solistin, Essi Höglundin kanssa orkesteri ja Almila kutsuivatkin kuulijansa innostavaan seikkailuun, jonka lomassa korva saattoi poimia Höglundin upeasta soolo-osuudesta sekä orkesterisatsista monia näkökulmia, jotka piirtyivät ilmoille samanaikaisesti sekä yllättävinä että johdonmukaisina. 

Essi Höglund ja Atso Almila Sibeluksen viulukonserton jälkitunnelmissa

Erityisen kiitoksen ansaitsee myös solistin, kapellimestarin ja orkesterin sulava yhteistyö. Sooloviulun ja orkesterisäestyksen hienoa lomittumista oli ilahduttavaa seurata kautta teoksen. 

Väliajan jälkeen kuultu Almilan neljäs sinfonia on mitä inspiroivin orkesteriteos, jonka juuret ovat yhteistyössä Jorma Uotisen kanssa, johon viittaa sinfonian lisänimi, Dances. Teos on esitettävissä sekä balettina että konserttiteoksena.

Ensimmäinen osa, Solitude, avautuu huilun ja pararumpujen laajalla vuoropuhelulla, johon muu orkesteri liittyy vähitellen, viipyillen. Huipennuksen jälkeen musiikki palaa alun dialogiin. Tässä musiikissa huilisti Chiara Sabia ja patarumpali Hannu Porkka tekivät vaikuttavaa yhteistyötä.  

Nopeampi Movement-osa on tanssillisten aihelmien kinesteettinen kavalkadi, joka tarjoaa orkesterille kiinnostavan haastavaa soitettavaa, kuulijan suureksi iloksi. Almilan johdolla orkesteri pelasi tyylikkäästi yhteen, vangiten kuulijan huomion perinpohjaisesti. 

Kolmas osa, Court Dance, puolestaan tarjoaa hykerryttävän vision, jossa ei ole niinkään sijaa perinteiselle hovitanssien sulavan idealisoidulle fiktiolle. Sen sijaan Almilan tanssisalissa tömistelevät ja törmäilevät mitä hupaisimman arkirealistiset hovien keinahtelijat, joiden kaarrokset eivät ole niinkään höyhenenkevyitä ja jotka tämän tästä tallovat toistensa helmoille ja varpaille. Haydnin tavoin Almila osuu nappiin musiikin lajeista kenties vaikeimmassa, huumorissa. 

Päätösosa, Farewell, tarjoaa kontrastin pohdiskelevuudessaan. Musiikki on emotionaalisesti latautunutta, karttaen kuitenkin itseriittoisia suuria ulkoisia eleitä, edeten vaikuttavan vaivihkaisesti päätössointuunsa. Lopetuksessa onkin oma sibeliaaninen viehättävyytensä. Kun kaikki sanomisen väärti on sanottu, voidaan päättää pisteeseen. 

Kunniakapellimestari ja orkesteri

Sinfonian vastaanotto Joensuussa oli varsin innostunut. Pitkien aplodien päätteeksi salista poistuessaan saattoi kuulla katkelmia useammastakin sinfonian virittämästä keskustelusta. Näin rakentuu hyvä konsertti-ilta. 

– Jari Kallio

Joensuun kaupunginorkesteri

Atso Almila, kapellimestari

Essi Höglund, viulu

Fredrik Pacius: Kaarle-kuninkaan metsästys -alkusoitto (1852)

Jean Sibelius: Viulukonsertto d-molli (1903-1904/1905)

Atso Almila: Sinfonia nro 4 ”Dances” (2011)

Carelia-sali, Joensuu

To 15.11.2018, klo 19

Sir John Eliot Gardiner ja ORR Concertgegouw’ssa lauantaina. Kuva: Jari Kallio

Osana Yhdysvaltain ja Euroopan -kiertuettaan Sir John Eliot Gardiner ja Orchestre Révolutionnaire et Romantiquen oivalliset muusikot olivat saapuneet lauantai-iltapäiväksi Amsterdamin Concertgebouwn suureen saliin tuomisinaan riemastuttava Berlioz-ohjelmisto.

Yhdessä mezzo-sopraano Lucille Richardot’n kanssa Gardiner ja ORR tarjosivat vaikuttavan valikoiman Berliozin teoksia säveltäjän uran neljältä eri vuosikymmeneltä.  

Konsertin nostattavana avauksena kuultiin romanttinen seikkalufantasia, Le Corsaire -alkusoitto (1844/1852). Berlioz sävelsi tämän alun perin otsikolla La tour de Nice kantaesitetyn teoksensa Nizzan-lomallaan. Myöhemmin säveltäjä assosioi teoksensa ensin James Fenimore Cooperin seikkailuromaaniin The Red Rover (1827) ja lopulta Lordi Byronin  runoelmaan The Corsair (1814). Teoksen nimi vakiintui täten lopulliseen Le Corsaire -muotoonsa.

Tätä kerrassaan hurmaavaa alkusoittoa ei turhan usein pääse konsertissa kuulemaan, joten teosvalinta oli sikälikin mitä ilahduttavin. Berliozin alkusoitto on kuin Hollywoodin kulta-ajan etiäinen, muodostaen perheyhtäläisyyden sellaisiin elokuvamusiikin klassikoihin, kuten Erich Wolfgang Korngoldin Captain Blood (1935) ja The Sea Hawk (1940). Berliozin musiikin keskeiset elementit, kuten hehkuvat orkesterivärit, ketterä rytmiikka ja läpikuultava orkestraatio, ovat Le Corsairessa vahvasti läsnä. 

ORR ja Gardiner sukelsivat Berliozin orkesterikuohuihin riemukkaalla otteella saattaen alkusoiton rivakkaan liikkeeseen. Tuloksena oli verraton orkesteriseikkailu, jonka jokaisella tahdilla saattoi aistia Berliozin hengen läsnäolon. Riemastuttava konsertin avaus!

Tämän nostattavan merirosvoseikkailun jälkeen siirryttiin varsin erilaisiin tunnelmiin La mort de Cléopâtren (1829) myötä. Berlioz sävelsi tämän Pierre-Ange Vieillardin tekstiin pohjaavan lyyrisen kohtauksensa lauluäänelle ja orkesterille sävelletyn lyyrisen kohtauksensa alun perin Prix de Rome -sävellyskilpailua varten. 

Kilpailuvoittoa ei kuitenkaan herunut, vaan raati piti La mort de Cléopâtren liian julkeana. Niinpä teoksen käsikirjoitus lojui vuosia pöytälaatikossa, kunnes Berlioz lopulta johti sen kiertueellaan Saksassa. Aivan viime vuosikymmeninä La mort de Cléopâtrea on alettu esittää kuitenkin säännöllisemmin, onneksi.

Berliozin Prix de Rome sävellyksistä La mort de Cléopâtre on ehdottomasti omaperäisin ja ilmaisuvoimaisin, niin vokaalisesti kuin orkestraalisestikin. Neljään päätaitteeseen jakautuva parikymmenminuuttinen teos onkin oivallinen konserttikappale.    

Lucille Richardot’n ORR:n ja Gardiner tulkinta La mort de Cléopâtresta oli kerrassaan loistava. Richardot peilasi laulutekstiä hienovireisesti Gardinerin ja orkesterin rakentaessa lauluäänelle ihanteellisen soivan kontekstin alkutahdeilta aina teoksen musertavaan päätökseen saakka tehden kunniaa Berliozin kekseliäille soittimellisille efekteille. Kenties hienoimmat hetket tämän teoksen parissa kuultiin vangitsevassa Meditaatiossa, jonka lumovoima piirtyi mieleen pysyvästi.

Konsertin ensimmäisen puoliskon päätteeksi kuultiin kaksi tunnettua katkelmaa Berliozin suurteoksesta Troijalaiset –oopperasta (1856-58), neljännen näytöksen avauskohtaus, Chasse Royale et Orage ja Didon jäähyväismonologi Je vais mourir. Adieu, fière cité viidennestä näytöksestä.

Auvoisissa pastoraalisävyissä avautuvasta Chasse Royale et Oragesta rakentuu vähitellen myrskyisä orkesterikuohu, jonka purkauksissa vapautuu huikea määrä sointienergiaa. Berliozin orkestraatio on tässä musiikissa jälleen kerran mitä ihailtavinta. 

Chasse Royale et Orage oli kuin räätälöity ORR:n muusikoiden taidonnäytteeksi. Orkesteri kanavoi Gardinerin johdolla musiikkiin kaiken osaamisensa pidäkkeettömällä riemulla. Orkesteristemmojensa ääreltä muusikot antoivat myös näytteen laulutaidoistaan tulkiten samalla myös nymfien, metsänhenkien ja faunien kuoron osuudet. Hurmaavampaa tulkintaa voi tuskin kuvitella. 

Lucille Richardot lauloi Didon Je vais mourir. Adieu, fière cité sydäntäsärkevän voimallisesti ilmentäen luopumisen tuntemuksia syvästi Gardinerin ja orkesterin hengittäessä täysipainoisesti mukana.

Lucille Richardot, ORR ja Sir John Eliot Gardiner. Kuva: Jari Kallio

Väliajan jälkeen vuorossa oli Fantastinen sinfonia (1830), Berliozin tunnetuin ja rakastetuin teos konserttiyleisöjen parissa jo usean sukupolven ajan. Vielä liki kaksi vuosisataa joulukuun 1830 Pariisin-kantaesityksensä jälkeenkin Fantastinen sinfonia on hätkähdyttävä kokemus, joka lumoaa kuulijansa rohkealla soittimellisella draamalla, jossa intohimo, kauneus ja silkka kauhu kohtaavat ennenkuulumattomalla tavalla.      

Berliozille Fantastinen sinfonia merkitsi astumista uuteen maailmaan, jossa orkesterista tuli musiikkiteatterin kanava sinfonisen muodon puitteissa. Aivan tyhjästä tämä ohjelmallisen sinfonian konsepti ei kuitenkaan syntynyt, olihan Beethoven yhdistänyt kerrontaa sinfoniseen musiikkiin jo reilut kaksi vuosikymmentä aiemmin Pastoraalisinfoniassaan (1808). 

Laajemmin tarkasteltuna rajaa abstraktin ja ohjelmallisen musiikin välillä voidaan aina pitää jossain määrin häilyvänä. Monet Haydnin sinfonioista sisältävät ulkomusiikillisia viittauksia tai assosiaatioista, puhumattakaan Mahlerista tai Šostakovitšista. Ja tarkasteltaessa Sibeliuksen Seitsemännen sinfonian ja Tapiolan partituureja, ei ero sinfonian ja sävelrunon välillä ole ollenkaan itsestäänselvyys.  

Vaikka Beethoven olikin edelläkävijä Pastoraalisinfoniallaan, voidaan kuitenkin perustellusti sanoa Berliozin kohottaneen ohjelmallisen sinfonian aivan uudelle tasolle Fantastisen sinfonian sävellysprosessin myötä valjastaen orkesterin mitä ilmaisuvoimaisimmaksi draaman välineeksi sinfonisessa kontekstissa kuitenkin pidättyen. 

Siinä määrin hedelmälliseksi ohjelmallisen sinfonian konsepti osoittautui, että Berlioz palasi sen pariin vielä Harold en Italiessa (1834) ja Roméo et Juliettessa (1839). Berliozin jälkeen sinfonista narratiivia ovat soveltaneet mm. Leondard Bernstein The Age of Anxietyssa (1947-49/1965) ja John Adams Scheherazade.2:ssa (2014).

Kuten tunnettua, Berliozin Fantastinen sinfonia, alaotsikoltaan Épisode de la vie d’un Artiste, kuvaa intohimoa, kaipuuta, epäonnista ihastusta sekä oopiumhuuruista painajaista teloituksineen ja noitasapatteineen.  

Musiikillisesti sinfonian viittä osaa liittää toisiinsa, idée fixe, toistuva sävelaihe, joka ilmentää musiikin minäkertojan fiksaatiota rakkautensa kohteeseen. Mitiivi itsessään on peräisin Berliozin vuoden 1828 Prix de Rome -sävellyksestä, Herminie-kantaatista. 

Idée fixe -aiheen ohella Berlioz siteeraa Fantastisessa sinfoniassa myös muita varhaisia sävellyksiään. Kolmannen osan, Scène aux Champs, pääteema on peräisin Messe Solennellen (1824) Gratias agimus tibi -osasta, ja koko neljäs osa, Marche au Supplice, perustuu Berliozin varhaisen, esittämättä jääneen oopperan, Les francs-juges (1826) Marche des Gardes -orkesterinumeroon, jonka pätöksen säveltäjä tosin uusi Fantastisen sinfonian sävellysprosessin yhteydessä.  

Ensimmäinen osa, Réveries – Passions, rakentuu vielä perinteisen sonaattimuodon varaan, joskin harmoniat kurkottavat varsin etäisiin sävellajeihin osan edetessä. Puettuna omaleimaiseen, läpikuultavaan orkesteriasuunsa ensimmäinen osa muodostaa mukaansatempaavan kokonaisuuden, jonka syvimmän olemuksen Gardiner ja ORR tavoittivat täydellisesti. 

Toisessa osassa, Un bal, orkesterisoinnista rakentuu loistelias tanssisali, jonka lomaan kimmeltävän auransa punoo neljän harpun ensemble. Erinomaisine harpisteineen ORR tarttui unenomaisesti kieppuviin valssirytmeihin mitä ihastuttavimmin antaen musiikille huumaavan soivan asun.  

Sinfonian draamallinen kännekohta, Scène aux Champs, alkaa englannintorven ja orkesterilavan taakse sijoitetun oboen vuoropuhelulla, johon kietoutuu alttuviulujen värisävä aamu-usva.Kolmannen osan edetessä melankolia ja yksinäisyys saavat yhä vahvemman otteen musiikista. Viimeisillä partituurinsivuilla huhuileva englannintori ei saa enää oboelta vastausta, vaan sen kutsut kauikuvat tyhjyyteen etäisenä ukkosena kumahtelevien neljän patarumpalien tremolojen tahdissa.  

Gardiner ja orkesteri olivat hienovireisen jännityksen mestareita tässä musiikissa. Osan jännite rakentui henkeäsalpaavan katkeamattomana hienojen soittimellisten yksitysikohtien saattelemana.  

Oopiumnäkyjen keskeltä kohoavissa kahdessa viimeisessä osassa Berlioz avaa portit pidäkkeettömille painajaisnäyille, joille vetää vertoja vain La damnation de Faustin (1845-46) Pandaemonium. 

Neljäs osa Marche au Supplice käynnistyy kahden patarumpalin sekstolien ja niihin lomittuvien käyrätorvien ja fagottien repliikkien saattelemana. Osan edetessä ivalliset fagotit sekä kornetein ja ofikleidein vahvistettu vaskisektio kohottavat musiikin groteskiksi marssiksi kohti mestauslavaa. 

Marssin päättyessä idée fixe kajahtaa ilmoille klarinetin yksinäisenä valituksena, jonka katkaisee jysähtävä orkesteritutti, jota seuraa jousten kolmen nuotin pizzicato-kuvio, ilmentäen giljotiinin terän putoamista ja mestauslavalta maahan kierähtävää irronnutta päätä. Osa päättyy villiintyneen väkijoukon huutoja muistuttaviin orkesterisointuihin. 

Tämä groteski musiikki sai Gardinerilta ja ORR:n muusikoilta mitä vaikuttavimman toteutuksen, jonka pahaenteisyys ja irvokkuus ravistelivat kuulijaa perinpohjaisesti. Kajahtipa päätössointujen lomassa orkesterista myös hurraa-huutojakin.  

Päätösosan, Songe d’une nuit de Sabbat, verraton painajaisnäky punoo yhteen jousten pirullisia pizzicatio-kulkuja, ofikleidien kolkosti kaikuvaa keskiaikaista Dies irae melodiaa ja synkästi kumahtelevia kelloja. Lopulta musiikki huipentuu rienaavan Ronde de Sabbat -tanssin ja Dies iraen kontrapunktiin. 

Fantastisen sinfonian huikea päätös Concertgebou’ssa. Kuva: Jari Kallio

Orchestre Révolutionnaire et Romantique ja Gardiner valjastivat koko ilmaisuvoimansa tähän painajaismaiseen musiikkiin tuoden Fantastisen sinfonian mitä näyttävimpään päätökseen. Huikea konserttielämys, jonka riemastunut yleisö palkitsi pitkin suosionosoituksin. 

– Jari Kallio

Orchestre Révolutionnaire et Romantique

Sir John Eliot Gardiner, kapellimestari

Lucille Richardot, mezzo-sopraano

Hector Berlioz: Ouverture du Corsaire, Op. 21 (1844/1852)

Hector Berlioz: La mort de Cléopâtre. Scène lyrique (1829)

Hector Berlioz: Chasse Royale et Orage oopperasta Les Troyens (1856-58)

Hector Berlioz: Je vais mourir. Adieu, fière cité oopperasta Les Troyens (1856-58)

Hector Berlioz: Symphonie fantastique, Op. 14 (1830)

NTR Zaterdag Matinee, Concertgebouw, Amsterdam

La 20. lokakuuta, 14.15