On kesä. Joka niemennotkokin tarjoaa jos jonkinlaista kesätapahtumaa. Musiikki ja muut taiteet toteuttavat tarjonnallaan idealistista alueellista tasa-arvoa rennon inspiroivissa yöttömien öiden tunnelmissa. Suomi on parhaimmillaan. Vaan Helsinki on musiikillinen autiomaa. Elävää nykymusiikkia janoavan pääkaupunkiseutulaisen eräs juhannuksenjälkeinen rituaali onkin löytää kaveriporukasta jonkun faijan Mersu ja ajaa Porvooseen, Avanti!n Suvisoittoon. (Cityvihreä voi nykyään kimppakyydin asemesta valita, perinteisten kuljetusyrittäjien lisäksi, myös konserttien mukaan liikennöivän erityisen festivaalibussin. Pyörälläkin matkaa kertyy vain 62 km suuntaansa.)
Ensemble Intercontemporain -pestinsä myötä aikamme musiikin kuumimman ytimen tuntevan Susanna Mälkin suunnittelemasta festivaalista valitsin härskisti sen itseäni eniten kiinnostavimman, makeimman pullarusinan: konsertin, jonka alkupuolella kuultiin hollantilaisen virtuoositrumpetisti Marco Blaauw’n neljän elektroakustisen teoksen resitaali, ja jälkipuoliskolla Avanti! tulkitsi tämän hetken kuumimpien kansainvälisien säveltäjänimien lisäksi kotimaisen kantaesityksen. Monipuolinen ja reilunkokoinen kattaus, mutta tällä kertaa ilman Suomen Parhaaksi Viihdeorkesteriksikin ilkikurisesti tituleeratulle Avanti!lle tunnusomaista, joskus jo vähän väsähtänyttäkin “hei me tehdään taas jotain hassua” -hurlumheitä. Nyt hienot kokemukset ja spontaanit hoksaamisen naurahdukset tulivat pakottamatta ja alleviivaamatta, laadukkaasta musiikillisesta substanssista itsestään; suuren maailman meininkiä.
Aluksi hollantilainen Marco Blaauw (s. 1965) tarjosi helmiä elektroakustisen musiikin klassikkorepertuaaristaan duopartnerinaan äänisuunnittelijavelho David Poissonnier. Mikä ilahduttavaa, koko-oranssiin pukeutunut ja putkimiesmäisessä sordiinovyössään poikamaisesti virnistelevä Blaauw esitteli teokset osuvan valloittavin välispiikein. Kokonaisuuden teemana oli melodisuus. Ensimmäinen teos oli Suvisoiton tämän vuoden teemasäveltäjältä, brittiläiseltä Jonathan Harveylta (s. 1939), joka ei huonon terveytensä takia ollut valitettavasti festivaalilla läsnä. Vuonna 1984 kirjoitettu Ricecare una melodia on kuusiminuuttiselta kokonaismuodoltaan suoraviivaisen vääjäämätön: elektroniikalla muokatut, ympäri salia sijoitetuista kaiuttimista soivat trumpetin kaanonheijastukset siirtyivät aina vaan matalampiin rekistereihin muuttuen pasuunoista ja tuubista lopulta kolkon elektronisiksi. Samaan aikaan soolotrumpetti saa motiivipalasista vähitellen alkemisoitua kaareutuvan melodian.
Jazz-taustaisen ranskalaissäveltäjä Yan Marezsin (s. 1966) mestarillinen IRCAM-opinnäytetyö vuodelta 1994, Metallics, oli sen sijaan paljon monipolvisempi ja hahmottui laajana variaatiosarjana. Säveltäjä oli tietokoneavusteisesti mallintanut neljän erilaisen trumpettisordiinon spektrit ja loi näillä erilaisia harmoniamaailmoita, jotka edellisen teoksen tavoin levisivät surroundina ympäri uusittua, entistä ehompaa Porvoon Taidetehtaan Avanti!-salia. Elektroniikan avaamat huumaavat äänimaailmat – jotka nyt kuulostavat sympaattisen 90-lukulaisilta – tuntuivat kuitenkin vieneen 28-vuotiaan säveltäjän mennessään, enkä ainakaan minä saanut sordiinoiden akustisista erityislaaduista tarpeeksi luomumaistiaisia. Tietoisen radikaali teknologis-romanttinen esteettinen valinta, epäilemättä.
Alun perin seuraavana oli tarkoituksena soida kolme osaa Blaauwn omalle tavaramerkilleen, erityiselle kaksikelloiselle trumpetille säveltämästä teoksesta Songs from Rhiannon, mutta suunnitelmat olivatkin muuttuneet. Oman uutuusteoksensa Death Angel ajaksi Blaauw nimittäin jätti yllättäen trumpetin tarvikepöydälleen ja otti käteensä soittimeksi muokatun simpukan, joka vaihtui myöhemmin sormitusreijät saaneeseen sarveen. Konsertin tunnelma vaihtui hetkeksi kaikuisan etnojazzin sävyihin, minkä kansanmusiikkitunnelmaa lisäsi se, että Blaauw sai, kuin vieraan musiikkikulttuurin guruvirtuoosi ikään, simpukastaan trumpettiansatsilla käsittämättömän suoran ja komean äänen. Ylipuhaltaessaan ensin oktaaviin ja siitä vielä seuraavaankin rekisteriin putosi ainakin oma leukani kohti Taidetehtaan uusien tuolien mukavaa pehmustetta. Teos oli samalla isä–poika-asetelmaltaan koskettava, sillä ääninauhalla Blaauw’n omaa kuolemaansa lähestyvä isä kertoi pojalleen ensi kertaa kokemuksistaan luostarista, jossa 14-vuotiaana työskenteli kuolevien saattohoitajana.
Blaauw’n setin päätti ulkoa soitettu Stockhausenin Aries vuodelta 1977, johon ilmeisen elimellisesti kuulunut, 70-lukulaista visionäärisyyttä henkinyt koreografia huvitti yleisöä hyväntahtoisesti. Sordiinovyössään supermariomainen Blaauw mm. tuntui trumpetillaan tähtäävän kohti kaiuttimista soivia elektroakustisia soittorasiamelodioita saaden ne näin vaikenemaan. Vaikka pörinäestetiikkaan nojaavan teoksen ääninauha oli tekniseltä äänenlaadultaan tuntuvasti vanhentuneen kuuloinen, sai Stockhausenin selkeän klassinen muotokieli suhtautumaan siihen nykymusiikkiklassikon kunnioituksella. Melodisuuteen tässäkin päädyttiin. Jos paikalla oli progressiivisen rocking ystäviä, myhäilivät he varmasti koukeroiselle lyyrisyydelle yhtä suuta nostalgiamielihyvissään hykertelevien uusien ja vähän vanhempien Stockhausen-fanien kanssa.
Väliajan jälkeen Avanti! ryhmittyi Susanna Mälkin johdolla lavalle esittämään konsertin kovimman pähkinän, Enno Poppen (s. 1969) puhaltimille ja lyömäsoittimille sävelletyn teoksen Scherben (’Sirpaleita’, 2001). Teoksen harmaankarhea ilmaisu pelasi härnäävän silmänkääntömäistä kontekstipeliä, jossa alussa vain välähdyksinä pilkottanut surrealistisen viileästi svengaava bigbandmaisuus tuntui salakavalasti muttuvan vallitsevaksi tyyliksi ohi rujosti soivan, lähes xenakismaisen päämateriaalin. Algoritmisen säveltämisen tarkkuudella tutkittiin siis sitä, kuinka pienin muutoksin eleet muuttavat tyylillisiä viittaussuhteitaan – eli sitä miten miellämme ja hahmotamme musiikillisia konteksteja ja kontrasteja. Kontrafortea kontrafagotin sijaan käytettäessä teos olisi soinut vieläkin rouhevammin, mutta kyllä se näinkin omaa karheushammastani mukavasti kutitteli pitäen samalla piilokuvamaisessa otteessaan.
Konsertin riemastuttavin ja oivaltavin teos oli japanin- ja ranskankielistä jutustelua pilkkova ja musiikillisesti imitoiva Ça tourne ça bloque, joka on tšekkiläissyntyisen Ond?ej Adámekin (s. 1979) tuoretta tuotantoa. Puheen sanoista ja tavuista oli pilkottu postminimalistisesti, hieman hip hop tai DJ-musiikkia muistuttaen musiikillisia motiiveja ja riffejä, joiden tekstisisältö heijastettiin reaaliajassa orkesterin taakse. Välillä puhe korvautui sen musiikillisella imitaatiolla, välillä taas pilkottu puhe alkoi imitoida musiikillisuutta. Ja juuri kun teos tuntui ammentaneen vitsinsä tyhjiin ja siltä alkoi kaivata syvällisyyttä ja runollisuutta, tajusi kaverusten jutustelun käsittelevän ihmisten muuttumista yhä roboottimaisemmiksi. Toiston siis kuuluikin huvittamisen sijaan alkaa ahdistaa.Clement Powerin tarkasti kipparoimana teos haastoi etenkin samplejä kontrolloineen Jouko Laivuoren herkkävaistoisen osaamisen, mutta avantilaiset selvisivät hauskan ja yleisön lähes lapsenomaisesti vanginneen teoksen villeistä kiemuroista nautinnollisesti oivaltamista hymyillen.
Konsertin päätti Timo Hietalan (s. 1960) bigbandmäisyyttä, etnoilua ja modernin klassisen musiikin keinovaroja yhdistelevän PlayPlayPlay-teoksen kantaesitys. Avanti!n riveihin oli hiipinyt impovisaation ammattilaisia, mm. Mongo Aaltonen, ja solistina loisti brooklyniläinen jazzsaksofoni-improvisoija Dave Liebman. Esittelytekstissään säveltäjä kirjoittaa, ettei yleisö voi tietää, missä soittajien improvisaatio alkaa ja sävellys loppuu. Teoksen tyylikästä viihdyttävyyttä, kekseliäisyyttä ja svengiä ei vähennä se, että tämä ei täysin pitänyt paikkaansa – soittajien elekielen muuttumista oli näin härnättynä jopa hauskaa seurata. Sibelius-Akatemian 125-vuotisjuhliin sävelletyn monityylisen teoksen myötähäpeästä traumatisoituneetkin selvisivät pelkällä säikähdyksellä, sillä tämä Hietalan teos toimi hienosti. Laadukkaan, parituntisen konsertin päätteeksikin se onnistui tempaamaan mukaansa sivistyneesti, hyvällä maulla ja yleisöä aliarvioimatta. Iso roolinsa tässä oli jazzlegendan karismaattisuutta henkivällä solistilla, Dave Liebmanilla, joka soitti solistina pientä puista kansanmusiikkihuilua sekä sopraano- ja tenorisaksofoneja. Eräänä hauskana ja kekseliäänä orkestroinnillisena yksityiskohtana säveltäjä toi esille fagottiduon, joka hiippaili solistin viereen soittaakseen nopeaa pulputusta Liebmanin saksofonisoolon taustalle, muun orkesterin antaessa tilaa tälle liian harvoin käytetylle, intensiivisesti tuhisevalle orkesterivärille. Hietalan teoksen sukulaisena mieleen tulee joku Günther Schullerin Rush Hour (1994), mutta PlayPlayPlay soi karheamman eurooppalaisesti newyorkilaisen kiiltokuvamaisuuden sijaan.