Author Archives: Eero Tarasti

Visio musiikkitieteestä HY:ssä :  kun kerran amerikkalaisuus tunkee kaikkialle yhteiskuntaamme ja kulttuuriimme., niin miksi emme kerrankin lainaisi jotain joka on positiivista. Nimittäin idean siitä että jokaisella paremmalla yliopistolla on ikioma ‘School of Music’. Siihen kuuluu paitsi musiikkitiede myös vaihtelevassa määrin käytännön aineita jotka tukevat tieteenharjoitusta. Sinänsä tieteen kannalta uskon että musiikkitiede viihtyy ja kukoistaa parhaiten osana tiedeyliopistoa. Mutta se kaipaa tuekseen käytännön osaamista jota ilman on vaikea olla musiikkitieteilijäkään. Meillä olisi HY:ssä jo paljon valmista: on korkeatasoinen YS, on yliopiston legendaariset kuorot, on HYMS eli musiikkiseura joka järjestää tavallisesta kaavasta poikkeavia, suosittuja musiikkitilaisuuksia,. on sävellysluokka (ks yllä) josta valmistuu nuoria johtavia avantgardistejamme, on pianonsoiton opetusta – tuon jokaisen musiikintutkijan välttämättömän perustaidon –  on kamarimusisointia, on jopa kykyä tuottaa oopperaproduktioita, kuten taannoiset hauskat koko pääkaupungin ja arvostelijoiden ihastelemat Donizetti-esitykset osoittivat.

Miksi ei siis voisi perustaa Helsingin yliopiston ikiomaa School of Musicia joka kokoaisi yhteen kaikki nämä jo olemassaolevat yliopistoa ja pääkaupunkia rikastuttavat elementit? Eikö jo Paciuksen perintö velvoita meitä siihen?

Nyt pääsen asiaan eli musiikkiin eli eiliseen ensi-iltaan. Paciuksen Kaarle-kuninkaan metsästys. Suomalainen musiikkiväki oli taas liikkeellä. Tapasin väliajalla seuraavat: Sini ja Einojuhani Rautavaara, Meurmanit, Matti Klingen, Magnus Pettersonin, Jan Granbergin, Pekka ja Kristiina Hakon, Doris Laineen, Heljä Angervon ja Antero Karttusen, Pacius-suvun edustajat jne jne Itse pääsin ensi-iltaan sen ansiosta että saan kuulua komiteaan, joka Svenska literatursällskapetin kutsusta jo valmistautuu Paciuksen juhliin 2009 eli säveltäjän 200-vuotistapahtumiin.

Olen aina tuntenut sympatiaa Paciuksen henkilöhahmoa kohtaan – vastustan Maamme-laulun vaihtamista Finlandiaksi – ja syin jotka kerron toiste. Hän oli mielenkiintoinen – ja arvoituksellinen ihminen- ,maahanmuuttaja kuten nykyisin sanottaisiiin Mikä sai hänet jättämään hyvin palkatun ja turvallisen viran ja muuttamaan Suomeen 1835 yliopiston musiikionopetajaksi, tulemaan jäätä pitkin keskellä talvea Tukholmasta Turkuun? On täytynyt olla myös seikkailijan verta.

Joka tapauksessa laskemme yliopiston musiikkielämän alun tuosta hetkstä ja olen aina sanonut opiskelijoille, että kuvitelkaa nyt: ei siitä niin hirveän kauan ole kun hän käveli täällä päärakennuksen käytävillä. Tämä on tradition jatkuvuutta, joka on meidän eurooppalaisten etuoikeutta.

Ensi-ilta oli positiivinen kokemus … joka hälvensi viime vierailuni hieman hämmentävää vaikutelmaa epäautenttisesta Eugen Oneginista joka oli lainattu British Operasta. Erityisesti ja päällimmäisenä tuli esiin Paciuksen ehdottomasti innoittunut musiikki – ja kuten kollegani Matti Klinge aivan oikein väliajalla sanoi: Topeliuksen onnistunut ja dramaattinen libretto. Musiikki oli kuitenkin tämän esityksen kantava voima ja onneksi modernisoiva ohjaus ei estänyt tärkeitä numeroita tulemasta esiin ja etualalle – ts. laulajia ei pantu hankaliin asentoihin lotraamaan veden kanssa, eikä käytetty liikaa muita näyttämötemppuja. Ohjaus oli Joachim Grothin, musiikinjohto Jan Söderblomin – joka oli varmaan saanut isältään Ulfilta hyödyllisiä neuvoja.

Musiikissa hämmästyttävää oli kun se nyt kuuli lavalla sen vaikutteet italialaisesta oopperasta, erityisesti Leonoran suuret ariat, mutta myös stereotyyppiset kohtaukset, lemmenduetot, hautausmaat, koston vannomiset jne. Aivan kuin Donizettia tqi Belliniä Tästä tyylipiirteestä tulee myös Paciuksen musiikin tietty viehättävä keveys. Saksalaista ovat tietenki käyrätorvet, Volksthümlichkeit, kuorot ja patrioottisuus. Kuningas ei laula ollenkaan, kuinkahan tämä on tulkittavissa? Mutta esiintyy sentään melodraamassa lopussa . ja melodraamojahan muuten Pacius kirjoitti runsaasti – ne odottavat vielä esitystään mikä toteutunee juhlavuona – ja julkaisemistaan.

Ohjaus viritti ajatuksia. Groth sanoo ohjelmalehtisessä: Kun esitetään klassinen taideteos, aikakaudet asettuvat vastakkain -…klassikko viihtyy vastakkainasetteluissa ja pääsee sillä tavalla parhaiten oikeuksiinsa. Tästä aksioomasta ohjaaja on päätynyt ns. modernisoivaan tyyliin: teos alkaa vieraannuttamisefekteillä niin, että koko oopperan aikakausi on kuin jotain museaalista vitriinitavaraa, jota töllistellään lasin läpi. Mutta vähitellen lattiamanut ja roolejaan opettelevat laulajat alkavat liukua juonen varsinaiselle tasolle – joskin se tapahtuu melko hitaasti. 1. näytöksen lopulla ajattelin, että miten ihmessä ohjaaja vielä selvityy näistä kahden tason yhteentörmäyksistä, palaako hän lopussa taas kehyskertomukseetn ja proosalliseen nykyaikaan?

Oopperan radikaali modernisointi voi kuitenkin perustua niin tekijän kuin vastaanottajan sekä ali- että yliarvioimiseen, Aliarvioimiseen siinä mielessä, että jos kyseessä on klassinen teos, se puhuttelee meitä parhaiten suoraan. Emme ole aivan typeriä emme edes keskivertokatselijat ja musiikin kuluttajat. Kykenemme oivaltamaan sen mikä on universaalia kauden toposten ja tyylien läpi.

Itse asiassa mitä on klassinen musiikki? Päädymme seuraaviin pohdintoihin – mietin näitä vuosi sitten kun laitoksellamme vieraili kuulu amerikkkalainen new musicology -tutkija Lawrence Kramer. Klassista musiikkia on tietenkin tietyn ns. kaanonin – saksalaisen mukainen musiikki. Sopiiko Paciukseen? Yes. Klassista on musiikki kaudelta Mozart-Haydn-Beethoven – sopii. Klassista on musiikki, jota tietty mediateollisuus tuottaa ts. se on tuote jota tarjotaan viestimissä tällä nimellä. Pitää tämäkin paikkansa: meillä on erinomainen palkittu levytys tästä oopperasta. Vihdoin klasissta on se musiikki, jota haluamme kuulla aina vaan uudestaan ja uudestaan . ja siksi, että siinä on jotain joka saa meidät kuuntelemaan samalla myös itseämme, jotain itsessämme. Totta Paciuksen suhteen: ainakin itse haluan kuulla tämän uudestaan. Antakaamme siis klassikkojen olla ja vaikuttaa sinällään, sellaisenaan

Mutta sitten modernisointi voi olla katsojien/kuuljoiden yliarviointia.Nykyaikaan voi siirtää teoksia, joita on jo nähty ja kuultu sadat kerrat, sanokaamme Wagneria Saksassa, tai Verdiä Italiassa. On mmärrettävää, että ohjaaja haluaa keksiä jotain uutta ja vaihtehtoista. Onko Kaarle kuninkaan metsästys jo tällainen klassikko? Ei varmastikaan, itse näin sen ensimmäisen kerran. Joskin kaikki suomalaiset tietenkin ‘tietävät’ teoksen nimeltä ja sen että se oli ensimmäinen suomalainen ooppera. Tällöin olisi parasta tehdä autenttista, tässä tapauksessa romanttista oopperaa. Mutta ei sen tarvitse olla puisevaa. Olen nähnyt viime aikoina mm Pariisissa, miten hauskasti ranskalaiset tekevät klasikkojaan kuten Rameauta, ja samalla perinteisesti. Tai hiljattain Tv:n näyttämä brittiläinen version Tshaikovskin Pähkinänsärkijästä: hauskaa mutta samalla ytimeen osuvaa.

Modernisoimisen voi suodattaa itse esitykseen ilman ylimääräisiä vieraanuttamisefektjä. Onneksi näin tapahtuikin sitten Paciuksen oopperan markkinakohtauksessa, Kastelholman linnan hautausmaakohtauksessa jne. Paljon hyviä oivalluksia, onnistunutta draamaa, oikea sävy.

Juoni. lopultakin? Suomalaiset ovat oopperan ‘kansa’, he edustavat jo herderiläistä kansanhenkeä. He ovat oikeudentajuisia, heillä on ns Naturrechtiä, vilpittömiä ja uskollisia. Ruotsalaiset kuvataan kolonialisoijina, miehittäjinä heidän lakinsa ovat mielivaltaisia joskin ekologisia sillä hirvet saavat olla rauhassa Ahvenanmaalla. Kuningas on mammanpoika, mutta käy läpi eräänlaiset Wilhelm Meisterin oppivuodet, mutta yhtä kaikki hän lähtee ja jättää kansansa – joka ei hovin loistoa kaipaakaan, kuten Leonora laulaa Kaarlelle balladissaan. Markkinakohtauksen antisemitistiset, groteskit juutalaishahmot on työnnetty taka-alalle, ehkä oikein nykyajan kannalta, mutta muistettakoon tässä vaan, ettei Richard Wagner koskaan tehnyt edes mitään tällaista kuin Pacius ja Topelius – tässä sinänsä viattomassa, mutta historiallisilta perspektiiveiltään arveluttavassa kohtauksessa.

Nyt on kausi alkanut yliopistolla Musiikkitieteen laitos sai kuulla tämän vuoden budjettinsa. Anteeksi, ei laitos vaan OPPIAINE kute nykyisin sanotaan. Se kertoo karua kieltään; kun toimintarahat olivat v.  2006   40 000 euroa, ovat ne nyt n. 23 000 euroa eli leikkaus on puolet. Mihin tämä kohdistuu? Ensisijassa tuntiopetukseen, jolla on taattu monipuolinen opetus musiikkitieteen laajalla kentällä kattaen kaikki kolme ‘laitoksemme’ linjaa : yleisen (lähinnä taidemusiikin tutkimuksen), etnomusikologian ja studiolinjan (tietokoneavusteisen musiikintutkimuksen). Mutta suuri määrä peruskursseja on myös järjestetty näillä varoilla.Käytännössä koko budjetti käytetään siis jo tänä kevätlukukautena, jolloin syyskaudelle jää 1700 euroa – yksi kurssi!

Lisäksi tuntivaroilla on ollut se seurannaisvaikutus että sillä on palkattu ja ‘kiinnitetty’ laitokseen lukuisa määrä nuoria eteviä tutkijoita, jotka ovat vasta uransa alussa; he ovat olleetn tuntiopettajina ja tulevina assistentteina ja lehtoreina ‘ in spe’ , lahjakkuuksia joita tarvitaan terveeseen urakiertoon ja tieteen kehitykseen.

Tilanne on siis katastrofi – mutta ei mitenkään epätavallinen nyky-Suomessa  Kaikki on alkanut siitä jossain yläportaassa tapahtuneesta suunnanmäärityksestä että yliopistojen tulee TEHOSTAA toimintaamsa Kuten tiedetään tämä on orwellilaista kieltä ja on luettava: kurjistaa.

Taustalla on ideologia: ei puutarhurikaan kastele rikkaruohoja,  vaan vain hyötykasveja. Mutta mistä tiedetään mikä siemen on rikkaruoho mikä oikea tiedon mukula? Sitä ei pysty kukaan sanomaan.. Näin ollen perusrahoituis on varmuuden vuoksi laiminlyöty kokonaan.

Rahaa liikuu vain ‘huipputasolla’  eli väitöskirjojen laatijoille  – mikä on sinänsä kiitettävää – mutta sitäkin tulee käyttöön  vähemmän, koska hakijoiden määrä on samalla kasvanut valtavasti. Mutta jollei ole perustasdon opetusta ei ole myöskään jatkoon tulevia pian. On suorastaan käsittämätöntä,  että opiskelijat, joihin tämän nimenomaan kohdistuu, tuntuvat tämän hyväksyvän koska protestin ääniä ei juuri kuule. Musiikkitieteessä pannaan siis ensi syksynä lappu luukulle, kaikki suorittamaan kursseja kirjatwentteina – ja onneksi meillä on erittäin laaja Sokrates-vaihdon verkosto ympäri Eurooppaa , eli kaikki vaan heti ulkomaille pakoon Suomen olosuhteita.

Lehdessä oli juttu, että yliopistojen autonomiaa varojen käytössä lisätään. Kuulostaa periaatteessa hyvältä, mutta miten on käytännössä? Sellaiset mekanismit on luotu, etteivät rahat tällöin ikinä enää hakeudu mihin niitä todella tarvitaan vaan ne menevät paitsi suunnittelulle ja hallinoimiselle – ‘huippuyksiköille’, noille tieteen Potemkin kulisseille (se menee näin, vähän niin kuin sadussa: “Olipa kerra tiedekunta, jossa oli 10  laitosta, ja rahaa oli 100 000 euroa Niistä yksi julistettiin huippuyksiköksi ja siitä kirjoitettiin valokuvien kera paljon juttuja mediaan, he pääsivät oikein Tieteen päivillekin ja. heille annettiin  80 000 euroa, Loppusumma, 20 000  jaettiin sittne yhdeksän muun laitoksen kesken, heistä ei puhuttu enää mitään, heidät pantiin säästämään, he olivat harmaata massaa, akateemisen elämän magmaa, josta ei tarvinnutkaan välittää. Näin säästettiin rahaa ja annettiin julkisuudelle sopiva imago huippuja suosivasta ja innovatiivisesta tiedekunnasta – tai yliopistosta).

Jos tilanne tuntuu katastrofaaliselta on syytä palauttaa mielen kasku saksalaisten ja itävaltalaisten ts wieniläisten erosta. Saksalainen nimittäin sanoo: Tilanne on vakava – mutta ei katastrofaalinen. Wieniläinen taas on sitä mieltä, että tilanne on katastrofaalinen, mutta ei vakava. Ehkä on järkevämpää omaksua tämä jälkimmäinen asenne.

Järvenpään kaupunki sai nerokkaan idean kutsua kulttuuriväkeä yhtaikaa kaksiin syntymäpäiväjuhliin: säveltäjä Harri Vuoren 50-vuotis- ja taidemaalari Pauli Pyykölän
70-vuotisjubileumiin. Näin saatiin Järvenpääntalon Sibelius-sali mukavasti täyttymään Vuoren sävellyskonserttia varten; kaupunki myös tarjosi herkullisen buffet’n kaikille kutsuvierailla tilaisuuden jälkeen.

Harri Vuori on ollut Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksen ‘tähti’ jo vuosikaudet ja houkutellut monia opiskelijoita sävellysluokalleen. Siitä on itse asiassa kehittynyt yksi tärkeimpiä väyliä säveltäjän koulutukselle massamme: konsertissa näkikin heitä niin lavalla kuin yleisössä Max Savikankaasta ja Mikko Nisulasta Tomi Räisäseen ja Miika Hyytiäiseen unohtamatta Jan Mikael Vainiota ja Aki Ylisalomäkeä. Eivätkä kaikki enää vain käytä yliopistoa ponnahduslautana Sibelius-Akatemiaan – missä en siinäkään näe mitään pahaa kyseisen nuoren henkilön kannalta. Monet ovat puhtaasti yliopiston kouluttamia.
Joka tapauksessa on lii kuttavaa, jos he sitten kuitenkin joskus muistavat myöhemmin tultuaan kuuluisiksi mainita ensimmäisen opinahjonsa, alma materin, jolloin säveltäjän ura oli vasta utopia tai kangastus. Nuo epämääräiset etsikon vuodet- jollaisia ei nykyjärjestelmssä tietenkään enää saisi ollakaan (kaikki vaan tekemään HOPSia!) – saattavatkin olla ihmisen kehityksessä niitä kaikkein tärkeimpiä Aivan kuin Marcel Proust sanoo että kaikkein luovimpia hetkiä ovatkin ne jolloin luulemme ettemme tee mitään tehokasta, ansiokasta, esimerkiksi kun sadepäivinä jäämme sisälle, luemme kirjoja tai kuuntelemme musiikkia.

Joka tapauksessa kuultiin siis Vuoren musiikkia – lauluja, pianosävellyksiä kamarimusiikkia ja lopulta monien jo tuntema nimeltään arvoituksellinen ‘Lopetetut liikkeet’ sopraanolle ja kamariyhtyeelle (Hyvinkään orkesterin Tuomas Pirilän johdolla, solistina Satu Kaarisola-Kulo). Kaikilla Vuori-faneilla oli varmaan kuitenkin mielessään hänen sinfoniansa – yksi suomalaisen avantgarden helmiä. Tuntuukin, että Vuoren sävelkieli puhkeaa kukkaansa mitä enemmän soittimia hän ottaa käyttöönsä. Säveltäjä jutteli teoksistaan niiden välissä – suosittelisin kyllä liikkeen lopettamista ja seisomista paikallaan puheen aikana, koska joskus oli vaikea erottaa sanoja.
Säveltäjän sanat ovat tärkeitä. Muuan musiikkitieteilijä oli nimittäin jo alkanut kehittää kauaskantoisia teorioita Lopetut likkeet teoksen tulkitsemiseksi Eduard Hanslickin tönenmd bewegte Formen teorian pohjalta eli viitaten klassiseen ‘soiden LIIKKUVIIN muotoihin’; Avantgardistina Vuori olisi päättänyt vastustaa tätä formalistista teoriaa ajatellen, että musiikin liike on nyt lopetettu. Mutta ei, aivan väärin!

Vuori kertoi, että kun hän kerran käveli Järvenpään keskustassa, hän huomasi kaupan ikkunassa kyltin ‘Lopetettu liike’. Joten sävellyksessä olikin siis ideologinen protesti yhteiskuntaa vastaan – sekin avantgardea tietty. Vuori muuten vastaa kysymykseen Voiko sinfonia olla avantgardea HY:n musiikkiseuran ja semiotiikan järjestämässä luentosarjassa
Avantgarden merkit maanantaina 29.1. klo 18 Mariankatu 11 Hki, 2. krs. musiikkisali.
(Samassa salissa ja sarjassa vierailee niinikään 12.2. klo 18 yksi Italian johtavia avantgardesoittajia Michele Lomuto Barista, pasunisti, hän on se, jolle Luciano Berio kirjoitti aikoinaan kuuluisan Sequenzansa lisänimeltä ‘Pellepasunisti’.

Harvinaisempaa Bruckneria, V. sinfonia ja Herbet Blomstedtin johdolla. Minulla on tunne, että kuulin häntä viimeksi San Franciscon oopperan Mestarilauajien johtajana v. 1987. Mutta sen tiedän jo entuudestaan, että Johanneksen kirkko on erinomainen orkesterimusiikille. Segerstam johti siellä Wagneria joku aika sitten, Siegfred-idylliä – ihana, luonnollinen sointi. Eikä ollut pettymys nytkään.

Mikä saa ihmisen kuulemaan tunnin mittaista Brucknerin sinfoniaa? Mikä pitää sen koossa?
Ei ainakaan KUULTU rakenne, vaan musiikin OLETETTU rakenne. Tarkoitan, että se operoi rakenteilla, symmetrioilla ja muodoilla, jotka tunnemme entuudestaan, jotka ovat aivoissamme ja jotka saavat meidät odottamaan ja ennustamaan tapahtumien kulkua. Mutta lisäksi on pintatasolla aina jotain viehättävää wieniläistä Gemütlichkeitia niin kuin scherzo-osissa.

Lisäksi: mitä proustlaisia muistoja viriääkään tässä kirkkosalissa, Norssin viereisessä Täällä lauloin pikkupoikana Händelin Joosua oratorion poikakuorossa Jorma Pukkilan johdolla. Mutta laulumme oli niin hentoa, että lopulta johtaja pyysi meitä vain aukomaan suutamme ikään kuin laulaisimme, kun takanamme seisseet altot hoitivat itse laulamisen.
Mutta silti kuulin koko oratorion ja sen jälkeen monia muita samassa paikassa. Paikalla on muistina, henkensä genius locinsa…