Kilpalaulantaa on ainakin jossain muodossa harrastettu läpi historian. Nykypäivän musiikkielämää ei voi kuvitellakaan ilman kilpailujen tuomaa kuhinaa ja julkisuutta. Solistien kilpailumotiivit ymmärtää hyvin, kun rahapalkintojen lisäksi voittajia odottavat työ- ja esiintymismahdollisuudet. Mutta miksi amatöörikuorot käyttävät paljon aikaa, vaivaa ja rahaa osallistuakseen kilpailuihin, joista käteen jää ehkä vain vähän matkarahaa maineen ja kunnian lisäksi?
Joka kolmas vuosi järjestettävä Harald Andersén -kuorokilpailu on siitä erikoinen, että osallistua voivat niin amatöörit kuin ammattilaisetkin. Missä tahansa muussa kilpailussa moinen tuntuisi mahdottomuudelta. Kuorolaulu on erikoinen laji, jonka harrastajat ovat opiskelleet ja harjoitelleet vuosikausia, mutta eivät silti yleensä saa rahallista korvausta vaivoistaan. Kuoronjohtajatkin raapivat elantonsa monista eri lähteistä. Heille kilpailumenestys voi parhaimmillaan poikia työtarjouksia.
Tämänkertaiseen Andersén-kilpailuun osallistuneet kymmenen kuoroa tulivat Pohjoismaiden lisäksi Virosta, Latviasta, Irlannista ja Isosta-Britanniasta. Lama lienee karsinut kaukaisemmat vieraat. Taso kohosi silti korkeaksi, ja tuomariston puheenjohtaja Mats Nilsson ihmettelikin, miten kuorokilpailussa ylipäätään voi asettaa osallistujia paremmuusjärjestykseen.
Yleisön viihdyttämisellä voittoa ei ainakaan saavutettu. Tanskalainen kamarikuoro Hymnia esitti vakavaa ja kompleksista nykymusiikkia, joka kosketti lähinnä vain tuomareita. Yleisön suosikit, irlantilainen New Dublin Voices ja englantilainen Choros Amici jäivät jaetulle kolmannelle sijalle. Lähinnä pohjoiseurooppalaista kuoroperinnettä edustaneelle tuomaristolle viihteellisyys tuntui olevan kirosana. Kakkossijan saavuttaneen virolaisen Voces Musicales -kuoron esityksessä saattoi myös ihailla lähinnä taidokkuutta, ei tunnetta.
Kilpailun pakollinen teos, Joonas Kokkosen Laudatio Domini kuulosti nimenomaan pakolliselta. Vain parhaat kuorot saivat sen soimaan musiikkina. Onneksi kilpailussa kuultiin musiikkia kunnon säveltäjiltäkin. Jaakko Mäntyjärven älykkäästi rakennetut kuoroteokset ovat nousseet kaikkien kuorolaisten suosikeiksi aina ulkomaita myöten. Vanhaa musiikkia ei juuri kuultu, eikä se konserttisaleissa pääsisikään oikeuksiinsa. Pakko myöntää, että nykymusiikki glissandoineen ja suhinoineen vie kuoromusiikin saralla kiinnostavuuspisteet mennen tullen.
Tällä kerralla kuorot eivät panostaneet koreografioihin tai monipuoliseen akustiikan hyödyntämiseen, kuten aikaisemmin. Kaksi parhaaksi katsottua kuoroa lauloi tiiviisti kansioihinsa tuijottaen. Suomalaiskuorot Addictio ja Kaamos jäivät auttamatta loppukilpailun ulkopuolelle. Nuoret kuorot saivat kuitenkin arvokasta kokemusta ja ehkä uusia ystäviäkin kuoromaailmasta. Kilpailun myötä ohjelmisto pakostakin laajenee, ja sitä hioessa yhteissointi kehittyy.
Kuoronjohtajien koulutus on yhä korkeatasoisempaa samaan aikaan kun laulajien määrä vähenee. Tähän mahdottomaan yhtälöön kuorokilpailut voisivat omalta osaltaan tuoda ratkaisua, mikäli ne onnistuisivat innostamaan yleisöä omakohtaisen lauluharrastuksen pariin. Nyt katsomossa istui lähinnä alan ammattilaisia ja opiskelijoita. Kuoromusiikissa ei ilmeisesti ole tarpeeksi glamouria, että se houkuttelisi paikalle edes perinteisiä minkkiturkkiarmeijoita (kukapa heitä kaipaisikaan). Tärkeää olisi taata korkeatasoisen kuoromusiikin tulevaisuus maassamme. Kaikki me laulunlyömät tiedämme todeksi Mats Nilssonin sanat musiikin ja erityisesti kuorolaulun hyvinvointia lisäävästä vaikutuksesta.
