Author Archives: Anna Gebert

Ramallah Cultural Palace on saanut saksalaiselta lahjoittajalta uuden Steinway- flyygelin. Viime lauantaina Daniel Barenboim vihki soittimen Beethoven-sonaattiresitaalilla. 1000 paikan sali oli aivan täynnä paikallisia politiikkoja, liikemiehiä, lähetystöjen edustajia ja avustusorganisaatioiden ulkomaisia työntekijöitä. Edward Said:n leski Miriam Said ja Ramallah:n tärkein mies Mustafa Barghouti olivat myös paikalla. Tärkeä ja harvinainen tapahtuma tässä n. 85 000 asukkaan Länsirannan pääkaupungissa.

Barenboim on yrittänyt jo monen vuoden ajan kehittää Ramallah:n kulttuurielämää. Hänen ja palestiinalaisen filosofi Edward Said:n perustaman säätiön päämäärä oli tehdä tällaisista konserteista säännöllinen tapahtuma. Säätiön, Espanjan valtion (joka rahoittaa suuren osan säätiön toiminnasta), Medical Aid-organisaation (joka avustaa musiikkilastentarhan organisoinnissa), Saksassa toimivan Barenboimin ja sieltä käsin rekrutoidun musiikikoulun opettajien välinen kommunikaatio on ollut kuitenkin vaikeaa. Lauantain konsertin päätteksi Barenboim piti lehdistötilaisuuden, jossa itse konsertti ja lahjoitettu soitin jäivät melkein unohduksiin. Uutinen, että Barenboim sai Palestiinan kunniakansallisuuden ja että hänelle on jo myönnetty paikallisille tuttu vihreäkantinen passi, oli kaikkien huulilla. Barenboim on luultavasti ainoa Israelin kansalainen, jolla on myös palestiinalainen passi ja joka julkisesti matkustaa Isarelin ja Länsirannan välillä. Israelin kansalaisille matkustaminen Länsirannan ja niin myös Ramallah:n alueelle on laitonta.

Monen mielestä Barenboimin kunniakansalaisuuden hyväksyminen on petos, toisten mielestä solidaarisuuden osoitus. Haaretz, Israelin tärkein uutislehti, julkaisi sunnuntaina nettisivuillaan ison artikkelin, joka tuomitsi Barenboimin provokaation. Konsertti mainittiin vain yhdellä lauseella. Kymmenet agressiiviset kommentit koristivat sivua vielä maanantaina, jolloin koko artikkeli poistettiin verkosta.

Mitä lahjoitetulle flyygelille tapahtuu? Barenboim-Said säätiön musiikkikoulun opettajan toivoivat saavansa käyttää sitä opettajien konsertteihin, jotka tällä hetkellä ovat ainoita klassisen musiikin konsertteja Ramallah:ssa. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että flyygeli joutuu Medical Aid:n ’suojeluun’ lukkojen taakse, josta se haetaan vasta Barenboimin seuraavalla vierailulla.

Keskiviikkona mieheni, klarinetisti Douglas Metcalf, oli järjestänyt konsertin kitaristikollegansa kanssa paikallisessa Goethe-Instituutin ja Institut Francais:n kirjastossa. Viime hetkellä näytti siltä, että konsertti joudutaan perumaan. Tiistaina 18 palestiinalaista oli kuollut Gaza:n alueella IDF:n (Israel Defence Forces) hökkäyksessä. Ramallah oli valtionsurun valtaama, kaupat ja ravintolat kiinni. Konsertin pitäminen tällaisella hetkellä voisi suututtaa paikallisia, jos se tulkitaan myötätunnon puutteena. Arabinkielen konserttia merkitsevä sana merkitsee myös juhlaa, iloitsemista. Douglas ja Goethe-instituutin henkilökunta päätti kuitenkin olla peruuttamatta konserttia, johon illalla saapui täysi sali kuulijoita. Surullinen argentiinalainen musiikki ei näyttänyt loukkaavan tilanteen vakavuutta.

Shanghaissa soitimme upeassa modernissa konserttisalissa. Uudenvuoden aattona orkesteri sai kutsun risteilylle Shanghai Pearl River -jokea pitkin. Kiinassa uutta vuotta juhlitaan tänä vuonna vasta 7. helmikuuta, joten ilotulituksia oli vain vähän joen varrella, juuri laivan kulkiessa ohi. Laivan henkilökunta ei ollut valmistautunut saksalaisorkesterin janoon. Jo puoli tuntia ennen vuoden vaihtumista loppuivat laivalta juomat. Vasta pitkän kauhistelun jälkeen saimme laivan uumenista 3 kiinalaista punaviinipulloa, joilla koko orkesteri joutui vastaanottamaan Uudenvuoden. Hotellin ravintola ja baari oli myös suljettu, mutta huonepalvelu toi meille riemukkaana pullon kiinalaista kuohuviiniä. Viini oli tosin niin kammottavan makuista, että pullo jäi juomatta.

Seuraava kauounki, Suzhou, on Kiinan mittakaavalla pieni provinssikaupunki – vähän yli 6 miljoonaa asukasta. Hotellimme oli jo nähnyt parhaimmat päivänsä. Hissit haisivat epäilyttävästi torakkamyrkylle ja ruokasali länsimaisille makuhermoille vieraalle ruoalle – sian paksusuoli, kananjalat ja sammakot ovat Suzhoussa tyypillist ruokaa. Huoneissa lämpötila oli n. 14 astetta, joka iltaan mennessä saatiin lentokoneen moottorilta kuulostavalla lämmitimellä nousemaan kahdeksaantoista. Konserttisalissa tilanne ei ollut yhtään parempi. Kaiken lisäksi kaikki konteissa kuljetetut soittimet olivat yön yli olleet ulkona pakkasessa, vaikka ilmastoitu kuljetus oli luvattu. Suuri osa orkesterista kieltäytyi soittamasta näissä olosuhteissa. Kun salin lämpötila saatiin nousemaan 16 asteeseen ja sali alkoi täyttyä, päätimme lopulta soittaa puolet konsertin ohjelmasta talvikengät, villapaidat ja -sukat päällä. Miten koominen näky! Mutta eihän orkesteri voi antaa yleisön olla sitkeämpi!

Peking, Shanghai, Suzhou, Guangzhou, 7 konserttia 9 päivässä. Gürzenich Orchester, eli Kölner Philharmonie kiersi Kiinaa soittaen Uudenvuoden konsertteja. Vähän Straussin valsseja, Brahmsin 2. Sinfonia, Stravinskin Tulilintu ja pari kiinalaista teosta jälkiruuaksi. Flunssa-aalto oli tehnyt tuhojaan orkesterin riveissä ennen kiertuetta. Molemman ensimmäiset konserttimestarit joutuivat perumaan matkan, joten minä sain vetää koko kiertueen! Tämä oli iloinen yllätys, mutta kiertueen ensimmäisessä kenraalissa ymmärsin kauhuissani, että sairastelevat konserttimestarit eivät olleet ehtineet laittaa jousituksia Straussin valsseihin ja kiinalaisiin ylimäräisiin, joita Kölnissä ei edes harjoiteltu. Koko kiertueen ajan yritin korjata kiireellä tehtyjä merkintöjä.

Ensimmäinen konsertti oli Pekingin 10 000 paikan People’s Hall:ssa eli kommunistisen puolueen mahtirakennuksessa, johon nimestä huolimatta tavallisilla kansalaisilla ei ole pääsyä, paitsi tällaisena iltana jolloin valtavaa katolla komeilevaa punaista tähteä saa ihailla. Akustiikka oli kamala. Orkesterin keskelle laitettiin muutama mikrofoni, joilla tilannetta vain pahennettiin. Salissa istuessa kuului jostain oikeasta nurkasta oboe, parvekkeen takaa harppu, yksinäinen viulu jostain edestä ja kaikki valtavan musiikkipuuron keskellä. Mutta kiertueen sponsorit, Pekingiläiset pankkiirit olivat onnellisia ja kiertue pääsi näin käyntiin. Käsiohjelma oli luultavasti käännetty ensin saksasta kiinaksi ja sitten takaisin. Markus Stenzin nimi olikin Pekingissä Marcoux Shitanzi!

Gürzenich Orchester Köln juhli toissaviikolla 150-vuotispäivää. Siten se kuuluu Saksan vanhimpien orkestereiden joukkoon. Vasta täällä ollessani ymmärrän, miten erikoinen sija ”vasta” 125-vuotiaalla Berliinin Filharmonikoilla on Saksassa. Jo se, että BPhO nauttii täydestä autonomiasta päätöksenteossa ja taiteellisessa toiminnassa on aivan ainutlaatuinen tilanne, jota moni orkesterin muusikko ei edes tiedä arvostaa tarpeeksi. Gürzenich, niin kuin valtaosa Saksan orkestereista, on Kölnin kaupungin työllistämä. Tästä seuraa, että orkesterin muusikoilla on erittäin rajoitettu päätösvalta. Taiteellisissa kysymyksissä, kuten uuden taiteellisen johtajan valinnassa, orkesterin mielipidettä tosin kysytään, mutta sillä ei ole vaikutusta lopulliseen päätökseen, jonka tekee Kölnin kaupungin taiteellinen johtaja.

Gürzenich orkesteri toimii Kölnissä niin sinfoniaorkesterina kuin oopperaorkesterina. Se on luultavasti maailman ainoa orkesteri, jonka jokaisen konsertin äänite on myynnissä mp3 muodossa orkesterin kotisivulla ja iTunes:ssa jo 20 minuuttia konsertin loputtua. Äänitteitä on myyty nyt noin 500 per konsertti. Gürzenich-orkesterin nykyisellä kapellimestarilla, Markus Stenzillä on ollut muitakin hyviä ideoita popularisoida orkesterin toimintaa. Joka torstai lounasaikaan orkesterin harjoitus Filharmoniassa on avoin yleisölle puolen tunnin ajan – ilmaiseksi. Olin todella yllättynyt kun jo konserttikauden ensimmäisenä torstaina tasan klo 12.30 sali täyttyi melkein viimeistä paikkaa myöten. Tämä lounasajan yleisö on enimmäkseen keskustassa työssäkäyviä ihmisiä, joista suurin osa ei koskaan ehkä ostaisi lippua sinfoniaorkesterin konserttiin. Stenz juontaa harjoituksen alun, mutta sen jälkeen orkesteri jatkaa työtään aivan tavallisesti puolen tunnin ajan.

Vielä yksi ainutlaatuinen ehkä vähän ristiriitaisempi idea, joka on ollut suuri yleisömenestys, on niin kutsuttu Kolmas Näytös. Jokaisen sinfoniaorkesterin konsertin jälkeen yleisö saa jäädä kuuntelemaan ylimääräistä, kolmatta konsertin ‘puoliskoa’. Tämä saattaa olla joku harvinaisempi teos, korkeintaan 20 minuutin pituinen, tai konsertin solistin esitys, tai jokin muu. Esimerkiksi Frank-Peter Zimmermannin esitettyä Beethovenin viulukonserton, konsertin lopuksi hän esitti 16-vuotiaan viulistipoikansa kanssa Bachin kaksoiskonserton. Seuraavalla viikolla kun konsertin ohjelmassa oli Koussevitzkin virtuoosinen Kontrabassokonsertto, Kolmannessa Näytöksessä neljä orkesterin kontrabasistia soittivat todella erikoisen bassokvarteton. Yleisö oli riemuissaan.

Viimeisestä blogista on kulunutkin paljon aikaa. Berliini-seikkailuni on nyt ainakin toistaiseksi päättynyt. Olen tyhjentänyt kaappini filharmonian pukuhuoneessa ja palauttanut talon avaimet. Vuokrasopimus Berliinissä on irtisanottu ja Kölnissä uusi allekirjoitettu. Uusi työpaikkani on Kölnin Filharmonia, Gürzenich Orchester Köln, vuorotteleva konserttimestari.

Berliini ei tehnyt eroa helpoksi. Viimeiset viikot filharmoniassa olivat ehkä parhaita, mitä koin tämän orkesterin kanssa. Janssons, Ozawa, Abbado, Rattle, Boulez. Solisteina Argerich, Bronfman, Barenboim. Suuria elämyksiä lyhyessä ajassa. Viisi aivan erilaista kapellimestaria viidessä viikossa. Janssons, Bayerische Rundfunkin ja Concertgebouwn johtaja, on vakava ja tarkka harjoittaja, puhuu musiikista erittäin ilmeikkäästi ja intohimoisesti. Hänen musiikkinsa on aina puhuttelevaa ja työskentelynsä korkeajänniteistä: hartiat koholla, leuka lukossa. Tulos on intensiivinen, erinomainen.

Ozawa on jo yli 70-vuotias mutta liikket ovat kuin nuoren miehen. Hän selvästi hakee musiikin kehonsa keskipisteestä, koko kroppa rentona mutta täynnä energiaa. Hänen huumorintajunsa saa orkesterin nauramaan ja rentoutumaan, mutta täsmälliset liikkeet eivät koskaan häiritse keskittymistä. Jopa Prokofievin toisen pianokonserton Yundi Li:n kanssa (Lang Langin ikäinen pianisti, jonka ura on jäänyt tämän varjoon) hän johtaa ulkoa, näkee selvästi partituurin muistinsa silmin.

Abbado palaa Berliiniin kerran vuodessa. Häntä juhlitaan kuin sankaria, vanhat erimielisyydet ovat historiaa. Tällä kertaa ohjelman kohokohta oli Brahmsin kolmas sinfonia, jonka Abbado johti aikoinaan myös ensimmäisessä konsertissaan Filharmonian taiteellisena johtajana. Konsertin ensimmäinen puoli kuului puolestaan Kolja Blacherille. Alunperin ohjelmassa oli vain Kurt Weillin konsertto viululle ja puhaltimille, johon Abbado vielä viime hetkellä lisäsi Bachin cembalokonserton viululle. Hirveän surullista nähdä Abbadon vähitellen hyvästelevän tämän maailman. Pitkän sairauden jälkeen hänen terveytensä on nyt vakaa, mutta laihat reuman vääristämät kädet ja aina pienentyvät silmät kertovat eri tarinaa. Abbadolla on muistoissani aivan erikoinen paikka. Neljätoistavuotiaana soitin hänen johdollaan ensimmäistä kertaa Gustav Mahler Jugendorchesterissa. Niin, ylipäätään ensimmäistä kertaa sinfoniaorkesterissa – sitä ennen olin soittanut vain Juniorijousissa! En koskaan unohda ensimmäistä tutti-harjoitusta, jossa hän johti Varesen Arcanan. En voinut uskoa korviani, että tälläiset äänet ovat ylipäätään mahdollisia. Ohjelmassa oli myös shokeerava Schönbergin Survivor from Warsaw ja Frieden auf Erden. Näin sain äkkilähdön orkesterimaailmaan ja saman tien Wiener Schuleen. Siitä alkoi myös rakkauteni Abbadoon ja sinfoniseen musiikkiin.

Seuraava viikko Berliinissä oli kahden lejjonan mahtinäytös. Simon Rattle johti Brahmsin toisen pianokonserton, solistina Daniel Barenboim. Ohjelman alkuun Rattle valitsi erinomaisen Kurt Weillin 7 Kuolemansyntiä, jotka Kirschschlager lauloi mielikuvituksellisesti, keikaillen ja rohkean teatraalisesti. Barenboimin ja Rattlen välinen jännitys oli tuntuva. Olihan Barenboim Rattlen kanssa “finalisti” kun Berliinin Filharmonikot etsivät uutta ylikapellimestaria kuusi vuotta sitten. Barenboim on vastapainoksi kehittänyt Berliinin Staatskapellen orkesterin vanhenevasta itäorkesterista kansainväliselle huipputasolle. Hänen johtama Berliner Festspiele, jossa hän ja Staatskapelle ovat pääosassa, on ollut jo monta vuotta vaikuttava esitys hänen uskomattoman monipuolisesta ja kunnianhimoisesta urasta. Ohjelmassa on esimerkiksi kaikki Mahlerin sinfoniat, iltapäivisin Barenboim soittaa kaikki Beethovenin pianosonaatit ja viikonloppuna johtaa Parsifalin ja Rosenkavalierin ja vaikka mitä muuta.

Sesongin viimeinen ohjelma kuului Pierre Boulezille. Hänen valitsemaansa ohjelmaa kuulee valitettavasti erittäin harvoin, vaikka kaikki teokset ovatkin jo klassikoita: Bartokin 4 orkesterikappaletta, Schönbergin 5 orkesterikappaletta, Webernin 6 orkesterikappaletta ja Alban Berin 3 orkesterikappaletta. Vaativa ohjelma niin orkesterille kuin yleisöllekin. Boulezin minimalistinen ja perfektionistinen tyyli sai kappaleet loistamaan taituruudellaan. Vaikea uskoa, että hän on jo yli 80-vuotias!

Kölnin koesoiton voitettuani on asemani Berliinissä myös vähän muuttunut. Olen nyt melkein samanarvoinen kollega – enkä enää avustaja tai akatemia-opiskelija. Sesonki on nyt päättynyt, mutta soitan vielä viimeiset kolme konserttiani Filharmonikoiden kanssa Aix-en-Provencin ooperafestivaalilla.

Uusi kölniläinen kollegani, Geoffry Whartonin, on sopinut jo kanssani ensi vuoden aikataulun. Kaksi sinfoniaohjelmaa kuukaudessa ja paljon oopperaa. Ennen joulua ohjelmassani on jo Figaro, Freischütz, Hänsel und Grätel, Pagliacci, Italiana in Algeri ja Cavagliera Rusticana. Velvollisuuksiini kuuluu noin 24 vuoroa (siis harjoitusta tai konserttia) kuukaudessa. Siinä pitäisi vielä jäädä aikaa käydä parikin kertaa Ramallah:ssa.

Viimeksi muuten kun matkustin Palestiinaan, paluumatkalla lentokentällä minua pyydettin avaamaan viulukoteloni. Nuori israelilainen turvatarkastuksen työntekijä katsoi viulua avuttomasti ja kysyi minulta: onko minulla muitakin sähköisiä laitteita mukanani kuin tämä tässä?

Ennen koesoittoa Kölnissä olin vielä viime vuonna myös hakenut London Symphony Orchestraan. Minut valittiin – neljän muun hakijan kanssa – koeajalle. Lontoossa tämä tarkoittaa että minut ja nämä neljä muuta viulistia kutsutaan useamman kerran soittamaan viikon tai parin verran orkesterissa minkä jälkeen yksi meistä valitaan loppusuoralle eli todelliselle koeajalle. Tämä prosessi voi kestää yli kaksi vuotta! Olen juuri nyt viikon Lontoossa valmistamassa Moskovan ja Pietarin konsertteja Gergijevin kanssa. Orkesteritodellisuus on Englannissa aivan eri maailmaa kuin Saksassa. Ensinnäkin, orkesterimuusikoilla ei ole kuukausipalkkaa – poikkeuksia ovat vain BBC Symphony ja Covent Garden ooppera. Palkka lasketaan täsmälleen sen mukaan miten paljon kukin muusikko on soittanut, siis freelance-periaatteella. Tämä tarkoittaa että työn määrän voi sopia erittäin joustavasti, mutta lopputuloksena työtä on yleensä kammottavan paljon paitsi ehkä niillä onnekkailla, joilla on paremmin ansaitsevat puolisot. Kolmen harjoituksen päivät eivät ole poikkeus. Sairaustapauksessa orkesteri maksaa vain muutaman päivän ajan 50 punnan korvauksen, äitiyslomaa saa vain kuusi viikkoa. Lontoon vuokrahintoja tarkkaillessa ei laiskottelu tietenkään ole juurikaan vaihtoehto.

Asun tämän viikon Lontoossa erään tuttavan luona. Ensimmäisenä iltana harjoittelin vielä seuraavan päivän ensimmäistä harjoitusta varten – kirjastonhoitaja oli lähettänyt minulle kaikki alkuperäiset nuotit jo aikoja sitten Berliiniin. Harjoiteltuani jätin nuotit telineelle ja juttelin tuttuni kanssa jonkin aikaa keittiössä. Kun palasin huoneeseen lattia oli täynnä paperinpalasia ja tyytyväinen naapurin kissa nukkui sängylläni. Kissa oli raapinut Debussy:n Rapsodian nuotit (siis alkuperäiset LSO:n kirjastonuotit!) pikkuisiksi palasiksi. Kissat taitavat pitää ranskalaisesta musiikista! Kun kerroin kirjastohoitajalle, että naapurin kissa oli syönyt nuotit, hän ei millään halunnut uskoa tarinaani mutta löysi kuitenkin ylimääräisen stemman kirjastosta enkä onneksi joutunut maksamaan tuhosta.