Author Archives: Auli Särkiö

Sinfonia Lahden kevätfestivaalin teemana oli tänä vuonna kansanmusiikki. Kolmen konsertin sarjassa kuultiin pelimannimusiikkia ja kansansävytteistä kamariorkesterimusiikkia. Päätöskonsertti tarjosi kiinnostavan mahdollisuuden tarkkailla kansanmusiikin roolia eri säveltäjien tuotannossa, kun ohjelmassa oli Béla Bartókin ja Witold Lutos?awskin musiikkia.

Kun puhutaan kansanmusiikkivaikutteista klassisessa repertuaarissa, Bartók on sivuuttamaton. Bartókin tieteellinen ja isänmaallinen kiinnostus kansanmusiikkiin oli tunnetusti intohimoista. Zoltán Kodályn kanssa Bartók keräsi kansansävelmiä Unkarista ja sen lähialueilta, jopa Turkista ja  Pohjois-Afrikasta. Hän ihaili kansanmusiikin alkuperäisyyttä ja alkuvoimaisuutta. Kansanmusiikillisuus onkin aivan oleellinen osa hänen musiikkiaan niin sävellysteknisesti kuin ideatasollakin.

Suosittu Romanialaisia kansantansseja (1915) kuuluu Bartókin tuotannon siihen osaan, jota voidaan pitää kansanmusiikin suorana sovittamisena. Hehkuvia värejä ja särmikkäitä rytmejä sädehtivät pikku tanssit vaihtelivat tunnelmiltaan villistä itämaisen maagiseen. Niin raikkaasti ja eloisasti kuin Sinfonia Lahti soittikin, olisi kontrasteja ja partituurin huokuvaa juurevaa sähköisyyttä kenties saatu vielä paremmin esiin kapellimestarin kanssa. Jaakko Kuusisto pyöräytti aina tanssikoneen tarmokkaasti käyntiin voimakkain kädenliikkein, mikä ei kuitenkaan aivan riittänyt pitämään energiaa yllä kunkin osan loppuun asti.

Sen sijaan Mozartin klarinettikonsertto rullasi alusta alkaen nautittavasti ilman kapellimestariakin. Mozartin vain hieman ennen kuolemaansa säveltämä sulokas ja elegisen hillitty konsertto virtaili notkeasti karakterisoituna ja lempeänä. Eeva Mäenluoman tulkinta oli pehmeän elegantti mutta melko yllätyksetön.

Bartókille kansanmusiikki merkitsi idylliä ja ihannetta, kun se Witold Lutos?awskille oli painostavan totalitaarisen yhteiskunnan käyttämä ase. Lutos?awski joutui kirjoittamaan kansanomaisilla vaikutteilla höystettyä perinteisen post-tonaalista musiikkia vastatakseen stalinistisen ajan sosiaalisen realismin ohjelmaa ja saadakseen teoksiaan julki. Stalinin kuoltua vuonna 1953 ilmapiiri kuitenkin hieman vapautui. Orkesterikonserton (1954) ja Tanssipreludien (1955) jälkeen Lutos?awski jätti kansanmusiikin, jonka hän kertoi olleen itselleen yhdentekevää, ja alkoi kehittää sävellystekniikkaansa voimakkaasti avantgardistisempaan suuntaan.

Harvoin kuultu Tanssipreludeja oli näin ollen kiinnostava katsaus Lutos?awskin varhaisempaan tuotantoon, johon yhteiskunnalliset rajoitteet ovat painaneet leimansa. Teos rakentuu vähäeleisistä melodialinjoista, joita erilaiset sointipinnat, rytmikuviot ja erikoistehosteet hellästi taittavat. Viisi miniatyyritanssia viehättivät siroudessaan ja elegantin humoristisissa lopetuksissaan, mutta eivät säväyttäneet merkittävästi; Lutos?awski oli jo tätä säveltäessään jättänyt vaiheen taakseen. Säveltäjä kuvaakin Tanssipreludeja ”jäähyväisiksi kansanmusiikille.” Mäenluoman klarinetti soi teoksen solistina tunnelmaan sopivan unelmoivasti.

Mitä kansanmusiikillisuus musiikissa itse asiassa tarkoittaa? Kun edetään kyllin tyyliteltyihin muotoihin, kansanomaisuus tiivistyy jonkinlaiseksi arkkityyppiseksi melodiikaksi, kollektiiviseksi tuttuudeksi. Se saa syvempiä ja jopa arvottavia kaikuja. Neuvostoajan taiteessa kansanomaisuus oli valjastettu sosialististen ihanteiden palvelemiseen, jolloin se muuttui monille valheellisuuden ilmentäjäksi. Kansanomaisuus tuo kuitenkin usein mukanaan myös tanssillisuuden tuomaa konkretiaa ja ilmavuutta, luonnollisuutta sekä viattomuutta.

Tämä tyylitellympi kansanomaisuus näkyy Bartókin Divertimentossa, joka valmistui aivan toisen maailmansodan alla. Teos on syvällisyydessään ja monitahoisuudessaan kaikkea muuta kuin kepeä huvittelukappale. Solistien konsertoiva käyttö luo ensimmäisen osan sisälle kipeitä jännitteitä, jotka orkesteri rakensi kiihkeiksi ja hyytäviksi. Hitaan osan painajaismainen nokturno muodostui  vastakkaisten voimien aavemaiseksi sointikentäksi, jota kovin teki mieli tulkita sävellysajankohdan tilanteen heijastumaksi: vainoavat basso-ostinatot,  jousien kirkaisut ja sumuiset kummitusäänet ympäröivät kirkasvärisempiä saarekkeita. Finaali ryöppysi jälleen ihastuneita kansantanssisävelmiä, joissa Sinfonia Lahden parhaimmat ominaisuudet, valoisa sointi ja rapea energisyys, tulivat innostavasti esiin.

Finaalin loppupuolella kansanmusiikilliset motiivit jauhautuivat uhmakkaaksi konemaiseksi myllyksi, monitulkintaiset elementit törmäilivät vastakkain rikkaassa ja eksperssivisessä kudelmassa. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin kansanomaisten aiheiden eloisuus ja viattomuus, jonkinlainen arjen perustunteiden teeskentelmätön kuva, joka tuntui edustavan toivoa suursodan edellä.

Sinfonia Lahden konsertti-ilta oli omistettu nuoruudelle, kun Sibeliustalo sai vieraakseen pianokomeetta Andrei Korobeinikovin sekä Sibelius-Akatemiassakin opiskelleen ruotsalaiskapellimestari Stefan Solyomin. Venäläisen pianotaiteen tämän hetken huippunimi Korobeinikov debytoi viime helmikuussa Lahdessa mykistävällä tulkinnalla Rahmaninovin toisesta pianokonsertosta ja saapui nyt mukanaan toinen rakastettu suurteos, Tshaikovskin b-molli -konsertto.

Myös konsertin avausteos oli nuoruuden juhlaa. Benjamin Brittenin 19-vuotiaana säveltämässä Sinfoniettassa on jo täysin kuultavissa englantilaissäveltäjän oma ääni. Rakenteeltaan mestarillisen hiottu teos rakentaa pienten teema-aiheiden varaan hallitun muodostelman, jossa viiltävän sulokkaat, leijuvat pinnat viistävät toisiaan. Teosta halkoivat kamarimusiikilliset taitteet, joista mieleen painui etenkin Jyrki Lasonpalon ja Seppo Linkolan sykähdyttävä viuluduetto. Kapellimestari Solyom nosti teoksen rakenteen hyvin esiin täsmällisellä, hallitulla ja keveällä fraseerauksella, joskin jätti vielä hieman varovaisen kuvan. Lopetus oli huomiotaherättävän tyylikäs, vailla minkäänlaista dramatiikkaa, mikä olikin mitä sopivinta ennen Tshaikovskin mahtikonserttoa.

B-molli -konserton haasteena on äärimmäisen herkkien jaksojen ja herooisten rymistelyiden yhteen sovittaminen. Helposti konsertosta tulee pelkkää puhkuvaa ekshibitionismia, joka jättää teoksen eri elementit irrallisiksi. Korobeinikovin ja Solyomin vastaus oli väkevä osoitus kypsästä ja rohkeasta muusikkoudesta: he jättivät päättäväisesti kaiken perinteisen mahtailun sivuun ja nostivat runollisen, nostalgisen asenteen etualalle. Kokonaisuutta luonnehti laveus ja tyyneys, dramaattiset kulminaatiot koettiin muistumien kaltaisina vailla totuttua kiihkeyttä. Sekä orkesteri että solisti osoittivat kykenevänsä pidättelmään energiaansa, vaikka oktaavijyristely kutsuisi virtuoosiseen esittäytymiseen. Tällainen tulkinta painotti runollisia soolo-osuuksia, joissa Korobeinikov oli täysin elementissään.

Korobeinikovin Rahmaninov-tulkinta Lahdessa sekä vuoden 2008 Skrjabin-levy olivat osoituksia vertaansa vailla olevasta taituruudesta ja musikaalisuudesta. Pehmeä, eloisa kosketus, kontrastoiva ja sävykäs artikulaatio sekä ennen kaikkea fraseeraus ja ilmiömäisen henkevä rubato osoittavat, että kyseessä on herkän, meditatiivisen pianodiskurssin todellinen mestari. Korobeinikovin soittoa luonnehtii vaivattomuus ja luontevuus, jonka puitteissa tekninen suvereniteetti ja syv‰llinen tulkinta ihanteellisesti täydentävät toisiaan. Väliosan prestissimo-taite oli Korobeinikovin henkeäsalpaavan rytminkäsittelyn ja miltei nestemäisen, kimaltelevan fraseerauksen juhlaa. Korobeinikov käsitteli soivia massoja henkevästi ja sirosti, taiturillisesti ja näkemyksekkäästi vailla minkäänlaista briljeerauksen vaikutelmaa.

Finaaliin pianisti otti huomattavan reippaan tempon, joka ihanteellisesti sopi hänen kykyynsä muotoilla soivaa materiaalia. Orkesteri pysytteli hyvin mukana Solyomin täsmällisessä ohjastuksessa, ja etenkin puupuhaltimet pyrähtelivät upeasti Korobeinikovin helmeilevässä vanavedessä. Entä tekninen sankaruus? Korobeinikov oli suhtautunut massiivisiin virtuositeetteihin tyynesti ja teknisellä moittettomuudella mutta osoittanut aina vakuuttavaa itsehillintää. Oli draamallisesti hieno ele, että vasta finaalissa orkesteri ja solisti latasivat näyttävät taitteet täysillä, kuitenkin hallitusti.

Hillitty, poeettinen ja raukea asenne oli tyylikäs vastaus konserton perinteiselle tulkintatavalle. Ongelmallista siinä kuitenkin oli, ettei pysähtynyt, mietiskelevä ote riittänyt rakentamaan ensimmäiseen osaan kylliksi voimakasta draamallista jännitettä, ja kokonaisuus jäi näin ollen episodimaiseksi ja hieman hajanaiseksi. Sen sijaan kahdessa muussa osassa seesteisyys ja lyyrisyys nivoivat osat jäsennellyiksi, eheiksi kokonaisuuksiksi, joihin etenkin  notkeat temponvaihdokset toivat rakenteellista linjakkuutta.

Illan täydensi ilahduttavana tuttavuutena Franz Berwaldin (1796-1868) kolmas sinfonia, lisänimeltään îSinguliËreî, omituinen. Elinaikanaan lähes täysin huomiotta jäänyt Berwald osoitti selkeästi ansaitsevansa paikkansa orkestereiden perusohjelmistossa. Sinfonia muistutti myös, kuinka tärkeää on nostaa esiin myös kaanonin ulkopuolisia säveltäjiä. Solyom vapautui maanmiehensä sinfonian äärellä täysin ja johti teoksen nautittavasti vuolaalla energialla ja konstailemattomalla lostokkuudella. Ilmeikäs, taloudellinen ja selkeä johtamistapa tuki notkeaa temponkäsittelyä ja täsmällistä artikulaatiota, jossa teoksen puhdaslinjaisuus ja omaperäisyys hyvin nousi esiin: Berwaldin klassistiseen idiomiin yhdistyi raikkaan romanttisuuden puitteissa riemastuttavia harmonisia yllätyksiä ja rytmistä leikkisyyttä. îOmituisuuttaî sinfoniaan toivat yllättävät pysähdykset ja paukaukset, jotka kenties olivat syynä yleisössä aistittavaan jonkinasteiseen hämmennykseen. Virkistävän ja jopa modernin vaikutelman jättänyt sinofnia osoitti, että Berwald voisi soida konserttilavoilla selvästi useamminkin.

Mikä tekee musiikkiesityksestä historiallisen rekonstruktion? Epookkipuvut, vähän draamaa ja luonnollisesti periodisoittimet ja ajanmukaiset esityskäytännöt… Historialliset pintaseikat saattavat kuitenkin varastaa huomion, eikä todellista ”aikamatkan” kokemusta synny. Espanjalaissyntyinen pianisti Javier Arrebola (s. 1981) oli työstänyt harkitun ja hienostuneen Schubert-kokonaisuuden, joka pelkän musiikillisen ilmaisun keinoin loihti sykähdyttävästi esiin Franz Schubertin (1797-1828) musiikkiin keskittyvien yksityistilaisuuksien eli ”Schubertiadien” tunnelman. Fortepianon käyttäminen ei ole koskaan helppo ratkaisu moderniin pianoon tottuneessa musiikkimaailmassa. Viehättävintä oli, miten ohjelman läpäisevä intiimi, teeskentelemätön ote oli Arrebolan tulkinnassa samalla sekä vakuuttava vastaus fortepianon asettamiin haasteisiin että juuri se tekijä, jolla kuulijan sai täysin eläytymään 1800-luvun alkupuolen schubertiaaniseen olohuoneilmapiiriin.

Moderniin pianoon verrattuna fortepianon ongelmana on soinnin hintelyys ja epätasaisuus, joka voi aiheuttaa rytmistä pehmeyttä ja epämääräisyyttä. Soittimen energia ei riitä kantamaan voimakkaita linjoja, joten fraaseista on tehtävä verraten lyhyitä. Arrebolan sooloavaus oli esimerkillinen vastaus näihin haasteisiin. Lempeä, miniatyyrimäinen sonaatti nro 13 A-duuri (D664) soi Rod Regierin vuoden 1825 mallin mukaan rakennetulla fortepianolla vähäeleisenä ja hienopiirteisenä, ja Arrebolan itseäänkorostamaton ekspressiivisyys herätti välitöntä luottamusta. Rohkean poeettinen, nöyrä ja sisäistynyt ilmaisu, arpeggiot, taidokkaan vapaa rytminkäsittely ja napakka jäntevyys forte-osuuksissa toteutti soittimen koko potentiaalin. Selkeästi karakterisoitu ja jopa improvisatorisen musikaalinen, ilmiömäisen vaatimaton finaali osoitti vahvasti, miten steriilisti ja loistokkuudessaan kylmästi Steinway olisi tässä teoksessa toiminut.

Konsertti oli osa Arrebolan taiteellista tohtorintyötä, mikä näkyi ainutlaatuisen kattavissa ja tieteellisesti työstetyissä esittelyteksteissä sekä kokonaisuuden vahvassa tematisoinnissa. Hedelmällinen vuosi 1819 nivoi ohjelmiston teokset yhteen, ja ystävyys ja yhteisöllinen vuorovaikutus oli konsertin punainen viiva. A-duuri -sonaatti ja väliajan jälkeen kuultu Schubert-klassikko Forelli-kvintetto  muodostivat valoisan, elämäniloisen kehyksen, jonka sisälle jäi erään Schubertin tärkeimmän ystävän, Johann Mayrhoferin (1787-1836) runoihin sävelletty neljän huonommin tunnetun liedin kokonaisuus.

Ystävien merkitys Schubertin elämälle, musiikille ja estetiikan kehitykselle oli aina huomattava. Vuosina 1819-20 Schubert asui Wienissä Mayrhoferin luona ja sävelsi ahkerasti. Voimakkaan keskinäisen vuorovaikutuksen hedelminä syntyi kokonaistaideteoksia, joissa sekä Meyrhoferin raskasmielisyys että Schubertin palavuus ovat läsnä. Konsertissa esitetyssä huolellisesti valitussa kokonaisuudessa luodataan kuolemaa eri puolilta: An die Freunden (”Ystäville”) näyttää kuoleman kauhean lopullisuuden, kun taas Nachtstückissä (”Nokturni”) yksinäinen runoilija saa kuolemasta suloisen vapahduksen. Keskelle jäävät liedit maalailevat öistä luontoa ja yksinäisyyden ja hämärän vaimentamia tunnemyrskyjä. Sopraano Annami Hylkilän läpikuultava, puhuva liedilmaisu ja kevyt, ilmeikäs sointi sopi hienosti tähän ohjelmaan. Eteenpäinmenevät tempot, konstailemattomuus ja syvällinen koskettavuus luonnehtivat Arrebolan elegantin nöyrää liedsoittoa, jonka antautunut hienopiirteisyys huipentui Nachtstückin huikeassa nousussa henkäyksenomaisesta pianissimosta kumisevaan kliimaksiin.

Arrebolan äärimmäisen vaatimaton, hienostunut esiintyminen sopraanon rinnalla vaihtui Forelli-kvintetossa riemukkaaseen ja nautiskelevaan kommunikointiin jousisoittajien kanssa. Suloisen  maanläheinen teos soi juurevan rytmikkäänä ja kansanlaulumaisella svengillä. Forelli-kvinteton ytimenä on Schubertin Die Forelle -liedin melodiasta sävelletty variaatio-osa. Liedin piano-osuuden pulppuileva taimen-kuvio toimii myös koko kvinteton ydinmotiivina. Forelli-kvintetto liittyykin Schubertin lied-pohjaisten sävellysten jatkumoon, johon kuuluva myös mm. Tod und das Mädchen -kvartetto ja Trockene Blumen -variaatio huilulle ja pianolle.

Kvinteton kokoonpanon erityisyytenä on sointia mehevöittävä kontrabasso. Fortepianokvintetossa balanssi joutui kuitenkin koetukselle erityisesti juuri kontrabasson myötä, vaikka suurimmat tasapaino-ongelmat vältettiinkin. Enimmäkseen jouset hienosti tukivat fortepianon dynamiikkaa, mutta etenkin ensimmäisessä ja viimeisessä osassa ne olivat vaarassa jyrätä tasaisella, kiinteällä otteellaan Arrebolan monipuolisten nyanssien yli. Kokonaisuudessa kvintetossa kuitenkin yhdistyivät näyttävyys ja mutkattomuus aidolla, itseäänkorostamattomalla tavalla jossa yksin musikki oli pääosassa ja fortepianon hienopiirteinen sointi toi räiskyvyyteen intiimiyttä.