Amfion pro musica classica

Author Archives: Auli Särkiö

Jäähyväiset konserttitalopainajaiselle?

18.5.2011 14:43 , Jätä kommentti ,

Tänään Helsingin kaupunginorkesteri John Storgårdsin johdolla heittää hyvästit Finlandiatalolle Joseph Haydnin Jäähyväissinfonian (nro 45) sävelin. Sinfonian päättyessä soittajat poistuvat yksi kerrallaan lavalta – ja pois Finlandiatalon soimatusta akustiikasta ja akustiikkastressistä kohti Musiikkitalon oletettavasti auvoisempaa aikakautta.

Kesä eletään jännityksessä, ja syksyllä Musiikkitalo joutuu lunastamaan siihen kohdistuvat valtavat odotukset. Koetukselle ei joudu vain akustiikka, joka on musiikkipiireissä saanut jo suorastaan messiaanisen kaiun. Musiikkitalo ja sen syntyvaiheet kannattelevat jo nyt huomattavia ja surullisia ristiriitoja. On katkeraa, että rakennusprosessista kehkeytyi sotkuinen ja talosta muotoutui kiistakapula, suorastaan symboli, joka entisestään syvensi kulttuuripiirien välisiä kuiluja. Vastakkainasettelu ”elitistisen musiikkitemppelin” ja ”elävän kansankulttuurin makasiinien” välillä on kärjistyneen voimakas. Voi vain hartaasti toivoa, että elokuun viimeisenä päivänä ovensa avaava Musiikkitalo muodostuisi eläväksi kulttuurikeskukseksi, joka löytäisi paikkansa Helsingin kulttuurielämässä ja yhdistäisi ihmisryhmiä.

Musiikkitaloon on jo valmiiksi painettu epäonnistuneen projektin poltinmerkki, eikä talon tausta ole mitenkään ongelmaton miltään taholta. Taloa tökitään joka puolelta, sen arkkitehtuuriset ratkaisut kertovat tekopyhyydestä, se on liian kallis, se on vallanpitäjien nyrkinisku, se ei istu Töölönlahden kokonaisuuteen, se on pykätty hienolle paikalle epätoivoisena yrityksenä juurruttaa ”elitismi” jonnekin minne se ei istu…

Konserttisalin kätilöimiseen liittyvät ankarat poltteet tuntuvat kohtalon ivalta. Talolla on takanaan vaikea ja surullisen kuvaava taival. On uskomatonta, että vasta vuonna 2011 Suomen pääkaupunki saa kunnollisen konserttisalin, joka on suunniteltu kauttaaltaan musiikin ehdoilla. Sivistysvaltion yhtenä perusvelvoitteena on varustaa pääkaupunkinsa asiallisella orkesterimusiikin esityspaikalla – etenkin, kun Suomessa esitetään klassista musiikkia, jota pidetään tasokkaana niin koti- kuin ulkomailla ja josta ollaan yleisesti ylpeitä. Konserttisalin kivinen tie kertoo syvälle piintyneestä epäluulosta ns. korkeakulttuuria kohtaan.

1870-luvulta alkaen Helsinkiin on yritetty saada kunnon konserttisalia. Mm. Lars Sonck, Onni Tarjanne, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen piirsivät vuosisadan vaihteessa lukuisia ehdotuksia, mutta kaikki yritykset kariutuivat. Toisen maailmansodan pommituksissa Yliopiston juhlasalin akustiikka tuhoutui, eikä suuren osan Sibeliuksen kantaesityksistä vastaanottanut sali enää voinut palvella orkesterimusiikkia. Nykyinen Sibelius-Akatemian konserttisali valmistui 1931 ja Alvar Aallon piirtämä Kulttuuritalo avattiin Sturenkadulle vuonna 1957, mutta kummastakaan ei ole varsinaiseksi konserttisaliksi. Vuonna 1971 valmistunut Finlandia-talo on ennen kaikkea kongressikeskus, ja musiikille siitä tuli todellinen ongelma. Kansallisooppera sentään avasi ovensa 1993, ja täyttää tehtävänsä.

Sen sijaan pääkaupungin ulkopuolella on ollut mutkattomampaa, ja musiikki on saanut sen ehdoilla toteutetut tilat: vuonna 1952 valmistunut Turun Konserttitalo on ensimmäinen nimenomaan musiikin esittämiselle suunniteltu sali. Sinfonia Lahti pääsi tunkkaisesta Felix Krohn -konserttisalista Sibeliustalon huomaan vuonna 2000. Sibeliustalon erinomaisen akustiikan orkesteri olisi ansainnut jo kauan sitten. Myös Hämeenlinnan Verkatehdas, joka avattiin vuonna 2007, on merkittävä ja akustiikaltaan kiitetty konserttipaikka. Senkään rakennushistoria ei ole ongelmaton, vaan kasvavat kustannukset aiheuttivat erilaisia ristiriitoja.

Antti Häyrynen hämmästelee toukokuun Rondossa ”arktista sinfoniavihaa”, joka on torpedoinut musiikkirakennushankkeet ?eimaamalla ne ”elitismiksi.” Kuitenkin yleisessä mielipiteessä esimerkiksi orkestereiden toimintaa pidetään selviönä ja klassisen musiikin elävää tekemistä tärkeänä Suomen kulttuurielämän kannalta, ja Esa-Pekka Salosen ja Karita Mattilan kaltaisten suurnimien menestyksestä imetään kansallista itseluottamusta kuin urheiluvoitoista konsanaan. Mutta kun pitäisi saada kunnollinen koti klassiselle musiikille, alkuvoimainen ja paikoin irrationaalinen vastarinta nostaa päänsä.

”Elitismistä” on tullut itseääntoteuttava ja ristiriitoja luova ilmiö, joka piirtää tarpeettomia rajalinjoja kulttuurikenttään. Koko käsiterakennelmasta pitäisi pyrkiä ulos. Ruohonjuuritasolla klassisen musiikin ”elitismi” on vain leimautuneissa konventioissa. Esimerkiksi opiskelija harrastaa klassisen musiikin konsertteja huomattavan edullisesti: orkestereiden opiskelijaliput maksavat tyypillisesti kuudesta seitsemään euroa. Oopperaan opiskelija pääsee halvimmillaan kymmenellä eurolla. Konserttiin voi täysin ongelmitta saapua arkivaatteissaan polkupyörällä ajaen.

En nyt puhu siitä miten klassinen musiikki ”ansaitsee” sitä tai tätä. Se tarvitsee hyvät tilat kuten ihminen tarvitsee hyvät kengät, piste. Sivistysvaltiona itseään pitävä Suomi on viimeinkin valtavien myllerrysten kautta onnistunut antamaan Helsingin musiikkielämälle kengät joissa voi oikeasti kävellä. Samalla on tullut rumaakin jälkeä. Ristiriidat eivät siloitu hetkessä. Voi vain toivoa, että Musiikkitalo voisi kääntään huomion oleelliseen, musiikkiin itseensä.

Kategoria: Kolumnit, Päävalikko

Arvio: Kampin Laulu sukelsi motettiin

17.5.2011 17:18 , Jätä kommentti ,

Kuva: Markku Pihlaja

Toukokuun Rondo-lehdessä Pasi Hyökki valitteli suomalaisen kuoromusiikin tilaa. ”Ne, jotka käyvät kuorokonserteissa, hakevat kuorokonserttia – hyvässä ja pahassa. Konsertteihin mennään katsomaan tuttuja laulajia tai kuuntelemaan kansanlauluja, tai tullaan kuulemaan ’kauneimpia joululauluja’ ja ottamaan kirkosta se kynttiläfiilis. Kuka tulee kuorokonserttiin samalla lailla kuin esimerkiksi Radion Sinfoniaorkesterin konserttiin?” Hyökki sanoo.

Tilanne ei ole aivan näin toivoton. Ainakin kamarikuoro Kampin Laulun sunnuntaiseen Lobet! -motettikonserttiin saattoi mitä suurimmalla syyllä mennä ”kuin sinfoniakonserttiin” – kuuntelemaan kiinnostavia teoksia laadukkaasti esitettyinä. Kuoro oli valinnut haastavan ja tyylikkään ohjelman, joka rinnasti kuororepertuaarin ydinteoksia, Bachin motetteja, moderneihin motetteihin. Kampin Laululla on vahva, tasainen sointi, ja johtaja Jonas Rannilasta (s. 1989) välittyi huomattavaa lahjakkuutta, mikä latasi ohjelmistoon säteilevyyttä. Tuloksena oli kokonaisuutena onnistunut läpileikkaus motetin taiteeseen.

Motetti on polyfoninen, hengellinen kuoroteos, kompleksi sävellysmuoto joka läpäisee koko länsimaisen musiikin historian. Keskiajan vokaalimusiikin yhtenä huipentumana ovat Guillaume de Machaut’n motetit 1300-luvulta, ja Bachin kuusi motettia puolestaan kuuluvat barokin kuoromusiikin helmiin. Romantiikan kaudella motetteja sävelsi muun muassa Johannes Brahms. 1900-luvulla motetti ei menettänyt merkitystään ja vapaana, monimutkaisena ja abstraktioon pyrkivänä muotona tarjoaa edelleen runsaita mahdollisuuksia säveltäjälle. Kampin Laulun konsertti tutkiskeli juuri tätä motettimuodon ajattomuutta.

Kampin Laulu on painottanut ohjelmistossaan nykymusiikkia. Sunnuntaina uusinta musiikkia edusti ruotsalaisen Sven-David Sandströmin (s. 1942) motetti Lobet den Herrn (2003). Teos on Uppsalan yliopiston kuorokeskuksen tilaus osana projektia, jossa ruotsalaista kuoromusiikkia pyritään edistämään tilaamalla säveältäjiltä uusia kuoroteoksia. Kolmeen osioon jakautuva sävellys esitti peräkkäin erilaisia tekstuureita: alussa kaksi kuoroa heilahteli ja vavahteli vastakkain kuin kaksi keinua täplikkäässä, pulppuilevassa ilon kuvauksessa. Välitaite paisutteli uusromanttisia sointuja, joissa illan ongelmakohdat tulivat esiin: Tuomiokirkon kryptan kuiva akustiikka ja sopraanojen verrattain hauras sointi eivät antaneet Sandströmin värisommitelmille niiden kaipaamaa mehevyyttä.

Bachin yksitoistaosainen Jesu, meine Freude on moniosaisuudessaan poikkeus säveltäjän motettituotannossa. Symmetrisessä, hallitussa rakennelmassa koraalijaksot ja imitatiiviset, fugeeravat, dramaattiset jaksot vuorottelevat. Eritoten konsertin päättäneessä Lobet den Herrn -motetissa kuoron miesten nautittava Bach-osaaminen, erityisesti pehmeinä ja ekspressiivisinä kaartuvat linjat, nousi hyvin esiin. Rannila otti esiin tanssillista sykähtelyä ja Bachin dramaattisia eleitä. Sen sijaan naisäänistä välittyi tietty kokemattomuus Bachin laulamisessa: ylä-äänet olivat usein ohuita, ja vaativimmissa osissa sopraanojen hapuilu säröitti tekstuuria. Vaikutelmaa yhä hankaloitti kryptan akustiikka, jossa yksittäiset äänet kuuluvat herkästi läpi. Perusointi oli silti kylläinen, ja Rannila rakensi motetteihin arkkitehtonisia kontrasteja ja napakoita aksentteja. Senja Rummukaisen, Maria Krykovin ja Matias Häkkisen continuoryhmä antoi teoksille niiden tarvitseman tuen.

Parhaimmillaan Kampin Laulu oli Joonas Kokkosen Laudatio Dominissa (1966), joka ei syyttä kuulu modernin suomalaisen kuororepertuaarin keskiöön. Kokkosen viisiosainen motetti kulkee lämpimän vapaatonaalisesti läpi avaruudellisten maisemien hyödyntäen myös erityistekniikoita kuten kuiskauksia. Sopraano-osasto oli teoksessa elementissään, ja koko kuoro leijaili innoittuneesti Rannilan linjakkaasti ohjailemassa läikähtelevässä kudelmassa. Sopraanosolistina lauloi himmeänkuulakas Elli Vallinoja, jolta olisi paikoin kaivannut lisää suoraviivaisuutta.

Kategoria: Arviot, Konsertit, Konserttisuositukset

Periodiklassismi: dekonstruoituuko Karajan?

15.5.2011 23:23 , Jätä kommentti ,

Fazil Say

Toukokuun Rondo-lehdessä Antti Häyrynen arvioi Emmanuel Krivinen johtaman La Chambre Philharmoniquen kokonais(live)levytystä Beethovenin sinfonioista kiitellen periodisoitannan energisyyttä ja vapautuneisuutta. Häyrynen kirjoittaa tulkintojen nojaavan “periodisoiton perushyveisiin, nopeisiin tempoihin, naseviin rytmeihin, jyrkkiin vastakohtiin ja läpivalaistuun orkesterisointiin.”

Kun listaan lisätään vielä tulkinnan asennetta leimaava mutkattomuus, kepeys ja ilmava särmikkyys, on koossa nykyisen, yhä lisää toimintakenttää niittävän periodimusisoinnin yleisprofiili. 90-luvun periodisoitinbuumin jälkeen vanha musiikki on saanut lisää kuuluvuutta ja siirtynyt marginaalista keskeisemmäksi osaksi musiikkielämää. Nyt haluan puhua tuosta barokisoitumisen seurausilmiöstä, jota Krivinen Beethoven-pakettikin edustaa: perioditulkinnat klassismin ja jopa varhaisromantiikan ajan teoksista.

Periodisoitto valloittaa uusia alueita maaperältä, joka kuuluu perinteisen romanttisen kaanonin ydinalueisiin: Haydn, Mozart, Beethoven ja jopa Schubert takavarikoidaan raskauden, uhkeuden ja sentimentalisoinnin leiristä. Vanhan musiikin nousu, yleinen historiatietoisuus ja kiinnostus alkuperäisiin esityskäytäntöihin on kiteytynyt yllä hahmotelluksi periodistrategiaksi, josta tulee pikemminkin “romanttista traditiota” dekonstruoiva kilpaileva maailmankatsomus. Vanhan musiikin vastakulttuuri on jo pitkään ollut nykymusiikin liittolainen (mikä näkyy vanhimman ja uusimman musiikin ryhmittymistä samoille muusikoille ja levytyksille), ja uuden musiikin aatemaailma onkin hyvin samanmielinen “periodistrategian” kanssa.

Nyt tarkoitan vastakulttuurilla nimenomaan periodisoiton laajenemisesta kohti romanttisen tradition ydinalueita. Tähtikulttia ja mahtipontisuutta palasiksi rouskuttava periodisähäkkyys etenee yhä syvemmälle 1800-luvulle. Mutta nyt omassa, tiukasti barokkitaustaan kytketyssä mentaliteetissani tapahtuu kiintoisa kapinaele: periodiaate ja sen edustama suolikielinen vallankumous pysykööt 1700-luvulla! Kun luonnollista arvostustani nauttiva vanhan musiikin isähahmo Jordi Savall marssittaa Le Concert des Nations -armeijansa Beethovenin Eroican kimppuun, henkilökohtaisesti tunnen että jotain väärää tapahtuu (niin piristävä kuin Savallin poppoon tulkinta onkin). Huudan: älkää lähtekö hortoilemaan 1800-luvulle! Älkää viekö minulta romanttista Beethovenia! Eikä missään tapauksessa romanttista Mozartia.

Joskus lukioikäisenä rakastuessani Dinu Lipattin levytykseen Mozartin mainiosta Elvira Madigan -pianokonsertosta (nro 21) vannoin ikuista uskollisuutta karajanhenkiselle ja vankkumattoman romanttiselle Mozartille: myrskyisät, laveat ja jotenkin kiihottavan itsekeskeisesti tunteikkaat paisutukset (esimerkiksi oheisella videolla kohdasta 7:01 alkava kliimaksi) olivat sitä todellista Mozartia. Pian tämän jälkeen kuulemani turkkilaisen Fazil Sayn ja Zürichin kamariorkesterin (johtajana Howard Griffiths; Naïve 2005) levytys samasta konsertosta sinetöi mielipiteeni. Sayn soitto edustaa juuri tätä “periodisoittoa” henkisenä strategiana: kujeilevat staccatot, aksentoitu cool-asenne ja kepeät fraasienlopetukset ovat kunniassaan. Säveltäjä-Sayn miltei dadaistinen, huikeanhauska kadenssi on oiva osoitus tästä dekonstruoivasta hengestä.

Levytys on hieno, mutta oma psyykeni haraa vastaan. Kaipaan Lipattin huomaan. Se mitä eniten barokkisessa asenteessa arvostan – vaatimattomuus ja mutkattomuus, musiikin ehdoilla tekeminen – tuntuu kumoutuvan jonkinlaisessa itsetyytyväisyyden hengessä, jonka miltei neuroottisesti hätääntyen aistin tästä coolista vallankumoustunnelmasta. Yksi on kuitenkin varmaa – ja sitä oma infantiili tarrautumisenikin viestii: aatteiden kamppailu, toisten alueille tunkeutuminen (pianistithan ovat tehneet ryöstöretkiä cembalorepertuaariin maailman sivu) ja kaikenlainen dekonstruktio musiikissa on virkistävää, hedelmällistä ja aika tärkeää.

Kategoria: Auli Särkiö, Kirjoittajat

Arvio: Englantilaisen kamariorkesterin juhlapöytä tarjosi vain parasta

11.5.2011 17:33 , Jätä kommentti ,

Kuva: English Chamber Orchestra / Keith Saunders

Keväinen kamarimusiikkiviikko huipentui tiistai-iltana, kun Spring Light Chamber Music -festivaalin erikoisvieras English Chamber Orchestra tarjoili päätöskonsertissa todellisen gourmet-kattauksen musiikillisia herkkuja. Huolella valitusta, selkeästä ohjelmasta syntyi suussasulava kokonaisuus, jossa kaikki yksityiskohdat todistivat, ettei ECO:a turhaan tituleerata yhdeksi aikamme parhaista kamariorkesteista. Illan hovimestarina hääri festivaalin taiteellinen neuvonantaja ja ECO:n entinen ylikapellimestari Ralf Gothóni.

Englantilainen kamariorkesteri on tunnettu ennakkoluulottomuudestaan. Sen tiivis kiertuekalenteri kattaa eksoottisiakin paikkoja, ja orkesteri tekee runsaasti yhteistyöstä nykysäveltäjien sekä elokuvamaailman kanssa. Sosiaalisesta profiloitumisesta kertoo esimerkiksi Close encountres -yleisökoulutusohjelma. Tiistaina sen soitosta loisti tinkimätön laatu ja huimaava eloisuus.

Konsertin alkupuoli oli omistettu Mozartin musiikille, jonka Englantilainen kamariorkesteri sai sädehtimään henkeäsalpaavan tuoreena. Säveltäjän 18-vuotiaana kirjoittama samalla kertaa poikamaisen vauhdikas ja vilpittömän ylväsmielinen sinfonia nro 29 kajahti ainutlaatuisen nautittavana, ja ajattoman keskittynyt tulkinta juhli Mozartin mestarillista mielikuvitusta. ECO osoitti olevansa maineensa veroinen: harvoin kuulee näin yhtenäistä soittoa. Orkesterin vahva sisäinen energia pulppusi itsenäisen eheänä kuin yhdestä olennosta. Hilpeän tuttavallisesti johtavan Gothónin vuosien 2000–2009 kausi ECO:n johdossa oli selvästi jättänyt jälkeensä suvereenin yhteisymmärryksen.

Tulkinta ihastutti motivoituneella tarkkuudellaan ja vaivattomalla intensiteetillään: linjojen ja nyanssien muotoilu, aksentointi ja kontrastit piirtyivät varmoina ja aromikkaina. Johanneksenkirkon akustiikka sopi kokoonpanolle erinomaisesti: sointi oli täyteläisen pyöreä mutta nautinnollisen iskukykyinen, ääni tuli lähelle. Miinuksena jousien pienetkin epäpuhtaudet kuuluivat armotta. Akustiikka myös voimisti orkesterin harvinaisen hienoa sisäistä balanssia: esimerkiksi alttoviulut nousivat esiin tavallista värikylläisempinä. Oboet liukuivat lumoavina jousitekstuurin yllä.

Sinfoniasta välittyi mitä elävimpänä perimozartmainen olemus. Teos on energisen juhlava vailla minkäänlaista pönäkkyyttä, täynnä vilpitöntä kujeilua ja spontaania iloa, joka hersyy ensimmäisen ja viimeisen osan tarttuvien teemojen riehakkaassa toistossa. Erityisesti yllättävissä lopetuksissa voi kuulla legendaarisen Mozartin naurun. Sähäkästä finaalista kehkeytyi laukkakisa, jossa kuulija saattoi vain maiskutella orkesterin muhkealla, rohkealla jousisoundilla, jossa oli kipakkaa kärkeä ja pehmeydessäänkin pikanttia eloisuutta.

Mozartin vuonna 1779 säveltämä kaksoispianokonsertto oli yksi niistä sävellyksistä, jotka oli tarkoitettu ikään kuin kahvipöydäksi Mozartin ja hänen siskonsa Nannerlin (Maria Annan) virtuoottiselle dialogille. Pianistista keskustelua pulppuavan teoksen solisteina soittivat Spring Light -festivaalin puuhapari Ralf Gothóni ja Anastasia Injushina. Dryadimainen, notkea Injushina henkäili pehmeitä ja loistokkaita repliikkejä, joihin Gothónin suorasukaisempi ja kiiltäväteräisempi piano vastasi. Roolit täydensivät toisiaan ja myös vaihtuivat viehkeän kisailun tiimellyksessä. Kuitenkin vasta viimeisessä osassa sävyrekisteri laajeni niin että nokkela dialogi nousi small talkin – tosin tavattoman henkevän ja tyylikkään sellaisen – tasolta kunnon väittelyksi, jonka tarkoituksena saksalaiseen tapaan ei ole tyrmätä vaan viihtyä. Tähän tosin saattoi vaikuttaa se, että pianot kuuluivat parvelle hieman mattapintaisesti. Orkesteri ei missään vaiheessa tyytynyt passiivisen tarkkailijan rooliin vaan täräytteli ulospäinsuuntautuneesti keskusteluun omia innokkaita kommenttejaan.

Benjamin Brittenin serenadi tenorille, käyrätorvelle ja jousille oli täysosuma konsertin pääruokalajiksi, sitäkin suuremmalla syyllä että Britten itse oli tärkeä vaikuttaja ECO:n historiassa. Useampikin kirkosta lähtevistä konserttivieraista kuului ihastelevan, kuinka ”englantilaisen” kuuloista musiikki oli. Kahdeksanosainen laulusarja on arvoituksellinen, fantastinen sykli, joka rinnastaa ajattomasti englantilaisten klassikkorunoilijoiden, mm. Ben Jonsonin, William Blaken ja Alfred Lord Tennysonin tekstejä eri ajoilta. Teoksen aavistelevista, maagisista tunnelmista tihkuu yksinäisen runoilijan yöllinen melankolia, unenomainen hurmio ja tuska.

Näihin tunnelmiin eläytyi häikäisevästi illan kiintoisa tuttavuus, nuori amerikkalaistenori Nicholas Phan, joka esiintyi Suomessa ensi kertaa. Kiinalais-kreikkalaista taustaa oleva Phan on keskittynyt 1700- ja 1900-lukujen musiikkiin. Ilmava, runollinen ilmaisu tulkitsi korviahivelevästi Brittenin mystistä nokturnetunnelmaa. Phanin kirkas, luonnollinen ääni hehkui instrumentaalista valoa ja emotionaalista suvereeniutta. Puheenomaisuus ja herkkä läsnäolo tekstissä loihtivat teokseen ainutlaatuista lumoa.

Maagisuutta uhkui myös Englantilaisen kamariorkesterin luottokäyrätorvistin John Thurgoodin soitto. Britten on kirjoittanut teosta kehystämään Prologin ja Epilogin soolokäyrätorvelle, mikä jo alleviivaa käyrätorven roolin tunnelman kannattelijana. Thurgood kohotti ilmaan pitkiä, leijuvia ääniä, jotka ympäröivät tenorin ekspressiivistä linjaa kuin tuoksu. Tosin haastava prologisoolo ei ollut niin varma kuin olin odottanut, joskin sävyltään koskettava.

Orkesteri muutti herkkää yömaisemaa kuin eläviä lavasteita unenomaisessa teatterissa. Se maalasi taustalle valtavan skaalan satumaisia yksityiskohtia Dirgen (”Valituslaulu”) kieppuvasta kauhukammiosta Hymnen riemuisasti kuunvalossa laukkaavaan Dianaan ja Tennysonin kaikuilevaan taikatunnelmaan: ”O hear! how thin and clear, / And thinner, clearer, farther going! / O sweet and far from cliff and scar / The horns of Elfland faintly blowing!” (Nocturne). Teoksen kenties kuuluisimman osan, Blaken “O Rose thou art sick” -runoa tulkitsevan kohtalokkaan Elegyn päätteeksi Thurgoodin käyrätorvi soi kuin Tennysonin ”keijumaan” ylimaallinen kaiku.

Laulusarjan kliimaksina on kuitenkin tuntemattoman 1400-luvun runoilijan sielunhädän kauhistunut purkaus Dirge. Orkesteri sai osan rytmiseen, kiirastulenomaiseen myllyyn hallusinatorista kerrosteisuutta, seinät halkeilivat ja kaatuilivat solistin ympärillä. Tässä osassa Phanin olisi kuitenkin kaivannut paremmin nostavan esiin toistuvan melodiakulun yksitoikkoisen kärsivää, takovaa kertautumista. Viimeisessä varsinaisessa osassa runoilijan pelästynyt sielu tuntui löytävän unen rauhan viulujen kutsuessa esiin vienoa sarastuksen valoa. Thurgoodin seesteisen mystinen off stage -epilogi päätti hienon kamarimusiikkiviikon hehkuvaan valonkajastukseen.

Kategoria: Arviot, Konsertit, Konserttisuositukset

Reportaasi: Spring Light hemmotteli kamarimusiikin loisteella

9.5.2011 15:00 , Jätä kommentti ,

Kuva: Spring Light Chamber Music

Kevät täytti Helsingin Johanneksenkirkon valolla ja kamarimusiikilla, kun kolmannen kerran järjestettävä Spring Light -kamarimusiikkifestivaali toi Helsinkiin joukon kansainvälisiä huippumuusikoita ja kamarimusiikin suosikkiteoksia Mozartista Prokofjeviin. Kuluneella viikolla runsasta festivaaliyleisöä hellittiin sädehtivällä soinnilla ja vahvasti tulkituilla klassikoilla kolmessa konsertissa. Ensi tiistaina festivaalin päättää arvostettu Englantilainen Kamariorkesteri.

Johanneksenkirkon korkea puuinteriööri tarjosi festivaalille sadunomaisen kauniit puitteet, ja kirkkoakustiikka tuki sointia pääosin ihanteellisesti. Ääni kuitenkin hajosi paikoin arvaamattomasti, sillä jotkut istumapaikat tuntuivat aiheuttavan epäpuhtaan vaikutelman – sen verran ratkaisevasti vireisyys tuntui muuttuvan parvelta toiselle siirryttäessä. Kirkkoakustiikka tuki loistokkuutta ja värisävyillä herkuttelua, mutta haastoi kamarimusiikillisen intiimiyden. Viikon konsertit kuitenkin osoittivat, miten laajan sävyskaalan vaihteleva muusikkokaarti kykeni loihtimaan esiin.

Tiistain avauskonsertissa räiskyi huippumusisointi, josta myös soittajat ottivat kaiken ilon irti. Ensimmäisellä puoliskolla Liza Ferschtman ja Anthony Marwood, viulu, Amihai Grosz ja Lars Anders Tomter, alttoviulu sekä Alisa Weilerstein, sello muistuttivat jännittävän seminaarin yhteen kokoamaa kansainvälisten huippututkijoiden ryhmää, jotka nautiskelivat näytöksenomaisen loistokkaalla paneelikeskustelulla.

Joviaali, pehmeä ja innostunut tunnelma luonnehti avauspuoliskon teoksia. Mozartin fuugasovituksissa kerrostuivat esikuva Bach, häntä käsittelevä Mozart ja meidän aikamme romanttisesti lipuva tulkinta kiehtovalla tavalla. Vapaasti Bachin tyyliin sävelletyissä preludeissa Mozart kävi monitasoista vuoropuhelua edeltäjänsä kanssa, ja fuugissa Ferschtman, Grosz ja Weilerstein saattoivat herkutella risteilevillä painoilla ja harmonioiden silkisellä läikkeellä. Mozartin jousikvintetossa D-duuri erilaiset tekstuuripinnat, värit ja valot, punoutuivat ja kontrastoituivat korvia hemmottelevasti.

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Olivier Messiaenin tärkein kamarimusiikkiteos Aikojen lopun kvartetto. Kahdeksanosainen rituaalinen sykli muodostaa osin konfliktisen prosessin, jossa maailmanlopun kuvat ja absoluuttinen ajan häviäminen muovaavat kaleidoskooppimaisesti askelmia kohti ajattomuutta ja äärettömyyttä. Elina Vähälä, viulu, Tuulia Ylönen, klarinetti, Jian Wang, sello, sekä pianon ääressä festivaalin taiteellinen neuvonantaja Ralf Gothóni rakensivat koskettavia kontrasteja raivokkaan shamanististen osioiden ja äärimmäisen hitaiden cantilenojen välille. Hitaissa osissa kaikki kolme solistia vuoronperään kiersivät Messiaenin tuonpuoleisia kehiä Gothónin pianon kellomaisten sointukulkujen yllä leijuen. Meditatiivisyys saavutti hypnotisoivat mitat, ennen kaikkea teoksen pisimmässä osassa, klarinettisoolo ”Abime des oiseaux’ssa”, mutta kuulija jäi kaipaamaan Messiaenin esitysmerkinnöissään peräänkuuluttamaa taivaallista ekstaattisuutta.

Torstain konsertti asetti vastakkain Beethovenin veikeän ja viattoman huumorin, Shostakovitshin kieron naurun ja Brahmsin jyhkeän kaihomielen. Beethovenin kimmeltävissä kaarroksissa kasvavassa variaatioteoksessa ajan suosikkimelodiasta ”Ich bin der Schneider Kakadu” brittiviulisti Anthony Marwood pyrähteli ja kisaili Jian Wangin ja pianisti Vjatseslav Novikovin kanssa. Tätä vasten Shostakovitshin sellosonaatti osoitti korostuneesti säveltäjän kyvyn hämmentää. Demoniset tanssit ja runolliset maisemat kontrastoituivat liki kubistisesti, kun synkkä ironia ja häikäilemätön nostalgia vuorottelivat. Marko Ylösen sellon kiinteä ääni loi edellytykset tuliselle ja eläytyneelle joskin melko raskaalle tulkinnalle, josta jäivät erityisesti mieleen scherzon hallusinatoriset, uikuttavat ääniefektit. Novikovin kosketus olisi kaivannut lisää kirkkautta, vaikka ukrainalaissyntyisen pianistin ote tukikin herkän lyyrisiä jaksoja.

Brahms kirjoitti kaksi jousiseksettoa. Laji toimi hänelle selvästikin jonkinlaisena sinfonisen ajattelun luonnoslehtiönä, mutta sekstetoissa Brahmsille ominainen tunnemaailma realisoituu kuitenkin vielä sinfonioitakin liikuttavammalla tavalla. Jonkin verran harvemmin kuultu toinen jousisekstetto osoitti, miten all stars -tyylinen riehakkuus oli jäänyt avauskonserttiin, kun viulistit Vähälä ja Ferschtman, alttoviulistit Grosz ja Tomter sekä sellistit Wang ja Ylönen eläytyivät Brahmsin kaihoon ja kiihkeyteen. Pastoraalimainen sekstetto muodostaa melko raskasliikkeisen maton, joka tarvitsee paljon erottelua ja kommunikaatiota; muusikoiden käsissä teoksesta muotoutui hurmaava kohtaamisten verkko. Etenkin hiljattain yhdeksi Berliinin filharmonikkojen alttoviulun äänenjohtajista nimitetty israelilaissyntyinen Grosz otti dynamon roolin. Scherzo hahmottui luonnonmaisemana, joka nähdään kahdessa eri säässä, sateisena haaveiluna ja villin aurinkoisena tanssina. Finaali hehkui suuria nyanssieroja ja kirkasta yhteispeliä.

Kolmannessa konsertissa loistelias juhlatunnelma vaihtui yhä sisäistyneempään ja luottavaisempaan ilmapiiriin, kun kirkkosali tuntui pienenevän olohuoneen mittoihin, ennen kaikkea festivaalin taiteellisen johtajan pianisti Anastasia Injushinan myötä. Boheemin mutkattomasti esiintynyt Injushina soitti Mozartin ja Faurén pianokvartetoissa kotoisasti ja viehättävän kirkkaasti. Injushina, Ferschtman, Grosz ja Weilerstein soittivat Mozartin inhimillisen lämpimän Es-duuri-kvarteton pehmeästi ja intiimin vaatimattomasti, korostaen teoksen teeskentelemätöntä, harrasta suloa.

Injushina siirtyi Mozartin herttaisesta eleganssista helposti Chopinin varhaisen Polonaise brillanten iloiseen, sotaisaan napakkuuteen ja edelleen Faurén täyteläiseen, pehmeään runomielialaan tinkimättä tyylikkään konstailemattomasta asenteestaan. Chopinin solistina tanssahteli kiinalaissyntyinen sellisti Wang, jonka laulavan, reippaan linjan taustalla kohoilivat Injushinan ihastuttavan asialliset rubatot.
Perjantain konsertin todellinen herkku oli Prokofjevin sonaatti kahdelle viululle, jonka tulkitsivat erinomaiset Anthony Marwood ja Elina Vähälä. Vuonna 1932 sävelletty teos sijaitsee kiinnostavasti Prokofjevin särmikkäämmän, satiirisen varhaiskauden ja myöhemmän melodisemman tyylin rajalla sisältäen elementtejä sen kummaltakin puolelta. Marwood ja Vähälä tarjosivat kerrassaan ensiluokkaisen esityksen, jossa Prokofjevin kyky käyttää viulun sointimahdollisuuksia tuli hyvin esiin. Viuluparin sointi oli eteerinen vailla haurautta, keveän kirkas, värikylläisen intensiivinen. Erittäin kypsä, hallitusti ja eloisasti eri tunnelmia rinnastava tulkinta todisti hienosta, rauhallisesta yhteispelistä ja sädehti sointivärejä pianomaisen helisevästä huilumaiseen laulavuuteen ja lyömäsoitinten räiskyvyyteen.
Ensimmäisen osan pelkistetyt linjat kaartuivat pehmeinä, säveltäjän tavoittelemina ”täydellisinä melodioina” hillityn klassistisessa kontrapunktissa. Scherzo muisteli Prokofjevin ”enfant terrible” asennetta, ja commodo ennakoi jo Romeo ja Julia -baletin sävyjä. Finaalin klassismi paisui ekspressionistiseksi, piikkiseksi väritykitykseksi. Loppupuolella väikkyi tuntoja ensimmäisen viulukoserton keijumaisesta satupölystä, mutta lopetus oli kuitenkin miedon lakoninen, alleviivaten säveltäjän sanoin teoksen ”paastonaikaista” olemusta.

Kategoria: Artikkelit, Arviot, Päävalikko