Amfion pro musica classica

Author Archives: Auli Särkiö

Pepsodent-hymy vai antautuminen

Huomenna alkavat massiiviset Tshaikvoski-kilpailut Moskovassa ja Pietarissa. Luvassa on taas loistokasta taituruutta ja lahjakkuutta neljän klassisen insrumentin – piano, sello, viulu ja laulu –  osaamisessa, ja tiukasti karsitut kilpailijat edustavat maailman parhaimmistoa. Musiikkikilpailut saavat aina pohtimaan, onko niiden järjestäminen ylipäätään mielekästä. Olin viikonloppuna laulamassa Tamperen Sävelen kuorokatselmuksessa. Katselmusmalli on toki vähemmän mediaseksikäs sekä epämääräisempi ja epävirallisempi kuin ”kunnon” kilpailu, mutta pronssi-, hopea- ja kultaleimojen jakaminen on kuitenkin monin tavoin inhimillisempää kuin urheilukilpamainen taisto. Katselmuksessa korostuu, että päätökset ovat vain tuomariston mielipiteitä, suosituksia. Kilpailuissa unohtuu helposti, ettei musiikissa suorituksia voida millään lailla mitata objektiivisesti, ja päätös on aina jonkun henkilökohtainen kokemus.

Luonnollisesti ”pelkässä” katselmuksessakin tunnelma oli kilpailumainen – kamppailtiin paremmuudesta. Tämä tuntui välittömästi: ensimmäistä kertaa lyhyen kuorourani aikana podin selvää ramppikuumetta. Vastaavasti alkujäykkyydestä tokenemisen jälkeen esiintymisfiils nousi korkealle, miltei hurmioituneeksi, ja esitys oli kokonaisuutena hyvin onnistunut.

On erittäin haastavaa esitellä omaa osaamistaan ja taituruuttaan ja samaan aikaan säilyttää autenttinen ja luonnollinen suhde itse musiikkiin. Tämä ei todellakaan ole vain musiikkikilpailuihin rajoittuva seikka, mutta niissä se korostuu.

Kerran kuuntelin, tai yritin kuunnella, Marc-André Hamelinin levytystä Brahmsin toisesta pianokonsertosta (Dallasin sinfoniaorkesteri, Andrew Litton, Hyperion 2006), mutta yritys tyssäsi alkuunsa. Ainakin tässä esityksessä Hamelinin asenteessa oli jokin pahasti vinossa: musiikin sijaan pianisti keskittyi omassa teknisessä mestarillisuudessaan kylpemiseen, ja se kuului. Kyse on lopulta siitä, minkälaisia tunteita musiikista välittyy: säilyykö fokus itse musiikissa, uskaltaako soittaja kyntää tunnevirran pohjaansa asti silläkin uhalla, että tekninen briljanssi ja virtuositeetti siitä kärsii? Kysymys on hyvin perustavanlaatuinen eikä aihetta voikaan tässä mitenkään tyhjentää.

Hamelin osasi soittaa Brahmsia. Tekniikka hipoi täydellisyyttä, yhteistyö orkesterin kanssa osui kohdalleen. Kokonaisuus oli linjakas ja voimakas, ja yksityiskohdat nostettiin esiin taidokkaasti. Tekniikka ja tulkinnan ääriviivat olivat poikkeuksellisen taidokkaita ja vakuuttavia, mutta tällä ei saavutettu mitään – päinvastoin tekninen loisteliaisuus kääntyi inhottavaksi, irvikuvaksi kaiken aidon tunteen puuttuessa. Pianisti ikään kuin sulkee teoksen tunnemassat huolekkaasti muuratun kuoren alle kyetäkseen hohtamaan pinnalla esteettömästi. Ote on huolettoman kiirehtivä, nykivä, hypähtelevä. Juuri sellaista, mihin useat Chopin-tulkitsijat sortuvat: ylimielisen eleganttia, tekotapeettista pintaliitoa. Nyansseihin tartutaan ehdottoman skarpisti, yllättäviä yksityiskohtia paljastuu yhtenään, mutta kaikki on vain tekopirteää syöksähtelyä. Malttamaton eloisuus levittäytyy kireän omahyväisenä pepsodenthymynä.

Olotila itsessään on kyllä tuttu, itsekin olen joskus esiintyessäni joutunut jonkin samantapaisen valtaan: tuollainen ylilatautunut, säkenöivä tila, jossa jokainen aito tunne kimmahtaa pinnalliseksi liiallisesta vireydestä ja itsetietoisuudesta. Jää vain glitterinkimmelteistä oman kyvykkyyden esittelyä ja lähes sairaalloinen tietoisuus yleisöstä – mikä tästä siis puuttuu? Hartaus, rehellisyys, itsensä antaminen musiikille.

Brahmsin hurja scherzo alkaa Hamelinin käsissä pelottavan lupaavasti: alkumotiivi on hyvä, tempo on hyvä – ja silti kaikki on suorastaan karmivaa. Hamelin pakenee aitoja tunteita tyylikkäin, itsetietoisin väistöin. Ällöttävää itseriittoisuutta, josta loistaa tietoinen yleisönmiellyttäminen: jokaisesta fraasista henkii kuin puhekuplana tietoisuus itsestä ja yleisöstä, musiikki jää välineeksi, muusikon egon ponnahduslaudaksi ja esittelijäksi.

Hamelin loi kuoren, jonka sisällä voi turvallisesti briljeerata tarvitsematta kajota tosiin, kavahduttavan syviin emootioihin. Musiikin voimat on kesytetty lammasmaiseksi ja helpoksi kehykseksi taituruudelle.

Nämäkin Tshaikovski-kilpailut antavat tilaisuuden tarkkailla, kuka nuori tähti unohtaa itsensä ja yleisönsä ja syöksyy musiikin pohjaan saakka, ja kuka tekee siitä urheiluvälineen.

Kamarikuoro Kaamos Tampereen Sävelen paras kuoro

Helsinkiläinen kamarikuoro Kaamos johtajanaan Dani Juris voitti Tampereen Sävel -festivaalin kuorokatselmuksessa kolme kultaleimaa ja 2000 euroa ja oli näin katselmuksen ykköskuoro. Kolme kultaleimaa ja 1700 euroa pokkasivat turkulainen Aino-kuoro (johtaja Satu Luukkonen) ja Kauppakorkeakoulun Ylioppilaskunnan Naislaulajat KYN (johtaja Kaija Viitasalo). Luukkonen ja Viitasalo palkittiin lisäksi 250 euron erityispalkinnoilla parhaista esityskokonaisuuksista. Tunnustuspalkintoja jaettiin yhteensä 8500 euroa.

Kamarikuoro Kaamos on perustettu vuonna 2007 ja se koostuu nuorista, kokeneista laulajista. Kuoron ohjelmisto kattaa eurooppalaista a cappella -ohjelmistoa saksalaisesta romantiikasta skandinaaviseen nykymusiikkiin. Vuonna 2010 Kaamos mm. konsertoi Radion sinfoniaorkesterin kanssa ja teki ensimmäisen ulkomaanmatkansa Itävaltaan. Siellä Kaamos osallistui Spittal an der Draun kansainväliseen kuorokilpailuun, jossa se palkittiin kolmannella palkinnolla sekä kansanlaulu- että taidelaulukategoriassa.

Tampereen Sävel järjestettiin tänä vuonna 19. kertaa. Festivaali sisälsi konsertteja, työpajoja, vokaaliyhtyekilpailun ja kuorokatselmuksen. Katselmukseen osallistui 48 kuoroa kahdeksasta eri maasta. Ulkomaalaisia kuoroja oli mukana 13. Katselmuksen kuorot arvostellaan eriasteisin leimoin siten, että maksimi on kolme kultaleimaa ja minimi yksi pronssileima. Tuomariston muodostivat puheenjohtaja Matti Hyökki ja Juha Kuivanen Suomesta, Aarne Saluveer Virosta sekä Sofia Söderberg Eberhard ja Mats Nilsson Ruotsista. Osallistuneet kuorot edustivat monipuolisesti erilaisia kuoromusiikin tyylilajeja.

Vokaaliyhtyekilpailun voitti kokeelliseen musiikkiin erikoistunut tanskalainen Postyr Project.

Kokeellinen nykymusiikin resitaalisarja starttaa lokakuussa

Helsingin musiikkielämä saa ensi syksyllä uutta nykymusiikkiväriä Tulkinnanvaraista-resitaalisarjasta, jota järjestää kokeelliseen musiikkiin erikoistunut Uteliaat muusikot ry. Lokakuusta alkaen kerran kuussa järjestettävät konsertit esittelevät aina kaksi solistia tai yhtyettä, jotka esittävät musiikkia eläviltä säveltäjiltä. Kantaesityksiä on luvassa runsaasti ja säveltäjät myös esittävät omia teoksiaan.

Konserttisarja koettelee musiikin rajoja ja tuo musiikillista ilmaisua uuteen valoon. Tyylejä ja tekniikoita yhdistellään vapaasti, ja luvassa on mm. mikrotonaalista ja elektroakustista musiikkia, improvisaatiota ja performanssia. Esiintyjinä kuullaan sekä tuttuja suomalaisia muusikoita (usein tuoreissa asiayhteyksissä) että ensi kertaa Suomessa vierailevia kansainvälisiä nimiä.

Kaikki konsertit ovat G18 -salissa osoitteessa Yrjönkatu 18, liput 15/10e.

Kansallisoopperan balettioppilaitoksen opiskelijoille kunniaa Falunissa

Suomen Kansallisoopperan balettioppilaitoksen opiskelijat sijoittuivat palkintosijoille Falunin balettikilpailussa Ruotsissa. Seniorisarjan voitti Suvi Honkanen (s. 1993) ja juniorisarjan Ida Viikinkoski (s. 1995). Molemmat valittiin myös lähetettäväksi lokakuussa Ranskassa pidettävään Grassen kansainväliseen balettikilpailuun. Suvi Honkanen on kiinnitetty elokuusta 2011 alkaen Suomen Kansallisbalettiin harjoittelijaksi vuoden mittaisella sopimuksella.

Falunin balettikilpailun semifinaaliin osallistui kaikkiaan 31 nuorta tanssijaa Suomesta, Ruotsista, Norjasta, Islannista ja Liettuasta. Finaaliin valittiin 15 kilpailijaa, joista kaikkiaan viisi oli suomalaisia.

Pohjoismaiden ja Baltian nuorille tanssijoille tarkoitettu, aiemmin Morassa järjestetty vuosittainen kilpailu pidettiin Falunissa 2.–4. kesäkuuta. Tuomaristossa istui useita nimekkäitä eurooppalaisia baletin vaikuttajia.

Musiikkia kansalle?

Auli Särkiö

Kesä on aikaa, jolloin kuuluisat muusikot levittäytyvät musiikkifestiaaleille eri puolille Suomea ja vievät näin korkeatasoista musiikkia maakuntiin. Voisi jopa ajatella, että kesä karnevalistisesti kääntää kulttuurin saatavuuden voimasuhteet nurin päin: talvikaudella kulttuurikenttää dominoiva pääkaupunki hiljenee, ja merkittävimmät musiikkitapahtumat vyöryvät korpien keskelle, tästä näkyvimpänä esimerkkinä Kainuun piskuinen Kuhmo, joka on muodostunut käsitteeksi ulkomaita myöten.

Musiikin vieminen (uusien) kuulijoiden luo on nykyisen sosiaalisen valveutumisen aikoina kuuma sana kulttuuripiireissä. Kesäfestivaalit eivät kuitenkaan aina toimi tällä tavoin. Musiikkitapahtumilla on taipumus muuttua tietyn kantaväen kokoontumispaikoiksi, joissa lippujen hinnat keikkuvat korkealla ja paikalliset kyräilevät elitististä menoa. Sulkeutuminen pienen piirin tapahtumaksi on kehityskulku, johon musiikkitapahtuma herkästi ajautuu. Toisaalta pikkupaikkakuntien kulttuuritapahtumat tuovat alueelle aina näkyvyyttä ja kukoistusta. Kuhmon kamarimusiikkia pidetään tässäkin menestystarinana. Lisäksi monet festivaalit tarjoavat yhä monipuolisempaa ja yllätyksellisempää ohjelmaa, jossä riittää kokemista kaikenlaisille ihmisille ja monenkokoiselle kukkarolle. Esimerkiksi Meidän festivaali tarjoaa rajoja rikkovia esityspaikkoja ja ohjelmistoa, ja Joroisten musiikkipäivät kutsuu asukkaita tarjoamaan kotejaan konserttipaikoiksi.

Ylen Maestro-ohjelma oli myös esimerkki yrityksestä viedä klassista musiikkia kansalle. Parhaaseen katseluaikaan yleisö sai tutustua kapellimestarin työhön ja orkesterimusiikkiin  turvallisen tutussa tosi-tv-kilpailuformaatissa. Ohjelma herätti luonnollisesti paljon keskustelua musiikkipiireissä. Negatiivisessa ääripäässä oli Leif Segerstam, jonka mielestä mauton projekti loukkasi orkestereita. Toisaalta on pidetty ilahduttavana ohjelmaa, joka tutustuttaa orkesterimusiikin ja kapellimestariuden maailmaan.

On selvää, että ajatus maallikoiden, kuten ohjelman voittaneen hiihtäjä Mona-Liisa Malvalehdon, ”kouluttamisesta” kapellimestariksi on varsin korni. Ohjelman antama kuva kapellimestariudesta oli äärimmäisen kapea, rajoittuen lähinnä lyömiseen. Kapellimestari ei ole tunnelmoiva tahdinlyöjä vaan musiikin ehdoton huippuasiantuntija, jolta vaaditaan repertuaarin, esityskäytäntöjen ja eri soittimien varmaa hallintaa, ennen kuin edes perusjohtamisesta voi tulla mitään. Kapellimestari luo tulkinnan ja organisoi sen. Maestro-ohjelma typisti kapellimestarin tehtävän mekaaniseksi ja mahtipontiseksi heilumiseksi, ja ohjelmassa suurin jännitys olikin siinä, pysyvätkö kandidaatit orkesterin rytmissä. Myöskään klassisesta musiikista ei voinut muodostua kovin todenmukaista kuvaa, sillä valitettavasti ohjelman repertuaari koostui vain sellaisista hiteistä kuten Vuorenpeikkojen tanssi tai Valse Triste. Sopiikin kysyä, vahvistiko ohjelma vain negatiivisia stereotypioita.

Hullunkurisessa hankkeessa oli silti paljon hyvääkin. Perusidea klassisen musiikin esilletuomisesta on oikein ilahduttava, eikä nykyisinä kovina aikoina ole varaa liikaa nurkua. Kapukokelaita valmensivat suomalaiset huippukapellimestarit, ja voi jopa sanoa, että nimenomaan kapellimestariohjaajat olivat ohjelman pääosassa, kertomassa työstään ja musiikista lähestyttävällä tavalla. Katsojilta tuskin jäi epäselväksi, että kokelaiden puuhailu oli parhaassakin tapauksessa vain leikkimistä, jonkinlainen ajatuskoe.
Klassiselle musiikille ja kapellimestariudelle tekee hyvää tulla välillä revityksi alas jalustaltaan populaariin formaattiin, kansan keskelle. Jälki on monin paikoin kiusallista, mutta muokkaa maaperää tervetulleella tavalla niin musiikkipiirien sisällä kuin niiden ulkopuolellakin. On tärkeää säilyttää käsitys klassisen musiikin merkityksestä nykyajassa ja pyrkiä ennakkoluulottomasti  murtamaan eri piirien välille muodostuneita muureja, suuntautumaan ulospäin. Ohjelman perustarkoituksena oli tuoda kapellimestarin työtä lähelle ihmisiä ja herättää kiinnostusta musiikkia kohtaan. Siihen osallistuneet kapellimestarit astuivat rohkeasti ulospäin. On varsin todennäköistä, että moni katsoja alkoi harkita vaikkapa konsertissakäymistä. Mutta vain jos uusia musiikinkuulijakokelaita todella heräsi, oli ohjelmasta aidosti jotakin iloa.