Amfion pro musica classica

Author Archives: T. Kilpikivi

Kamarikuoro Krysostomos ja Latvian radiokuoro Tampereen Sävelessä

latvijas_radio_koris_1_ei_krediittej_tiedottajan_ottama

Nyt 40-vuotias Tampereen Sävel esitteli viiden päivän aikana (3.6.-7.6.) jälleen laajan kattauksen vokaalimusiikkia konserteissa, kuorokatselmuksessa, lauluyhtyekilpailussa sekä erilaisissa ilmaistapahtumissa. Festivaali on kansainvälinen, mutta esimerkiksi sen kaksi kilpailullista sarjaa ovat hyvin eriluonteisia: Tiukan karsinnan sisältävä yhtyelaulukilpailu houkuttelee menestyjiä maailmalta, kun taas kuorokatselmuksessa kotimaisen osaamisen esittely hyvin perustellusti korostuu. Tänä vuonna ulkomaisia kuoroja oli katselmukseen ilmoittautunut kuitenkin poikkeuksellisen vähän – vain kaksi – siinä missä esimerkiksi vuonna 2013 kansainvälisiä vieraita oli seitsemän ja vuonna 2011 kaksitoista. Yhtyelaulukilpailussa sekä sähköisesti vahvistetun että vahvistamattoman sarjan ensipalkinnot menivät nyt Saksaan, yhtyeille ONAIR ja Sjaella. Kuorokatselmuksen suhteellisen harvoin jaetun grand prix’n voitti puolestaan helsinkiläinen Spira Ensemble. Kari Turusen johtaman kuoron ohella kolme kultaleimaa saivat Turun konservatorion kamarikuoro johtajanaan Esko Kallio sekä Viron radion lapsikuoro johtajinaan Kadri Hunt ja Kaie Tanner. Taitavan nuoren kuoronjohtajan palkinto taas annettiin Hämäläis-Osakunnan Laulajia luotsaavalle Iida Antolalle.

Festivaalin ohjelmassa korostettiin laajasti Sibelius-juhlavuotta. Tampere Filharmonian ja TampereRaw’n konserteissa Tampereen Filharmonisen Kuoron, Ylioppilaskunnan Laulajien sekä Klemetti-Opiston Kamarikuoron kanssa keskityttiin Sibeliuksen tuotantoon, vaikka mukaan mahtuikin esimerkiksi kantaesitys Jaakko Mäntyjärveltä. Lisäksi kotimaiset kärkitutkijat, -editoijat ja -tulkitsijat keskustelivat Sibeliuksesta kolmessa seminaaritilaisuudessa, ja Tampere-taloon oli sijoitettu säveltäjän kuorotuotantoa esittelevä näyttely. Kuorokatselmuksessakin juhlavuosi huomioitiin: Aamulehden erikoispalkinto parhaasta Sibelius-tulkinnasta myönnettiin Tatu Erkkilän johtamalle Somnium Ensemblelle Helsingistä.

Festivaalin pääsymaksullisista konserteista ehdin itse lauantaina 6.6. kuultuihin Mikko Sidoroffin (s. 1985) sävellyskonserttiin sekä Latvian radiokuoron konserttiin. Säveltäjä-kuoronjohtaja Sidoroffin soittimena miellyttävän selkeässä ja vain hienoisesti kaikuvassa Finlaysonin kirkossa oli itseoikeutetusti hänen perustamansa kamarikuoro Krysostomos. 12-vuotias kokoonpano on ansioitunut erityisesti uutta ortodoksiseen perinteeseen liittyvää kuoromusiikkia tilaamalla ja esittämällä, ja sen Alballa ilmestynyt äänitys Sidoroffin Panihidasta (2003) eli vainajien muistopalveluksesta palkittiin vuoden 2007 kuorolevynä. Täyteen pakkautuneessa Finlaysonin kirkossa kuultiin Panihidan lisäksi Kerubiveisu nro 6 (2012) sekä osia tänä keväänä levylläkin ilmestyneestä Suuresta paastosta (2013).

Sidoroffin sävelkieltä tekee kliseenkin uhalla mieli kutsua ajattomaksi – oikeammin eri ortodoksisia ja läntisiä perinteitä ja aikakausia saman suuttimen läpi virtauttavaksi. Yleisvaikutelma on niin ikään jollain tapaa hyvin sovinnainen ja miellyttävä, siis yleisöystävällinen – näiden sanojen parhaassa merkityksessä. Esimerkiksi Panihidassa säveltäjän tunnustamat vaikutteet Einojuhani Rautavaaran Vigiliasta on helppo huomata, mutta Sidoroffin musiikissa agendalla ei ole mitään Rautavaaran bysanttilaisen menneisyysloikan radikaaliuteen rinnastettavaa.

Krysostomoksen laulua oli lauantai-iltana jälleen ilo kuulla sekä ääniryhmien keskinäisen että kokonaissoinnin erinomaisen homogeenisuuden vuoksi. Kuoro määrittelee itsensä usein ”yhdeksi Suomen tasokkaimmista ortodoksista kuoroista”, ja paikoin tuntuu, että ortodoksisuuden määreenkin voisi tuosta cv-lauseesta poistaa. Soinnin puhtaudessa kokoonpanolla olisi kuitenkin vielä silloin tällöin varaa vakauttavaan hienosäätöön. Suuresta Paastosta valikoidussa osuudessa solisteina toimivat kuorolaiset Pia Perola, sopraano, Ilmari Pirttilä, tenori ja Tuomas Sidoroff, baritoni. Erityisesti Sidoroffin kaunis, lämminsävyinen ääni erottui edukseen. Myös Panihidassa solistit olivat hyviä – Heikki Hattusen tenori soi vaivattomalla paatoksella, ja Sanna Heikkisen sopraano väreili kauniinkuulaasti.

Illan kuorokonsertit oli ajoitettu niin, että Krysostomoksen esiintymisestä ehti mainiosti siirtyä Euroopan huippukamarikuoroihin kuuluvan Latvian radiokuoron yleisöksi tuomiokirkkoon, ja moni festivaalikävijä näyttikin tekevän niin. Festivaalin tiedotuksessa Krysostomoksenkin konsertti muuten liitettiin muuan Johan Julius Christianin lapsuudenkokemuksiin hämeenlinnalaisesta ortodoksilaulusta. Siinä missä tämä tuntui hieman pakotetulta, latvialaisvieraat olivat todella sisällyttäneet konserttiinsa neljä Sibeliuksen sekakuorolaulua, joten ohjelmiston markkinointi ensisijaisesti 150-vuotiastamme esittelevänä oli perusteltavissa. Toisaalta keskiössä olivat laajemmat teokset 1900-luvulla syntyneiltä säveltäjiltä. Sibeliuksen laulettavuudeltaan usein hieman kömpelöt, mutta aina tunnelmaltaan persoonalliset sekakuoroteoksethan ovat miltei poikkeuksetta pienoiskappaleita.

kamarikuoro_krysostomos3_c_marko_happo

(Kuva: Marko Happo)

Festivaalin taiteellinen johtaja Matti Hyökki esitti ohjelmakirjan tervetuliaissanoissa todennäköisesti hiukan pilke silmäkulmassa latvialaisten konsertissa selviävän, ”voiko ulkomainen kuoro koskaan olla uskottava Sibelius-tulkki”. Tähän saatiin vastaus jo avausteoksessa: Sortunut ääni (1898) soi upeasti, omaperäisen rauhallisesti, ja vaikuttavasti rytmistä liikkumavaraa käyttäen. Myös Saarella palaa (1895) oli vuodesta 1992 radiokuoroa johtaneen Sigvards Kļavan (s.1962) tulkintana poikkeuksellisen viipyilevä. Laulajisto nautiskeli pitkistä vokaalikaarroksista viimeistä piirtoa myöten, ja suomalaiskuorojen yleensä voimakkaasti aksentoimat kohdatkin laulettiin lumoavan saumattomasti sitoen.

Kappaleiden Sydämeni laulu ja Min rastas raataa (1898) tekstaukseen olisi sen sijaan jo kenties kaivannut suomalaista jäntevyyttä vokaalien venyttämisen sijaan, vaikka teokset hienosti tuomiokirkkoa kaiuttivatkin. Yleisesti ottaen suomen ääntäminen sujui kuorolta kuitenkin rautaisella ammattitaidolla. Sen sijaan Rautavaaran (s.1928) usein esille tuoman enkelimystiikkansa avainteoksessa Die erste Elegie (1993) Rainer Maria Rilken runoon saksan kielen konsonantit tahtoivat hukkua tuomiokirkon akustiikkaan.

Rautavaaralta radiokuoro julkaisi kaksi vuotta sitten Ondinella hienon maailmanensilevytyksen Missa a capellasta (2011), kun taas toisen pohjoiseurooppalaisen hittikuorosäveltäjän Arvo Pärtin (s.1935) teoksia se on äänittänyt ECM:lle (Adam’s Lament, 2012). Kuluva vuosihan on myös Pärtin juhlavuosi ja Viron Musiikin vuosi, ja Tampereen tuomiokirkossa säveltäjältä kuultiin konsertin ainoa kirkollinen teos, Nunc dimittis (2001). Siinä dynamiikallinen huippukohta koettiin hieman partituurista poiketen jo Gloria Patri-vaihetta edeltävässä diminuendossa, jossa sana Israel katosi vapauksia ottaen mutta vaikuttavasti – huulet sulkemalla.

Merkittävimmän osuuden radiokuoron levykatalogistakin muodostaa luonnollisesti latvialainen musiikki, jota edustivat nyt konsertin toisena teoksena kuultu Ēriks Ešenvaldsin (s.1977) Légende de la femme emmurée (2005) sekä illan päättänyt Pēteris Vasksin (s.1946) Zīles ziņa (2004). Kuorosäveltäjänä profiloitunut Ešenvalds on nuoresta iästään huolimatta muun muassa saanut Latvian valtion Suuren musiikkipalkinnon jo kahdesti, ja säveltänyt latvialaiskuorojen lisäksi musiikkia merkittäville ulkomaalaisille kokoonpanoille Polyphonysta Baijerin radiokuoroon.

Ešenvaldsin albaniankieliseen tekstiin sävelletty, pienryhmän suoralla äänellä laulaman kansanmusiikkivaikutteisen osuuden sekä hitaammin etenevän kuorotekstuurin välillä vaihteleva teos on Latvian radiokuoron kantaesittämä. Tämä kuului illan ensimmäiset bravo-huudot kirvoittaneen esityksen varmuudessa. Tunnetuimpiin latvialaissäveltäjiin kuuluvan Vasksin selkeän mimeettisesti ja monipuolisin musiikillisin keinoin Uldis Bērziņšin runon näkymiä käsittelevä Zīles ziņa oli niin ikään kuoron vakuuttavaa näytöstä.

Illan mykistävin kokemus oli kuitenkin Anders Hillborgin (s. 1954) hitaasti kehittyvä, jälleen pohjoista menestysmusiikkia edustava äänteiden runsaudensarvi Muoayiyoum (1985), jossa kuoron sointi ylsi poikkeukselliseen briljanssiin. Konsertin lopuksi ylös nousi Magnus Enckellin alttarifreskon hahmojen peilikuvana myös käsin kosketeltavan innostunut festivaaliyleisö.

 

– Justus Pitkänen

 

Latvian radiokuoron konsertti on kuultavissa Yle Areenassa vielä 27 päivän ajan.

Tampereen Sävelen kuorokatselmuksen kokonaistulos on katsottavissa täältä. Yhtyelaulukilpailun palkitut kokoonpanot taas näkee festivaalin uutissivulta.

 

 

Возвращение к истокам: Санкт-Петербургская премьера первой версии Скрипичного концерта Сибелиуса

maxim

10.04.2015 в Большом зале Санкт-Петербургской филармонии состоялась российская премьера первой редакции (1903) Концерта для скрипки с оркестром Яна Сибелиуса. Солировал обладатель двух Grammy скрипач Максим Венгеров (дирижер Александр Титов). Знаменитый концерт Сибелиуса – один из наиболее исполняемых. Известное миру и почти обязательное для репертуара скрипачей произведение, звучит, как правило, во второй редакции (1905), хотя мало кто об этом знает (да, да не удивляйтесь, именно во второй!  ̶ А.А.). Тогда как первая, наиболее сложная в техническом отношении, не исполняется, поскольку запрещена автором для публичного представления буквально через год, после ее написания. Лишь однажды в 1991 г. спустя 88 лет родственники композитора позволили греческому виртуозу Leonídas Kavákos, победителю скрипичного конкурса им. Сибелиуса, обнародовать первую редакцию, сыграв ее на публике и сделав запись. После этого исполнение первой версии концерта опять было на долгие годы запрещено.

Вопросы невольно напрашиваются сами собой: почему только в 2015 г., возникло желание вернуться к первой редакции Скрипичного концерта, и почему именно в Санкт-Петербурге? В интервью перед началом концерта солист Максим Венгеров обстоятельно ответил на них.

̶ В 2015 г. весь мир отмечает 150 лет со Дня рождения Сибелиуса. Исполнение почти неизвестной первой редакции Скрипичного концерта является данью великому финскому композитору. Тринадцать лет назад, в 2002 г. Венгерову удалось установить связь с родственниками Сибелиуса и получить ноты первой редакции. Однако исполнить ее, по словам скрипача, все-таки было невозможно, так как требовалась некоторая доработка. Прошло время, и вот, наконец, долгожданная премьера состоялась. По удачному стечению обстоятельств счастливой датой стал нынешний год, объявленный в музыкальном Санкт-Петербурге Годом Сибелиуса. Само место исполнения  ̶  северная столица  ̶  также оказалось неслучайным. Музыкальные связи этого города с Финляндией давние и очень прочные. Но, как особо подчеркивает Венгеров, была еще одна немаловажная, сугубо личная причина выбора города на Неве. Жена Максима Венгерова, историк-искусствовед Ольга Грингольц, сестра известного российского скрипача Ильи Грингольца, является коренной петербурженкой. В настоящее время в городе проживает множество родственников их семьи. Все это в конечном итоге побудило Венгерова отдать предпочтение Санкт-Петербургской филармонии и сыграть концерт именно здесь.

Что же заставило Сибелиуса отказаться от первоначальной версии концерта и сочинить новую?

̶ По словам Венгерова, премьера первой редакции скрипичного концерта прошла в 1904 г. неудачно. Солистом выступил венгерский скрипач Ottokar Nováček (1866-1900), не сумевший из-за технических трудностей достойно представить замысел композитора. В результате Сибелиус, тяжело переживавший за свое детище, наложил запрет на исполнение первой редакции и решился на вторую, менее сложную.

Основные отличия редакций скрипичного концерта состоят в следующем. Как уже упоминалось, первая является более виртуозной и более сложной технически. В ней каденция первой части, помещённая в репризе между побочной и заключительной партиями, основывается на теме побочной партии. Во второй редакции Сибелиус сочиняет новую каденцию, построенную уже на материале главной партии. Эта каденция заменяет собой разработку и придает всей первой части концерта большую симфоническую направленность. Важную архитектоническую роль в новой редакции выполняют три больших тутти в первой части концерта. Однако, по мнению Венгерова, к чему бы ни прикоснулся финский мастер, все несет на себе отпечаток гениальности. Поэтому скрипач с огромным удовольствием играет обе версии сочинения, так как обе они необычайно интересны и достойны исполнения, ведь настоящий музыкант всегда стремится к большему. К тому же Венгеров по своему характеру максималист, недаром его имя Максим (от лат. maximus — большой, величайший). Во втором отделении концерта Венгеров выступил в качестве дирижера, исполнив Фантастическую симфонию Берлиоза. Кстати знакомство Сибелиуса с творчеством последнего в 1904 г. также способствовало созданию новой версии скрипичного концерта.

В тот же день накануне концерта в фойе Большого зала Санкт-Петербургской филармонии состоялось открытие выставки, посвященной жизни и творчеству Яна Сибелиуса. Художественная экспозиция, созданная по заказу оркестра города Лахти, выполнена дизайнерами Tuomas Kinberg и Esa Ojala (графическое оформление). Следует отметить, что подобные мемориальные выставки уже открыты в концертных залах пяти городов Китая (в том числе Пекине и Шанхае), где оркестр Лахти в рамках проекта также выступил с монографической сибелиусовской программой. В Санкт-Петербурге  данный выставочный проект завершится 30 мая выступлением финского оркестра на сцене Большого зала Санкт-Петербургской филармонии. Обо всем этом перед началом концерта рассказала специалист по вопросам культуры Генерального консульства Финляндии в Санкт-Петербурге Sani Kontula-Vebb.

–  Алла Аблова

Большой зал Санкт-Петербургская Филармонии, 10 апреля 2015
К 150-летию Сибелиуса
Максим Венгеров

 

Paluu alkulähteille: Sibeliuksen viulukonserton ensimmäisen version Pietarin kantaesitys

Sibeliuksen viulukonserton ensimmäinen versio sai 10. huhtikuuta 2015 Venäjän kantaesityksensä Pietarin Filharmonian suuressa salissa; solistina toimi kaksinkertainen Grammy-voittaja Maxim Vengerov, orkesteria johti Aleksandr Titov. Kaikki eivät tiedäkään, että Sibeliuksen maailmankuulusta konsertosta esitetään lähes poikkeuksetta sen jälkimmäistä versiota vuodelta 1905 (kyse on todellakin toisesta versiosta! – A.A) Ensimmäistä, teknisesti vaikeampaa versiota ei ole juuri soitettu, koska säveltäjä itse kielsi sen julkiset esitykset pian sävellyksen valmistuttua. Vain kerran v. 1991, eli 88 vuoden kuluttua, säveltäjän perikunta antoi kreikkalaiselle viulutaiturille ja Sibelius-viulukilvan voittajalle Leonidas Kavákosille luvan konserton julkiselle esitykselle sekä taltioinnille. Tämän jälkeen ensiversion esitykset kiellettiin jälleen. [Myös Manfred Gräsbeckillä oli ensiversio ohjelmassaan Lahden konserttitalossa 20.9.1990, orkesterina Lahden kaupunginorkesteri ja kapellimestarina Osmo Vänskä — Amfion toim.]

Herää kysymyksiä: miksi vasta v. 2015 syntyi halu palata konserton alkuperäiseen versioon ja miksi juuri Pietarissa? Haastattelussa ennen konserttia solisti Maksim Vengerov vastasi kysymyksiin yksityiskohtaisesti: Ensiinäkin v. 2015 koko maailma juhlii Sibeliusta, koska on kulunut 150 vuotta hänen syntymästään. Toisekseen konserton lähes tuntemattomaksi jääneen ensimmäisen version soittaminen on kunnianosoitus suurelle suomalaiselle säveltäjälle.

Kolmetoista vuotta sitten eli v. 2012 Vengerov onnistui saamaan yhteyden Sibeliuksen perikuntaan ja sai teoksen alkuperäisversion nuotit. Viulistin mukaan sen soittaminen oli kuitenkin mahdotonta ilman joitakin muutoksia partituuriin. Aika kului ja lopulta kauan odotettu kantaesitys toteutui. Onnellisen yhteensattuman ansiosta päivämääräksi tuli juuri säveltäjän juhlavuosi, jonka Pietarin musiikkielämä on nimennyt Sibelius-vuodeksi. Pohjoinen pääkaupunki ei valikoitunut esityspaikaksi sattumalta, sillä Pietarin yhteydet Suomen musiikkielämään ovat pitkäaikaisia, moninaisia ja lujia. Mutta kuten Vengerov korostaa hänellä oli toinenkin tärkeä henkilökohtainen syy valita juuri Nevan kaupunki, nimittäin Vengerovin vaimo, taidehistorioitsija Olga Gringolts, kuuluisan venäläisen viulistin Ilja Gringoltsin sisko, on syntyperäinen pietarilainen. Lisäksi tämän perhettä asuu kaupungissa. Kaikki tämä sai Vengerovin valitsemaan juuri Pietarin Filharmonikot orkesteriksi ja Filharmonian suuren salin esityspaikaksi.

Mutta palatkaamme asiaan: Mikä sai Sibeliuksen luopumaan alkuperäisestä laitoksesta ja muokkaamaan siitä uuden?

Vengerovin mukaan viulukonserton ensimmäisen version kantaesitys v. 1904 epäonnistui. Solistina oli unkarilainen viulisti Viktor Nováček (1873–1914 ), joka teknisten puutteidensa vuoksi ei pystynyt tuomaan esille säveltäjän ideoita. Tämän seurauksena Sibelius murheissaan kielsi ensimmäisen version esitykset ja päätti säveltää uuden, hiukan vähemmän vaikean version. Tärkeimmät erot ensimmäisen ja toisen version välillä ovat, että ensimmäinen versio on virtuoosisempi ja teknisesti vaikeampi. Lisäksi varhaisemman version ensimmäisessä osassa on peräti kaksi kadenssia. Konserton myöhemmässä versiossa niitä on yksi, ja tämän pääteemaan perustuvan kadenssin Sibelius kirjoitti varta vasten uutta versiota varten. Kadenssi korvaa kehittelyjakson ja antaa samalla konserton ensimmäiselle osalle suurta sinfonista sävyä. Uudessa laitoksessa ensimmäisessä osassa suuri rakenteellinen merkitys on kolmella suurella orkesteritutilla. Kuitenkin Vengerovin mielestä kaikessa mihin mestarillinen suomalaissäveltäjä koski on nähtävissä nerokkuutta. Siksi viulisti soittaa hyvin mieluusti teoksen molempia versioita, koska molemmat ovat erittäin mielenkiintoisia ja ansaitsevat tulla esitetyiksi, ja aito muusikko kun luonnostaan hakee uusia, yhä suurempia haasteita. Sitäpaitsi Vengerov on jo nimensä puolesta ”maksimalisti”, onhan hänen etunimensä Maksim (lat. maximus: suuri, suurenmoinen). Konsertin jälkimmäisellä puoliajalla Vengerov toimi kapellimestarina johtaen Berliozin Fantastisen sinfonian. Sivumennen sanoen se, että Sibelius v. 1904 tutustui Berliozin tuotantoon, jätti jälkensä viulukonserton uuden version sävellystyöhön.

Konserton esityspäivän aattona Filharmonian juhlasalin lämpiössä avattiin Jean Sibeliuksen elämälle ja tuotannolle omistettu näyttely. Sinfonia Lahden tilaaman näyttelyn olivat suunnitelleet ja toteuttaneet Tuomas Kinberg ja graafinen suunnittelija Esa Ojala. On mainittava, että samanlaiset muistonäyttelyt on avattu myös viiden kiinalaiskaupungin (mm. Pekingin ja Shanghain) konserttisaleissa, joissa Sinfonia Lahti on soittanut Sibelius-ohjelman. Pietarin osalta projekti saa päätöksensä 30. toukokuuta, kun Sinfonia Lahti esiintyy Filharmonian suuressa salissa. Kaikesta tästä kertoi ennen konsertin alkua Suomen Pietarin konsulaatin kulttuurivastaava Sani Kontula-Vebb.
– Alla Ablova (revisoitu käännös A.A. & Amfion)

Säveltäjä Pehr Henrik Nordgren on kuollut

Palkittu säveltäjä Pehr Henrik Nordgren on kuollut. Kaustisen kamarimusiikkiviikon perustaja ja tapahtuman pitkäaikainen taiteellinen johtaja menehtyi pitkän sairauden jälkeen keskipohjanmaalaisessa sairaalassa. Hän oli kuollessaan 64 vuoden ikäinen. Hänen tunnetuimpia sävellyksiään ovat mm. The Turning Point (1972) ja Kalevalan teksteihin perustuva Taivaanvaloja (1985).

Taiteilijat vaativat sosiaaliturvan myös lyhyille apurahakausille

Taiteilijoista, tutkijoista ja kulttuurivaikuttajista koostuva laaja ryhmä vetoaa hallitukseen ja erityisesti sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälään (kesk), että apurahan saajien sosiaaliturvauudistuksessa otettaisiin huomioon myös alle neljän kuukauden apurahajaksot.

Sosiaali- ja terveysministeriössä tekeillä olevassa lakiluonnoksessa sosiaaliturva paranee niiltä henkilöiltä, joiden apurahakausi on yli neljä kuukautta. Lakiesitys on tarkoitus lähettää eduskunnan käsiteltäväksi kesäkuussa.

Taiteilijoiden mielestä lakiesityksessä aiotaan jättää jo ennestään vaikeimmassa asemassa olevat taiteilijat ja tutkijat teknisiin seikkoihin vedoten jälleen oman onnensa nojaan.

Finnkino tuomassa Metropolitanin oopperat valkokankaalle

Suomalaiset pääsevät nauttimaan Yhdysvaltain maailmankuulun Metropolitanin oopperan tarjonnasta elokuvateatterien isoina kuvina ja muhkeana äänentoistona, kunhan asiasta syntyy sopimus Metropolitanin ja Finnkinon kesken. Myyntipäällikkö Kaj Itämäki kertoo, että asiaa alettiin pohtia, koska uusi teknologia antaa hyvän mahdollisuuden esittää elokuvateattereissa muutakin kuin perinteistä elokuvaa.