Kuorokentän aktiivinen luotsaaja, renessanssiohjelmiston tutkijanakin kunnostautunut Kari Turunen on tehnyt merkittävän työn saattaessaan tuoreen renessanssifestivaalin heti ammattimaiseen asuun. Harvoin kuultuun puolalaiseen ohjelmistoon keskittyminen osoittautuikin kannattavaksi haasteeksi nyt ensimmäistä kertaa järjestetyillä Aurore-renessanssimusiikkijuhlilla. Festivaalin ajoitus muuten niin hiljaisessa tammikuussa palvelee suomalaista varhaisen musiikin yleisöä sikälikin, että Auroren ja Sastamalan festivaalit tästedes jakavat vuoden tarkalleen kahtia.
Yleisöä oli kirkkoon suunnistanut aurinkoisena sunnuntaipäivänä reilusti yli kolmesataa. Konsertti- ja istumiselämys puupenkissä 15. rivillä säilyi mukavana. Akustiikan tasapuolisuudestakaan ei Paavalinkirkossa ole epäilystä. Helsingin Kristuskyrkanin ja Olaus Petrin ohella Paavalinkirkko on akustisesti ainoita kuoromusiikin uskottavasti helmaansa ottavia kirkkoja keskustassa. Ihmisäänen jälkikaiku kantautuu täällä korviin miellyttävänä, urkujen sävyistä puhumattakaan. Kirkkorakennuksekseen vallilalaiset 1920-luvun lopulla valitsivat italialaisesta tyylistä ammentavan ehdotuksen, niin visuaalisesti – torneineen kaikkineen – kuin akustisestikin. Renessanssin ihanteista ei siis olla kaukana! Puitteet olivat akustisesti hulppeat.
Puolalainen renessanssi on harvoin esitettyä ja sen tarjonta rajoittuu yleensä kuriositeettimaisesti yhteen tunnetuimpaan varhaiseen nimeen Wac?aw z Szamotu?. Sen sijaan tähän konserttiin valikoidut puolalaisnimet olivat kaikki minulle uusia. Kattavista ohjelmateksteistäkin saatoin lukea, että puolalainen sävellystaide käynnistyi alisteisena Italian ihannoinnille, uskoakseni vieläpä näkyvämmin kuin Schützin Saksaan maahantuoma barokki. Renessanssin aika merkitsi puolalaiselle kulttuurille kukoistavaa kulta-aikaa ulkoisten vaikutteiden puristuksessakin. Konsertin perusteella puolalaisten tuotanto näyttäytyy vanhahtavana, esikuviaan vähemmän kunnianhimoisena muttei aivan koruttomana – siihen kätkeytyy oma viehätyksensä yhtä kaikki. Varhaiseen musiikkiin profiloitunut Lumen Valo, Turunen itse riveissään, on oikea joukko yleisöä tähän maailmaan johdattamaan. Puolalainen musiikki hallitsi konsertin alkua, italialainen loppua.
Yllätyin monipuolisista selostusteksteistä festivaalin nettisivuilla. Ne valmistelevat konsertit renessanssisointiin vihkiytymättömälle suurelle yleisölle sulatettavammaksi, mutta pystyin ilokseni toteamaan, että laajasta konserttikonseptista riittää helmiä kyllä kaikentasoiselle yleisölle. Teosvalinnat on suunniteltu tarkoin. Konsertin teemana olivat Krakovassa ja Varsovassa vaikuttaneet renessanssisäveltäjät. Pääsiäismessu taas tarjosi tekstikehikon, johon kaikki esitykset nojasivat. Puolan ja Italian kirkkomusiikkia yhdistää gregoriaaninen repertuaari, jota konsertissa kuultiin jokseenkin pakkopullana muutamaan otteeseen. Toisaalta hymnien kohokohdat, kuten Aaro Haapaniemen soolo, pitivät kokonaisuuden virkeänä. Hänen äänensä soi miellyttävästi, tasapainoisesti ja tarkasti tulkiten.
Gregorianiikka ei yhtyeellä kuitenkaan päässyt täyteen kukoistukseen, sillä sykettä ei kukaan näyttänyt. Valter Maasalonkin pienen liikehtimisen peittivät nuottikansiot. Säveltoistoja ei myöskään aivan maltettu sopeuttaa akustiikkaan. Loppukonsonantit, silloin kun niitä kuuli, kajahtivat valitettavan usein eriaikaisesti. Vire kuitenkin pysyi läpi esityksen ja fraasien ajankäyttö oli luontevaa. Naiset ylsivät parhaimmillaan pyöreään, kirkkaaseen sävyyn. Heidän fokusoitu äänenkäyttönsä ihastutti – yläsävelsarjan kvintti kimmelsi kirkon kattorakenteissa, muistumana keskiaikaan ja täyteläisti muutoin yksinäisen linjan. Lumen Valo ei sekakuoropohjaisena yhtyeenä ottanut kantaa sellaisiin ”autenttisuuden” asteisiin kuten siihen, että roomalaisten esikuvien musisoinnissa olisi saatettu käyttää vain ja ainoastaan mieslaulajia.
Säestämätöntä laulua kuultiin vähän. Kun festivaalilla muuten suosittiin myös soitinmusiikkia, tämä konsertti hakeutui siihen renessanssin välittömyyteen ja universaaliuteen, jota ilmentämään ihmisääni on ainoa sopiva instrumentti. Kaikenlaisista soitinimitaatioista huolehtivat urut laulua säestäessään ja solistisena ohjelmaa sopivin väliajoin rytmittäesään. Urkuri Markku Mäkiseltä luonnistuivat niin vapaan solistiset kuin säestävämmätkin roolit erinomaisesti, ja ehtimiseen hän noukki yksisormioisistakin kuoriuruista sopivimmat soinnit. Urut tottelivat Mäkistä pientä jalkio-alkukankeutta lukuunottamatta leikiten ja taipuisasti. Paavalinkirkon poikkeuslaatuiset italialaistyyppiset kuoriurut ovat varsinainen aarre, ja kaiken lisäksi äänikerrat ovat hyvässä vireessä. Pääurkuja ei konsertissa käytetty.
Giuseppe Guamin Toccatassa kuultiin asteikkoja ja pysäytyskohtia tasapainoisesti. Hitaasti etenevät soinnut raivasivat tilaa virtuoosisille vasemman käden kuluille. Mäkinen malttoi välillä jättää jalkion bassot pois, mikä toi vaihtelua. Adriano Banchierilta, Guamin oppilaalta, itsenäiseksi välisoitoksi valittu sonaatinosa Fuga grave oli huojuvan tremulanttiäänikerran mystistä juhlaa. Mäkisen valitsema sointi-ihanne välitti minulle jotain ikään kuin ovenraosta kuultua. Pian tähän ehtoollisen pyhyyteen tosin turtui. Soitosta välittyi kuitenkin syvän tilan tuntu, ja tämän keskelle olivat keskisävelvirityksen entisestään terästämät kromaattiset käänteet hyvin tervetulleita. Banchierin toinen soitettu teos, Secondo dialogo, kuulosti nykykorviin sävellyksenä varsin oppikirjamaiselta, mutta tätäkin pystyi urkujen rekisteröinneillä kompensoimaan. Kauttaaltaan urkuri jäljitteli laulumusiikin retoriikkaa, aina ribattuta di golasta alkaen. Onneksi vain muutamassa kohdin heräsi minulle miete, pysyikö Mäkinen aina autenttisen esityskäytännön piirissä – toisaalta heti mietinkin, mitä moinen enää hyvän muusikon käsissä ikinä merkitseekään.
Konsertin kiintoisin teos oli varsovalainen tabulatuurikokoelma noin vuodelta 1580. Siinä naisäänet olivat pääosassa. Sävellykseen sisältyvinä lyhyinä välisoittoina Mäkinen kajautti ilmoille muiden muassa dulcian-äänikertaa neliäänisenä kuorona – suora viittaus renessanssin repertuaariin. Dulcianin, gemshornin ja myöhemmin myös ranketin kohdalla Mäkinen kuvioi juuri sen verran, mikä soittimille vielä olisi ollut luontevaa. Kuoron ja urkujen nopehko vuorottelu virkisti kokonaisuutta. Tabulatuurin kappale päättyi nais- ja miesäänten oktaaveissa laulamaan yhteiseen melodiaan.
Franciszek Liliusin sävellys ”Haec dies” altolle ja bassolle sinkoili julistavana ja koulumaisena. Ymmärtäähän tämän, onhan säveltäjän satsi vaativaa tiheydessään ja kummatkin soolostemmat menevät kovin alas. Koloratuurat olivat laulajilla turhan teknisiä, ja toisaalta hitaammissa jaksoissa ei uskallettu tarttua yhteenkään ohi vilistävään kuviointimahdollisuuteen. Gregoriaanista messukaavan musiikkia kaiketi noudatettiin, kuitenkin sillä erotuksella, että ne tekstikohdat, joihin jokin renessanssin teos sopi, oli korvattu tekstiin sävelletyllä teoksella. Tällä tavoin jokin sävelmä loppui hieman epätyypilliseen säveleen. Useimmilla teoksilla kuitenkin oli selkeä sävellajilinkki, joka katkeamattomana kulki läpi ohjelman.
Useimpia ohjelmanumeroita varten kuoro ryhmittyi kuoriurkujen puoleiseen laitaan. Kvartettiohjelmisto, Bart?omiej P?kielin messunosat, esitettiin suoraan ahtaasta urkuaitiosta säestyksen kera. Laulajat seisoivat tällöin osaan yleisöstä sivuttain, ja kasvoja peittävät nuottikansiot eivät helpottaneet etupenkkien yleisöä akustisesti jäljittämään yksittäisiä laulajia. P?kielin litaniamaisesti säveltämä musiikki on ennakoitavaa, eikä hän erityisen kihelmöiviä mausteita ole lisännyt matkan varrelle kuuntelukokemusta jaksottamaan. Uusien jaksojen uskottavat temponvaihdokset ja luonnollisenoloiset fuugat sen sijaan vakuuttivat. Niiden eteen oli selvästi tehty töitä, sillä tällaisessa musiikissa lähdön epäselvyys horjuttaa yhtyettä viheliäisesti. Musiikin virran hidastuessa pidätysketjuiksi ei nytkään tartuttu hetkelliseen monumentaalisuuden auvoon. Litaniamainen musiikki jätti paikoin kaipaamaan pieniä hengähdystaukoja.
Messuissa ylipäätään olisi paikallaan pelata edes pienillä keinovaroilla stemmojen keskinäisissä painotuksissa ja stemman sisäisissä melodiakaarroksissa. Kuoron esityksissä kaikkea julistavaa mahtipontisuutta ja suureellisuutta kenties tietoisesti välteltiin, kuten varhaisen liturgisen musiikin tulkinnassa ajoittain on tapana. Mäkinen taas otti viimeisessä, Andrea Gabrielin Canzon Ariosa -sävellyksessäkin luontevan tempon, eikä ajankäsittely lipsunut maneerin puolelle. Gabrielin musiikkia hän päätti terästää ja yleisöä ilahduttaa laatikon perältä löytämillään vox humana -lauluäänikerroilla ja pulputtavalla satakielen laululla. Kvintetti pallotteli Miko?aj Ziele?skin ”Haec dies”-motetissa uskottavasti vuoroja keskenään, urut taustallaan. Laura Salovaaran sopraanoääni loisti kruununa polyfonisista linjoista päällimmäisenä. Nopeat juoksutukset haparoivat, mutta aurinkoinen ”Et laetemur” sen sijaan meni nappiin.
Sekä P?kielin että Monteverdin tekstistä riippumatta hieman kaavamaisina toistuville soinnutustavoille toi oikeutusta se, että näitä messunosia oli ripoteltu ohjelmaan harkiten. Monteverdi on mitä kiitollisinta laulettavaa; selkeitä stemmanvaihteluita, joissa säveltäjä ja esittäjä pääsevät näyttämään taitonsa. Myös taloudellisuutta on ajateltu, sillä toistoa ei vältellä. Onnistuneimmassa Monteverdissa laulajia oli kaksi stemmaa kohden. Sopraanoiden sopuisa laulanta viittelöi elävästi instrumentaalisiin sointiväreihin. Säveltoistot, joita Monteverdi viljelee, kuitenkin hukkuivat akustiikkaan. Alttojen yhteinen alarekisteri f:ään saakka taas vakuutti ”Osannassa”. Pätevä oli samaten tenorisektio. Sen sijaan kahta bassoa erotti harvoin urkujen seasta – säkenöivämpi äänenmuodostus saattaisi kantaa paremmin.
Vaikka nykykuulijan korviin koko 1500-luvun jälkipuoliskon polyfonia soi ympäri Eurooppaa samoin, kansallisia vaihteluita on arvatenkin esiintynyt. Kaikkea musiikkia ei eräänlaisella universaalityylillä sentään sävelletty. Samaan aikaan kuin Puolan ja koko Euroopan reuna-alueiden kirkkomusiikki aavistuksen jälkijunassa havahtui tehtailemaan motetteja, lamentaatioita ja passioita painokkaan polyfoniseen tyyliin, niinkin kaukana kuin Meksikossa ja Guatemalassa alkoi kantaväestöstä nousta päteviä säveltäjiä, jotka omaksuivat perinteikkään eurooppalaisen messusäveltämisen. Kaanonin ulkopuolisten säveltäjien tuominen yleisön tietoisuuteen on välttämätöntä ja vain tuulettaa ilmapiiriä, varsinkin kun renessanssimusiikista puhuttaessa moni seikka vaikuttaa niin kovasti makuasioilta. Koko ohjelmassa ainoastaan Haec dies -teksti toistui, sekin vain puolalaisten (Lilius ja Ziele?ski) erehtymättömällä kuvioivalla tyylillä. Mieluiten olisin kuullut samaa tekstiä tietysti sekä puolalaisen että italialaisen säveltämänä. Linkkisäveltäjänä konsertin ohjelmistossa toimi italialaissyntyinen Lilius, joka vaikutti Puolassa. Täysitalialaisten Guamin, Banchierin, Monteverdin ja kummankin Gabrielin sisällyttäminen ohjelmaan esitteli puolalaisten esikuvia kenties turhankin tiuhasti. Aidon konkreettista vertailua ei kulttuurien välillä siis päässyt syntymään, vaan lienikö se tarkoituskaan. Euroopan keskeisimmän polyfonian ajallisilta ja maantieteellisiltä reunoilta voi aarteita löytää edelleen, ja tämän Aurore-festivaali juuri osoitti. Näin laajasti avatuilta musiikkijuhlilta sietää odottaa suuria jatkossakin.