Sasha Mäkilän kansainvälisen kapellimestarikurssin päätöskonsertti perjantaina 21.2.2025. Helsinki Metropolitan Orchestra. Madetoja, Dvořák, Mozart, Beethoven.
Kerrankin jotakin tapahtuu naapurissa, ettei tarvitse matkustaa ulkomaille Espooseen. Laajasalon kirkko (Kari Järvinen ja Merja Nieminen, 2003) on ollut monien arkkitehtien ihailun kohde, siellä on käynyt muun muassa ryhmiä Italiasta ja muualta ihailemassa kauniisti paneloitua tilaa, joka sopii myös akustisesti erinomaisesti jopa orkesterimusiikille. Sali oli nyt aivan täynnä, konserttiin oli vapaa pääsy, joten sinne tuli paitsi paikkakuntalaisia tietenkin myös soittajien ystäviä ja sukulaisia.
On harvinainen tilaisuus kuulla peräkanaa kymmentä sangen erilaista muusikkoa, lähtöisin erilaisista musiikkitaustoista ja maista. Yleensä tällainen katsaus toteutuu vain kilpailuissa, mutta onneksi tässä ei ollut vähääkään sellainen kyseessä. Sasha Mäkilä oli paitsi ammattitaidollaan ja kokemuksellaan myös sosiaalisilla kyvyillään saanut kokoon kiehtovan kokoelman kapellimestarin uraa tavoittelevia nuoria.
Orkesterin johtaminen on vähän niin kuin laulua, muusikon instrumentti on hänen kehonsa, jonka elekielen avulla hallitaan paitsi musiikin rakenteita myös soittajien työtä. Vaikka esittäessään lavalla jotain muusikko astuu toiseen, intentionaaliseen kehoon, joka ei ole ihan sama kuin hänen fyysinen olemuksensa. Juuri kehon merkkien avulla orkesteri seuraa musiikin kulkua, tulee sisään oikeissa kohdissa ja yhtä lailla kuulija hahmottaa teoksen huippukohdat ja laskut.
Tosin jos musiikki on niin eleetöntä kuin aluksi kuultu Leevi Madetojan Elegia Sinfonisesta sarjasta op. 4, jonka johti rauhallisen elegantti Joseph Pernot Lyonista, voi sanoa että orkesteri vain ”spielt sich”. Pernot on valmistunut Pariisin konservatoriosta, esiintynyt tenorisolistina ja opiskellut orkesterin johtoa Pariisissa. Suomen maine ylipäätään nuorten tähtikapellimestarien alma materina myös varmasti houkutteli näitä nuoria tänne.
Antonín Dvořákin Serenadi jousiorkesterille E-duuri. op 22 sisältää viisi osaa, jotka oli jaettu eri johtajille. Ensinnä oli vuorossa helsinkiläinen Ako Kiiski, joka on populaarimusiikin taitaja basistina ja esiintynyt tunnetuissa yhtyeissä kuten Apulannassa. Ehkä tämän takia hänellä oli eloisan luonteva ote orkesteriin. Osan Tempo di Valse sai johtaa ukrainalainen Christina Kotowski, joka on viulunsoiton maisteri Lvivin musiikkiakaemiasta. Hän aloitti kapellimestariopintonsa Berliinissä 2024 ja on jo esiintynyt Kreikassakin. Ziyu Wang Kiinasta esiintyi seuraavaksi, mutta hänkin tekee jo uraa Euroopassa, muun muassa Wienissä. Hän on toiminut myös Changzhoussa puhallinorkesterin johtajana jo 17-vuotiaana. Hän oli lavalla vilkas ja dramaattinen, ote orkesteriin oli tiivis.
Larghetto-osa oli annettu iranilaiselle Fazel Shiralille. Hän poimi osuvasti esiin eri ääniä ja hallitsi teoksen jännitteitä ja yksityiskohtia. Shiral on valmistunut kuvataiteen kandidaatiksi Teheranissa ja aloittanut pianonsoiton siellä 19-vuotiaana, mutta nyt jatkaa Wienissä. Sinänsä kiinnostavaa, että vallankumouksesta huolimatta Teheranissa on toiminut orkesteri, kuten kuulin käydessäni siellä luennoimassa Sibeliuksesta seitsemän vuotta sitten. Jopa oopperaa ja musikaaleja on taas esitetty, ensimmäinen oli Sound of Music!
Dvořákin sarja huipentui allegro vivace -finaaliin, jonka johti taiwanilainen Chi-Chun Chen. Hän on esiintynyt lukuisilla festivaaleilla yhdistäen klassista ja nykymusiikkia. Chen oli mukaansa tempaava, kehon kieli oli vapautunutta ja hänellä oli rytmin ja draaman tajua. Chen saikin yleisöltä illan raikuvimmat aplodit. Hauskasti Dvořák lainaa lepattavaa allegro-teemaa Beethovenin yhdeksännen sinfonian finaalista.
Väliajalla huomasin, ettei ollut muita tuttuja kuin fagotisti Seppo Santeri Heikkinen, klarinetisti Janne Palkisto sekä kapellimestari Alf Nybo. Palasimme saliin, ja nyt kuultiin Mozartin Idomeneon alkusoitto, johtajana italialainen Matteo Guerra. Hän on jo kokenut, vauhdikas kapellimestari jolla on merkittävää uraa paitsi kotimaassaan myös Saksassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Guerra sai esiin musiikin eri karaktäärejä, etten sanoisi topoksia, oppinutta tyyliä, marssiaiheita ja das Erhabene –estetiikkaa.
Seurasi Beethovenin 1. sinfonia, jonka jokainen osa sai taas uuden kapellimestarin. Beethovenin sinfoniathan ovat tulkintojen loputon lähde alkaen jo siitä, onko hän klassikko vai romantikko. Theodor Adornon mielestä hänen sinfoniansa ovat kehollisia, ne edustavat kollektiivista kehoa (tietenkin metaforisessa mielessä), joka ilmentää yhteiskunnan kaikkia aspekteja.
Ensiosan johti Sea Byrne Brightonista Englannista. Hän esiintyi yhtaikaa pehmeästi ja tukevasti. Mutta ongelma on, miten saada esiin teemojen luonteet? Sonaateissa ne voi soittaa jopa eri tempoissa, mutta orkesterin kanssa se on hankalampaa. Andanten ja Menueton johti Bridget Kinneary, hyvin kansainvälinen kyky, maisterin tutkinto Eastman Schoolista ja projekteja Berliinissä. Hän oli liioittelematon muusikko, joka piti huolta jatkuvasta linjasta. mutta fraseerasi sen puitteissa tempoja ilmaisevasti; muun muassa Andanten pääaiheessa hän osasi ottaa kohtotahdin iskullisena eikä sitä seuraavaa ykköstä. Tästähän Felix Weingartner puhuu kirjassaan Beethovenin sinfonioiden esittämisestä.
Viimeisen osan finaali oli langennut Karis Ostrovskille, Riiassa syntyneelle kuoroihmiselle, joka nykyisin opiskelee orkesterinjohtoa Brysselissä. Hänessä oli ilmeikkyyttä ja varmuutta, jolla hän erotteli eri soitinryhmiä ja oivalsi, että erilaiset karaktäärit vaativat myös eri tempot.
Kaiken kaikkiaan hyvin antoisa ilta. Sasha Mäkilä oli osannut valita oikein esiintyjät ja antanut heille kunkin luonnetta vastaavat tehtävät lavalla. Kaksi viimeistä kapellimestaria tosin unohtivat alussa tervehtiä yleisöä kasvokkain, mikä on ehdottoman tärkeää, jotta kuulijat näkevät, kuka oikein lavalla huseeraa.
– Eero Tarasti