Los Angelesin filharmonikot aloittivat yhdessä musiikillisen johtajansa Gustavo Dudamelin kanssa kolmipäiväisen residenssinsä Lontoon Barbicanissa maanantaina johdattamalla yleisönsä musiikilliseen aarreaittaan, jossa odotti kolme mestariteosta tältä ja viime vuosisadalta.
Illan aloitti Alberto Ginasteran hieno Variaciones concertantes (1953), jota ainakin täällä Euroopan puolella turhan harvoin soitetaan. Ginasteran muunnelmasarja on orkesterille erinomainen käyntikortti, sillä jokainen sen variaatioista on kirjoitettu eri soolosoittimille. Näin äänenjohtajat pääsevät esittelemään osaamistaan mitä oivallisimmin tämän haastavan mutta palkitsevan teoksen parissa.
Kun asialla on LA Philin kaltainen huippumuusikoiden joukko, teosvalinta palkitsee myös kuulijan mitä runsaskätisimmin. Orkesteri ja Dudamel tarjosivatkin elämyksen upeiden niin upeiden soolojen ja duettojen kuin erinomaisen yhteissoitonkin muodossa. Mainio teosvalinta, joka avasi kuulijan aistit kerrassaan hienosti.
Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana John Adams on säveltänyt vaikuttavan sarjan konserttoja, joista useimmista on tullut osa solistien ja orkestereiden ohjelmistoa. Lontoossa saatiin kuulla sarjan uusin tulokas, Yuja Wangille sävelletty LA Philin tilausteos Must the Devil Have All the Good Tunes? (2018-19).
Viime maaliskuussa Walt Disney Concert Hallissa kantaesitetty teos on Adamsin kolmas pianokonsertto Takemitsun innoittaman Eros Pianon (1989) ja Nancarrow-henkisen Century Rollsin (1996) jälkeen. Kuten osuva otsikko antaa ymmärtää, Must the Devil Have All the Good Tunes? on eräänlainen danse macabre, joskin funk-henkinen sellainen.
Konserton käynnistää fagottien, kontrafagottien ja kontrabassojen herkullinen groove, jonka lomaan solistin tummanpuhuva tanssi kietoutuu. Oikukas 9/8-tahtilaji huojuttaa musiikkia mitä mukaansatempaavimmin, vangiten solistin ja orkesterin pyörteisiinsä.
Oman sävytyksensä orkesterikudokseen tuo lehmänkellojen omintakeinen sointi, yksi monista Adamsin kekseliään instrumentaation mieleenpainuvista detaljeista. Säveltäjän tyylin läpikotaisin tuntien Dudamel ja orkesteri tekivät partituurille kunniaa koko antaumuksellisella taidollaan.
Solistin osuus oli Wangin käsissä rytmin ja värin sammumatonta juhlaa, joka naulitsi kuulijan huomion vastustamattoman lumovoimaisesti.
Vaikka Must the Devil Have All the Good Tunes? on yksiosainen teos, laaja muotokaari kätke sisäänsä perinteisen nopea-hidas-nopea -kaavan, jonka taitteet kasvavat yhteen orgaanisesti.
Vaikuttavan kaunis, hidas keskitaite kätkee sisäänsä kenties hienointa musiikkia, mitä Adams on koskettimille kirjoittanut. Samaa voi toki sanoa myös orkesterisatsista. Kiehtovien soivien kuvien läpi vaeltavan musiikin omintakeiset harmoniat ja puhuttelevat tekstuurit tekevät oikeutta Yuja Wangin ainutlaatuiselle pianisimille. Tässä musiikissa ajan ja tilan taju katoavat. Solistin, orkesterin ja kapellimestarin huippuunsa hiottu yhteistyö tarjosi elämyksen, jonka kokeminen oli todellinen etuoikeus.
Musiikin lähes huomaamaton muodonmuutos vie solistin ja orkesterin kohti päätöstaitetta, taidokkaaseen orkesteriasuun puettua swing-finaalia. Upeasti kirjoitettu kontrapunkti kehystää liki pakonomaista sisäistä paloa, joka kiidättää solistia uhmakkaasti eteenpäin aivan päätöstahdeille saakka. Kahdesti orkesteri yrittää pysähdystä jousten staattiseen sointuun, ja kahdesti solisti vetää pidemmän korren. Lopulta kolmas takaa-ajo tuottaa tulosta, ja orkesteri saa kuin saakin viimeisen sanan.
Adamsin konserton Lontoon ensiesitys oli kaikin puolin suurenmoinen kokemus. Konserton riehaannuttama Barbicanin yleisö sai nauttia vielä solistin kolmesta ylimääräisestä, Michael Tilson Thomasin Wangille muutama vuosi sitten säveltämästä You Come Here Oftenista?, Nikolai Kapustinin Toccatinasta ja Lisztin sovittamasta Schubertin Gretchen am Spinnradesta.
Väliajan jälkeen orkesteri ja Dudamel sukelsivat Igor Stravinskyn muinaisen venäjän folkloresta ammentavan Kevätuhrin (Le Sacre du printemps, 1911-13) maailmaan. Tämä yli satavuotias teos on yhä modernismin täydellisimpiä ilmentymiä, jonka jännitys ja inspiraatio kantavat ajasta ikuisuuteen. Sen kuohuvat rytmit, omaleimaiset harmoniat, ainutlaatuinen orkestraatio sekä silkka sammumaton energia muodostavat aina aivan erityisen kokemuksen.
LA Phil ja Dudamel yhdistivät näkemyksessään teoksen ikiaikaisia ja modernistisia ulottuvuuksia kertakaikkisen vakuuttavasti. Tuloksena oli tulkinta, jossa pidättelemätön energia, yksityiskohtien tarkkuus ja musiikillinen keksintä kohtasivat mitä vaikuttavimmin.
Stravinskyn partituurin rytminen rikkaus heräsi orkesterissa eloon ihastuttavan virtuoosisena, Dudamelin ohjastaessa tätä vuolasta virtaa äärimmäisen tarkasti. Enpä muista koskaan kuulleeni ensimmäisen osan päättävän Danse de la terren purkautuvan ilmoille vastaavanlaisena vyörynä. Sama peräänantamaton henki läpäisi huikean Dance sacralen, jonka vimma ja äärimmäinen yksityiskohtien toteutuksen tarkkuus olivat jotakin uskomatonta.
Näiden hurjimpien myrskyjen vastapainona toisen osan yölliset harmoniat piirtyivät ilmoille ravistelevan pysähtyneinä. Soivassa kaikkeudessaan tässä oli Kevätuhri, jota kelpaa muistella.
Loppukepposena Dudamel ja orkesteri soittivat hykerryttävän ylimääräisen, John Philipp Sousan Liberty Bell Marchin (1893) antaen riemulliselle illalle iloisen päätöksen. Ja lisää on onneksi tulossa seuraavina iltoina.
– Jari Kallio
Los Angeles Philharmonic
Gustavo Dudamel, kapellimestari
Yuja Wang, piano
Alberto Ginastera: Variaciones concertantes (1953)
John Adams: Must the Devil Have All the Good Tunes? (2018-19)
Igor Stravinsky: Le Sacre du printemps (1911-13/1947)
Barbican Centre, Lontoo
Ma 18.11. 2019, klo 19.30