YS Ritarihuoneella. Kuva © Eila Tarasti.
Ylioppilaskunnan soittajien konsertti Aku Sorensenin johdolla Helsingin Ritarihuoneella keskiviikkona 13.12.2023 klo 19, solistina Asko Padinki, fagotti. Augusta Holmès, Jerod Impichchaachaaha’ Tate, Igor Stravinsky
Ylioppilaskunnan soittajien eli YS:n satavuotisjuhlat lähestyvät (2026). He konsertoivat ahkeraan, muuallakin kuin Helsingissä. Mutta… miksi he eivät soita yliopiston juhlasalissa? Sinnehän he kuuluvat, tämä yliopiston ainutlaatuinen kulttuuri-instituutio; se perustuu musiikilliseen lahjakkuuteen, joka kokoaa nuoria kaikista tiedekunnista. Täydellistä idealismia.
Kuinka yliopisto kohtelee omia musiikkivoimiaan? Salin vuokra on n. 5000 euroa plus vahtimestarien ja garderoben palkkiot. Ei mikään vapaaehtoisuuteen perustuvat yhdistys voi sellaista maksaa. Ei myöskään HYMS eli yliopiston musiikkiseura, joka aikoinaan järjesti mittavia konsertti-ja esitelmäsarjoja tässä upeassa, historiallisessa salissa, joka sai Paciuksenkin muuttamaan Suomeen. Yliopiston periaate on nyt rahastaa musiikilla, ei rahoittaa sitä. Hämmästyttävä ja suoraan sanoen tyrmistyttävä asenne maassa, jonka ylpeys on juuri musiikki. Juhlasalin renovaatiossa poistettiin myös taiteilijahuoneet, joissa muusikot voisivat valmistautua lavalle. Eli politiikka on selvä: ei musiikkia Helsingin yliopistoon.
Freunde, nicht diese Töne….
Konsertissa kuultiin kaksi todellista löytöä, aivan tuntemattomia säveltäjiä Suomessa. Kuka oli Augusta Holmès? Never heard. Hän eli vuosina 1847-1903, oli irlantilaissyntyinen Ranskaan 1871 muuttanut säveltäjä. Väitettiin, että hänen oikea isänsä olisi ollut runoilija Catulle Mendès. Augustaa estettiin aluksi toteuttamasta säveltäjän kutsumustaan, kuten niin monia muitakin tuon ajan naissäveltäjiä. Hän kuitenkin opiskeli musiikkia, pianonsoittoa, ja näytti yhden sävellyksensä Lisztillekin. Hänen opettajansa oli César Franck. Heitä yhdisti Wagnerin ihailu. Mendèsin tyyli oli niin viriilin dramaattista, että häntä pidettiin ’miessäveltäjänä’. Saint-Saëns kirjoitti hänestä tähän suuntaan: ”Holmès on nainen, mutta ekstremisti.” Yhdessä vaiheessa hän käyttikin salanimeä Herman Zenta. Joka tapauksessa tuotannosta kasvoi laaja, muun muassa kolme oopperaa, joista yksi, La montagne noir esitettiin Pariisin oopperassa 1895, ainoana naissäveltäjän teoksena siihen saakka. Hänen arvostustaan heijastaa myös se, että juuri häneltä tilattiin oodi vallankumouksen satavuotisjuhlaan 1889.
Holmèsin monista sinfonisista teoksista kuultiin nyt Andromède vuodelta 1883. Teos oli pelkällä musiikillaan jo ilmeisen narratiivinen, ettei tarvinnut lukea mytologista juonta Perseuksesta ja merihirviöstä.Teos alkoi vaikuttavilla vaskilla, ja myöhemmin kuultiin monia wagneriaanisia aiheita. Ollakseen ranskalaista musiikkia teos oli hyvin dramaattinen ja väkevätehoinen, mutta myös esim. harppuja käsiteltiin solistisesti ja ajoittain tuntui jopa kuin Mahlerin läsnäoloa. Ehdottomasti hieno valinta konsertin avausnumeroksi.
Toinen teos oli kuitenkin pääseikka. Jo säveltäjän nimi pakottaa hieraisemaan silmiä: mikä ihmeen Impich-chaachchaaha… joko taas chachachaata à la Käärijä? Ei suinkaan, nimi on Pohjois-Amerikan intiaaniheimon chickasaw’n kieltä ja tämä v. 1968 syntynyt miessäveltäjä kuuluu juuri tähän heimoon ja sen kulttuuriin. En usko, että hänen musiikkiaan on aiemmin kuultu Suomessa. Ja kuitenkin hänellä on laaja tuotanto orkesterille, kaikkien otsakkeet viittauksina chickasaw-kulttuuriin, historiaan, mytologiaan ja eetokseen, on tunnettua ainakin Yhdysvalloissa, moneen kertaan palkittua ja esitettyä lukuisten keskeisten sinfoniaorkesterien ohjelmistossa.
Tästä ensi tutustumisesta tuli sytyttävä elämys ja johdatus aivan uuteen musiikkityyliin. Onko olemassa Pohjois-Amerikan intiaanien klassista musiikkia? Antonín Dvořák saattoi laittaa lainauksia Uuden maailman sinfoniaansa mutta pysyi tshekkiläisenä. L. M. Gottschalk teki pianoparafraaseja. Ferruccio Busoni kirjoitti neliosaisen Indianisches Tagebuchin, jossa hän taitavasti käytti melodioita ja rytmejä, jotka oli lainattu alkuperäisestä intiaanimusiikista.
Silti nyt kuultu mytologisaiheinen Ghost of the White Deer nousi esiin kuin uuden musiikillisen mantereen löytönä. Teos on fagottikonsertto, niitäkään ei ole paljoa kirjoitettu ja tällä soittimellahan on omat stereotyyppiset konnotaationsa eurooppalaisessa sinfoniamusiikissa (espanjalainen oppilaani Aurea Dominguez teki niistä väitöskirjan Helsingin yliopistoon). Fagotin tehtävä oli nyt kannatella tarinaa, joka perustui ajatukseen valkeasta peurasta. Onpa tuttua: meillähän on ikioma saamelaisaiheinen elokuvamme ja siinä Einar Englundin musiikki. Kuitenkin voi olla vaikea sanoa, edustiko fagotti tarinan sankaria, joka yrittää valloittaa intiaanitytön pyydystämällä hänestä vaaditun valkean peuran. Teos on kaiken kaikkiaan erittäin vauhdikas. Ostinatona kuullaan nopeita trioliasteikkoja, joista erottuu chickasaw-musiikin tyypillisiä intonaatioita. Teoksessa on myös raskaita aksentteja kaikille soitinryhmille. Keskitaite on lyyrinen, mutta additiivinen rytmiikka huipentaa teoksen. Fagottia toki käsitellään konsertoivasti ja se saa huipentaa teoksen voiton finaaliin. Mutta kaikkiaan sointikuva ja harmoniat kuulostavat jollain tapaa traagisen kohtalokkailta.
Asko Padinki suoriutui sävellyksen ilmeisesti erittäin vaativasta fagottiosuudesta väkevällä panoksellaan ja virtuositeetillaan. Tämän harvinaisuuden perusteella olisi varmasti syytä perehtyä laajemminkin säveltäjän tuotantoon; hänellä on ilmeinen paikkansa musiikin historiassa varsinaisena innovaattorina.
Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Stravinskyn Tulilintu; sitä kaikki orkesterit haluavat soittaa loistokkaan koloriitin ja kirjoitustavan johdosta. Aku Sorensen (s. 1997) johtaa nyt YS:ää nuorekkaalla innollaan ja musiikillisilla oivalluksillaan. Yhteistyö orkesterin kanssa oli erinomaisen taidokasta. YS:llä on varmasti hänen johdollaan edessään lukuisia voitokkaita esityksiä. Juttelin väliajalla Alf Nybon, erään YS:n entisen johtajan 70-luvulta kanssa. Aina ei YS:n historiassa ole ollut näin ilmeisen menestyksekästä toimintaa, 70-luvulla akateeminen kulttuuri ei ollut muodissa ja saattoi olla vaikea saada soittajia kokoon. Nyt on toisin. Ja se, että Ritarihuoneen yleisö koostui valtaosin ilmeisen nuorista musiikin harrastajista, ja soittajien kavereista on erinomaisen lupaava merkki taidemusiikin tulevaisuudesta. Nuoret haluavat soittaa sitä, hurmioitua sointielämyksistä, nauttia orkesterisoiton yhteisöllisyydestä. Ei siis syytä huoleen.
– Eero Tarasti