Mikk Murdvee
Helsingin konservatorion eli Metropolian sali Ruoholahdessa täyttyi maanantai-iltana 22.5. YS:n yleisöstä heidän juhlakonsertissaan, jonka kohteena oli kymmenen vuotta orkesteria johtanut Mikk Murdvee. Ensikommenttini on kuitenkin: miksi täällä Ruoholahdessa eikä yliopiston päärakennuksen solenniteetti- eli juhlasalissa, tällaisen musiikkikorporaation omimmassa paikassa? Tietenkin YS:n kuuluu soittaa yliopistonsa pääsalissa. Mutta miksi ei soittanut? Koska yliopisto kohdistaa orkesteriinsa samaa markkinapolitiikkaa kuin mihin tahansa salin vuokraajiin. Rahaahan pitää kaikesta tulla, viis siitä että on maailmassa olemassa jotain sellaistakin kuin kulttuuriperintö.
Kuitenkin melkoinen paradoksi toteutui: YS soikin nimittäin paremmin kuin oikeastaan koskaan em. juhlasalissa. Salin koko on paljon pienempi, mutta sen laatikkomainen muoto antaa erinomaisen kaikupohjan sille, kaikki kuuluu armottoman selkeästi. Ja hyvä että kuuluu, sillä orkesteri on saavuttanut näiden kymmenen vuoden aikana kerrassaan merkittävän ammatillisen tason ja juuri Mikk Murdveen johdolla. Mieleen palautuivat lukemattomat kerrat, kun YS oli hänen johdollaan sukeltanut orkesterirepertoaarin vaikeimpiin ja vaativimpiin numeroihin.
Nyt konsertin aloitti aina ihastuttava Debussyn Faunin iltapäivä, jonka raskaasti huokaava wagnerilainen kromatiikka pehmeni impressionistiseen sointu- ja sointimaailmaan. Murdvee antoi solististen stemmojen tulla hienosti esiin; se kannattikin, sillä soolot sujuivat kaikki taidokkaasti.
Debussyn rinnalle Sibelius sopii hyvin pariksi, heissä on paljon samaakin – Sibelius kävi Pariisissa ja tapasi myös Debussyn. Viulukonsertto on kuitenkin teos, joka on jo hengittänyt Reinin ilmaa ja vielä sakeampia Volgan rantojen finnougrisia kaskisavuja. Hauskaa miten suomalainen orkesteri tajuaa mm. ensi osa sivuaiheen tietoisen kömpelössä tanssillisuudessa juuri tuon perisuomalaisen kvaliteetin, joka vilahtaa myös venäläisessä musiikissa Glinkasta ja Rimski-Korsakvista Glazunoviin. Ulkolaiset orkesterit ja solistit eivät sitä aina oivalla. Jukka Merjasen valinta solistksi oli erinomainen valinta. Hän soitti teoksen juurevasti, tukevin ottein ja lavealla äänellä erityisesti viulun alarekisterissä. Erityisen ansiokasta oli ehdottoman tarkka rytminkäsittely mm. solistin virtuoosisten kuvioiden sovittamisessa orkesteriin. Esityksestä muodostui sangen nautittava elämys näin suomalaisuuden juhlavuonna.
Prokofjevin Romeo ja Juliaa, tuota säveltäjänsä myöhäsyntyistä lyyristä romantiikkaa, jota Erik Tawaststjerna pitikin säveltäjän omimpana ilmaisuna, soitetaan mielellään ilman balettia, mutta osien rytmiikka ja melodiikkaa on usein luonteeltaan kehollista. Tämän Murvdee toi myös hienosti esiin kapellimestarin gestiikassaan. Lyhyet putpurrimaiset tanssiosat saivat kukin oman karaktäärinsä, jokta yltivät pakahduttaviin mittoihin. Lopussa eläydyttiin Julian kuolemaan liikuttavasti.
Tilaisuuden päätteeksi Murdvee istutettiin kuulemaan ’omaa’ orkesteriaan ja sen jäähyväisnumeroa, Lepo Sumeran nostalgis-ironista valssia. Onneksi voimme olla varmoja, että Murdveetä kuullaan Suomessa usein jatkossakin. Joka tapauksessa yksi loistokas vaihe YS:n historiassa on nyt historiaa.
— Eero Tarasti