Ylioppilaskunnan soittajien konsertti Temppeliaukion kirkossa 14.5.2024 klo 19. Aku Sorensen kapellimestarina. Cecilia Damström: ICE; Leevi Madetoja: Kullervo, op. 15; Jean Sibelius: Sinfonia nro 1
Ylioppilaskunnan soittajat pitivät perinteisen kevätkonserttinsa Temppeliaukion kirkossa. Miksi? Nimittäin miksi ei yliopiston juhlasalissa, heidän kotipaikassaan? Tätä sopii kysyä ja on syytä palata tilanteeseen. Mutta ei nyt, sillä raportoitavana on harvinaisen kiinnostava konsertti.
Cecilia Damström on vakiinnuttanut paikkansa maamme yhtenä johtavista nuorista säveltäjistä. Nyt kuultiin tuore sinfoninen teos ICE (2021). Se sävellettiin Sinfonia Lahden tilauksesta juhlistamaan Lahden kaupungin European Green Capital –palkintoa, ja se palkittiin 2022 Teosto-palkinnolla. Se on ohjelmaltaan sävellys ilmastonmuutoksesta. Teoksen nimi viittaa yhtäältä jään sulamiseen ja toisaalta hätäkoodiin In Case of Emergency. Damström kertoo, että ”teos kuvaa, kuinka ilmaston lämpeneminen, ekosysteemien romahdus ja maailman yhä nopeampi tempo tappaa kauniit miljoonia vuosia vanhat lumi- ja jäärakenteet ja kuinka maan sydän taistelee joka iskullaan olemassaolostaan.”
Vaikuttava julistus siis. Kun satuin istumaan yleisön joukossa säveltäjän vieressä, kysyin häneltä paria asiaa. ”Oletko ns. kantaaottava säveltäjä? ” ”Kyllä, ehdottomasti”, hän vastasi. ”Sävellyksesi on kovin ohjelmallinen mutta luulen, että sitä voi myös kuulla pelkästään musiikkina, niin kiintoisa on sen narratiivinen rakenne ja musiikillisen ’juonen’ kehittely jo sinänsä. Esimerkiksi harmoniasi ovat aina soivia, miellyttäviä korvalle dramaattisimmissakin kohdissa.” Damström vastaa, että ”Ei ihme, sillä niiden perustana on heksakordi. Kun vesi alkaa jäätyä, siihen muodostuu heksa-kiteitä. Nämä rakenteet olen suoraan siirtänyt musiikkiin heksakordeiksi.”
Tämä sai minut pohtimaan, miten nykysäveltäjät mielellään etsivät teoksilleen vaikuttavia ohjelmia. Jos teoksen nimi olisi vaikka ’struktuureja’, ’metamorfooseja’, ’anagrammeja’ jne., ei ehkä kukaan menisi kuulemaan sitä. Hieman niin kuin jo aikoinaan Saksassa puhuttiin hermeneutiikoista; Arnold Scheringillä on kirja Beethoven und die Dichtung, jossa hän väitti, että jokaisella Beethovenin ’absoluuttisella’ teoksella oli jokin kaunokirjallinen ohjelma Goetheltä tai Schilleriltä. Scheringiä arvosteltiin mm. Suomessa, kuten Nils-Eric Ringbom väitöskirjassaan Über die Deutbarkeit der Tonkunst. Mutta ei hän ihan niin naiivi ollut. Nimittäin Ringbom ei vaatinut, että kuulijan olisi tunnistettava jotain Goethea tai Schilleriä aina Beethovenilla, vaan nuo kirjailijat olivat sävellyksen tuottamisen rakennustelineet: ne voitiin purkaa, kun teos oli valmis.
Olisiko sama totta Cecilia Damströmin kohdalla? Hän tarvitsee radikaaleja ohjelmia saadakseen sävellysprosessin liikkeelle. Mutta viime kädessä ei tarvitse ajatella jäämassoja tai vesivirtoja hänen musiikissaan. Hänen musiikkinsa vaikuttaa aivan sellaisenaan. Soinniltaan Damström on hetkittäin lähellä Pendereckin sonorismia, esimerkiksi sireeninkäyttö tuo mieleen oitis Fluorescencesin. ICEn muotorakennne on syklinen, ts. alun arpeggiosoinnut harpulla palaavat lopussa mutta käänteisesti.
Kuitenkin säveltäjä varoitti jo ennen alkua, että seuraava teos soitetaan attacca. Näin yhtäkkiä varoituksetta Damströmin sointimaailma muuntui Madetojan Kullervoksi, aidoksi vuosisadan vaihteen sinfoniseksi runoelmaksi. Damström ihmetteli, mahtoiko yleisö luulla, että hän olikin säveltänyt Kullervon. Muistan kun kerran Berliinin filharmonikoissa Simon Rattle johti ensiksi Mahlerin 8. sinfonian ja sitten suoraan attacca Schönbergin Ein Überlebener aus Warschau. Pointti kai oli, että Mahler jo ennusti sinfoniassaan, mitä tuli tapatumaan. Mutta tässä tapauksessa en oikein kuullut yhteyttä Damströmin jäähileiden ja Kullervon välillä.
Madetojan harvoin kuultu, mutta yhä vaikuttava teos sitten valmisti kuulijan konsertin toiseen päänumeroon, Sibeliuksen 1. sinfoniaan. Nimittäin Ilmari Krohnin hermeneuttisessa analyysissa sen ohjelmaksi asetettiin Kalevalan Kullervo-taru. Alun klarinettisoolo oli jäljitelmä runonlaulua, ei muuten mahdoton idea. Jatkossa on myös sibeliaanista orientalismia ohimennen vilahtavine karjalaisine trepatskarytmeineen. Jotenkin mielessäni teos osui samaan asemaan kuin TV:ssä päivällä aiemmin esitetty suomalainen Tapiovaaran elokuvaklassikko Juha, eli Marjan ja Shemeikan tarina, Helvi Leiviskän nerokkaan musiikin tulkitsemana.
Aku Sorensenin ote Sibeliukseen oli omaperäinen, dramaattinen, hurja, täynnä nuoren miehen entusiasmia kuten tässä olla pitääkin. Tosin ensi osan eräät vienot eleet ovat wieniläisen sulokkaita ja niille pitäisi antaa se sävy. Ainoa kapellimestari, jonka olen kuullut sen tajuavan, on Leif Segerstam.
Hidas osa pysäytti Sorensenin kontemplatiiviseen tilaan. Scherzo-osan hieman brahmsmainen Riesentanz – vrt 4. sinfonian scherzo tai f molli pianosonaatin nopea väliosa – oli toisaalta myös viittaus Bruckneriin. Mutta Sorensen ei nyt valinnut liian villejä tempoja ja muutenkin kuulin hänen tulkinnassan erityisesti taitteiden välisissä taukokohdissa ja suvannoissa aivan uusia kvaliteetteja. Viimeinen osa on sangen pateettinen ja sisältää myöhemmin elokuvamusiikista tuttua kohoavaa jännitystä sekvensseissään.
Kaikki päättyy laulavan aksis-tyyppisen melodian metafyysiseen lohdutukseen, se jää tästä sinfoniasta mieleen kuin esimerkkinä noista Marcel Proustin mainitsemista ’jumalaisista panttivangeista’, jotka viemme mukanamme, mutta joiden seurassa loppumme ei ole niin surkea, eikä edes todennäköinen! Kuitenkin loppu tulee, traagisen sankarin viimeiset eleet, kyllä Krohn oli tässä tapauksessa oikeassa analyysissaan.
YS soitti Sorensenini johdolla ilmeisen innoittuneesti. Aiemmin aina laskin, kuinka monta musiikkitieteilijää on soittajien joukossa mutta kuten totesin väliajalla sellisti Toni Lähteisen kanssa, se on jo mennyttä aikaa. On kuitenkin sangen kunnioitettavaa, että YS:n traditio säilyy elävänä, se ylläpitää vakavaa musiikin harjoitusta yliopistossame – lämmöllä.
– Eero Tarasti