Camille Saint-Saëns
Institutum Catholicum voi olla tuttu paikka Kruununhaassa jos on vaikkapa tarvinnut jotain harvinaisempaa vanhempaa kirjaa. Mutta se on avannut ovensa myös musiikille, sillä pianisti Emil Holmström säilyttää siellä aarrettaan, v. 1882 valmistettua Bösendorfer-flyygeliä. Se on täysin korjattu ja nyt sillä soitetaan konserttisarjoja. Musiikki syntyy soittimista, niiden soinnillisista mahdollisuuksista, sanoi jo André Schaeffner klassisessa teoksessaan L’origine des instruments de la musique. Kieltämättä Bösendorferin sointi on jotain aivan muuta kuin Steinway tai Yamaha, se ei ole niin terävä, artikuloitu, vaan sulauttaa helposti äänet niiden yhteiseen huminaan etenkin fortepaikoissa. Samalla äänessä on jotain hentoa ja sensiibeliä muistuttaen ranskalaisia Pleyeliä ja Erardia. Se soveltuu erinomaisesti juuri salonkityyppiseen akustiseen miljööseen ja siis kamarimusiikkiin. Bösendorferin ote toi mieleen sen wieniläisen salongin, jonka emäntä otti vastaan kuuluisan pianistin. ”Soitanko Beethovenin sonaatin a-molli vai c-molli”, hän kysyi? ”Soittakaa ihan niin monta kertaa kuin tahdotte”, vastasi rouva. Hän nimittäin puhui Wienin murretta ja kuuli a-mollin kuin se olisi ollut einmal ja c-mollin kuin zehnmal.
Illan ohjelma oli kiehtovasti rakennettu jännitteelle saksalaisen ja ranskalaisen kulttuurin välille. Sen avasi Lili Boulangerin romanttis-impressionistinen Nocturne 1911. Eikö vaan, ei sekään tullut toimeen ilman sitaattia Debussyn Faunin iltapäivästä.
Beethovenin c-mollisonaattia soitetaan varmaan harvemmin kuin muita. Ensiosa perustuu kysymys-vastaus-aiheelle dramaattisine taukoineen. Adagio rakentuu jännitteiselle appoggiatura-soinnulle, jossa ollaan jo matkalla kohti Tristania. Yllättävin on oikullinen scherzo, josta on vaikea ilman nuotteja erottaa, mikä on tahdin iskullinen vahva osa.
Illan huipentuma oli Camille Saint-Saënsin sonaatti d-molli op. 75 vuodelta 1885, harvinaisuus. Tällä sonaatilla on sikäli aivan erityinen literääri tausta, että luultavasti sen ensiosan sivuaihe, joka toistuu monta kertaa, oli Marcel Proustin Vinteuilin sonaatin kuulun le petit phrasén mallina. Tämä ei ole pelkkää arvailua, sillä Proust itse kirjoitti seuraavasti: ”Muistoni sonaatista ovat tarkempia (hän puhui edellä Combraysta). Tietyssä määrin todellisuus on toiminut esikuvana, joskin heikkona, tämän sonaatin pikkuteemalle, mutta en ole koskaan kertonut tätä kellekään. Saint-Euverten illanvietossa oli tuo viehättävä, mutta lopultakin keskinkertainen säe Saint-Saënsin sonaatista viululle ja pianolle, tuon muusikon, josta en pidä.” (Essais et articles, 1972, s. 565) Asiaan vaikutti, että sonaatin soitti tuolloin triumfaalisesti Jacques Thibaud. Sitten Proust jatkaa ja luettelee muita pikku teeman lähtökohtia, Pitkäperjantaimusiikin Parsifalista, Franckin sonaatin, edelleen Lohengrinin tremolot ja lopulta Schubertin. Joka tapauksessa hän mainitsi Saint-Saënsin ensimmäisenä! Vaikkei hän tuolla hetkellä kenties pitänyt tästä säveltäjästä, kirjoitti hän toisaalla tästä kokonaisen esseen. Siinä Saint-Saéns sai kunnian edustaa Proustin mielestä korkeinta muusikkouden kategoriaa ”le grand écrivain musical”, sillä kukaan ei ollut toteuttanut yhtä hienosti lausumaa: ”Kaikki älylliset kauneudet, joita kohtaamme kauniissa tyylissä, kaikki ne suhteet joista ne koostuvat, ovat pikemmminkin totuuksia…kenties arvokkaampia kuin ne jotka voivat muodostaa puheen perustan.” (Proust op. cit. 385).
Oli miten oli, sonaatti alkoi demoonisessa d-mollissa, mutta pääsi huipentumaan vasta alkaen tyypillisesti ranskalaisen mediterraanisesta scherzosta ja erityisesti kohoten finaalissa kerta kaikkisen vangitsevaan toccatamaiseen kliimaksiin. Siinä oli viittauksia Pariisissa muotiin tulleeseen venäläiseen musiikkiin ja jopa Stravinskyyn. Siinä oli tuota admiration créatricea, luovaa haltioitumista, voisi sanoa. Tuon sävyn tavoittivat illan muusikot vakuttavasti.
Duo Paldanius-Holmström soitti alusta alkaen tiiviissä yhteisymmärryksessä. Molemmilla on draaman tajua ja myös Saint- Saënsin erityisesti vaatimaa virtuositeettia. Holmström totesikin johdannossaan tyytyväisenä, että kerrankin myös viulistilla on paljon nuotteja eikä vain pianistilla. Joka tapauksessa ilta oli merkki jälleen orastavasta musiikkielämästä pääkaupungissa. Tämä oli alkusoitto useamman konserti sarjalle tässä erittäin viehättävässä miljöössä.
– Eero Tarasti