Tshaikovskia ei koskaan pidetty Pariisissa venäläisenä – siihen kategoriaan pääsivät vain säveltäjät, jotka edustivat orientaalis-barbaarista eksotiikkaa linjalla Musorgski/Rimski-Korsakov/Stravinsky. Tshaikovski joutui periaatteessa inhoamansa Brahmsin ja saksalaisen sinfonismin luokkaan, joskin sitä kevensi tuulahdus italialaisuutta. Mutta ei siinä ollut mitään pahaa, edistykselliset sielut ovat Venäjällä tajunneet sen aina olevan osa Eurooppaa ja vain siinä yhteydessä saavuttavan jotain merkittävää. Näin kirjoitti jo filosofi Vladimir Solovjov esseessään Die russische Frage vuodelta 1897. Ei ollut mitään mystistä itäistä ihmistä venäläisyyden takana.
Tätä tuli ajatelleeksi eilisessä Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa Musiikkitalossa, ohjelmassa vain venäläistä musiikkia. Ennakko-odotukset eivät olleet hirmuisen korkealla: Prokofjevia – miten tämän kestää, nyt on juhlavuosi ja kaikki soittavat vain Prokofjevia. Venäläinen johtaja ja solisti, ei kaikkein tunnetuimmasta päästä. Erehdys. Konserttiin kannattaa aina mennä, aina voi yllättyä kun kyseessä on elävä musiikkiesitys.
Ilta oli suuressa määrin kapellimestari Dmitri Kitajenkon – ja orkesterin. Kitajenko on mm. Wienissä koulutettu maestro, josta käytetty ohjelmalehtisen epiteeetti ’legendaarinen’ ei ollutkaan propagandaa, vaan faktaa. Hän sai suomalaisesta orkesterista esiin harvinaisia kvaliteetteja. Yleensäkin yhdistelmä venäläinen/suomalainen toimii, kun lavalla on kapellimestari/orkesteri. Muistan kun Esa-Pekka Salonen johti Mariinskin orkesteria Mikkelissä ja esitti Sibeliuksen viidennen sinfonian. Suomalainen muototaju liittyi slaavilaiseen eläytymiseen ja temperamenttiin. Nyt venäläinen kurinalaisuus ja visionäärisyys sai kumppanikseen suomalaisten soittajien syvän musikaalisuuden. Kaikki olivat liikuttuneita konserttin päättyessä, niin orkesteri kuin yleisö.
Prokofjevin Klassinen sinfonia soi eksaktisti ja sirosti juuri kuin 1700-luku-pastishin täytyykin. Bachia väärillä bassoilla ja vieraannutettuja kadensseja, siitä käytetään venäläisessä estetiikassa ns. formalistien termiä ostranenie. Prokofjevin viulukonsertto on vaikuttavaa musiikkia ja siinä loisti v. 1970 syntynyt viulisti Sergej Krylov. Hän sai erityisesti groteskeista tekstuureista esiin niiden karaktäärin. Viulisti osoittautui suureksi persoonallisuudeksi, joka veti mukaansa vastustamattomasti. Ylimääräisenä esitetty Paganinin kapriisi oli omintakeinen, leikittelevä ja humoristinen tulkinta, jollaiseen pystyy vain äärimmäinen virtuoosi.
Tshaikovskin Pateettiseen liittyy paljon tarinaa. Mutta se että säveltäjä kuoli pian sen esityksen jälkeen, sai ihmiset ajattelemaan, että sinfonia ennusti säveltäjän kohtalon. Näin ei kuitenkaan ole sillä Tshaikovskin loppu oli sattumaa. Kuitenkin sinfonian viimeisen osan resignaatio symboloi venäläisille niin vahvasti kuolemista, että esimerkiksi Stravinskyn puoliso ja sihteeri eivät antaneet hänen kuunnella sitä vanhoilla päivillään.
Mutta sinfoniassa ovat läsnä Tshaikovskin tärkeimmät tyylilliset topokset: ensiosan dramatisoitu sonaattimuoto – ja miten paljon tuttua siinä on sitten Sibeliukselta. Toisen osan kuuluisa viisijakoinen valssi edustaa siroa salonkityyliä, baletin maailmaa. Sergei Koussevitsky ei koskaan oppinut johtamaan sitä, sillä hän laski siinä: yks’ kaks’ kolm’ nelj ’, hm – eli neljään plus ’eine Luftpause ’. Yritin katsoa tarkkaan permannon P-osastosta käsin, miten Kitajenko sen tekee, mutta salaisuus oli, ettei hän tehnyt sitä ollenkaan, soittajat vain soittivat ja kaikki osui paikoilleen (toinen asia on se, mitä oli tapahtunut harjoituksissa). Kolmas osa on Tshaikovskin keisarityyliä, sitä joka briljeeraa Eugen Oneginin poloneesissa ja balettien masurkoissa. Mutta tämä on marssi joka pursuaa yli äyräiden, se on efektiltään huumaava. Tim Jackson lahjoitti minulle Karajanin levytyksen siitä: kuuntele noita saappaiden kolinoita! En kyllä kuullut mitään sellaista. Joka tapauksessa kolmas osa on vaikuttava. Onneksi suomalainen yleisö tuntee sen verran hyvin Tshaikovskinsa, ettei alkanut taputtaa osan jälkeen, niin kuin muualla usein tapahtuu. Ei myöskään käynyt niin kuin esitettäessä Eroicaa Sveitsissä, että kapellimestarin täytyi lopuksi kääntyä yleisöön ja sanoa: ”It is over now!”
Sinfonian varsinainen ’innovaatio’ on tietenkin viimeisen osaan lamento ja resignaatio. Ei ole ihme, että Richard Wagner sanoi kerran Cosimalle: Maailman tärkein kansakunta on resig-natio. Itse asiassa tämä osan narratiivi on hyvin samantapainen kuin Tshaikovskin pianotriossa, joka niinikään hiipuu lopuksi, raisun menon jälkeen, kuin antiikin tragedian peripetian saavutettuaan, surumarssiin, joka katoaa jonnekin. Esitysohje on siinä italiaksi piangendo, itkien. Näin on laita myös Pateettisessa sinfoniassa. Tässä melankoliassa ei ole välttämättä mitään erityisen venäläiskansallista, vaan se on universaalia, se liikuttaa kaikkia.
Joka tapauksessa Kitajenkon johdolla orkesteri ylti sangen briljanttiin suoritukseen. Tämä oli merkittävä tapahtuma ja se olisi ehdottomasti ansainnut lähetyksen suorana TV:ssä; kyseessä oli aivan harvinainen tulkinta, joka tullaan muistamaan yhtenä HKO:n historian huippuhetkenä.
— Eero Tarasti
Musiikkitalo 18.2.2016
Dmitri Kitajenko, kapellimestari
Sergej Krylov, viulu
Sergei Prokofjev
Sinfonia nro 1 ”Klassinen”
Viulukonsertto nro 1
Pjotr Tšaikovski
Sinfonia nro 6 ”Pateettinen”