–
Varkauden KesäKlassinen -festivaali 4.7.– 7.7.2024. Taiteellinen johtaja Markus Hallikainen
Varkauteen on syntynyt oikea helmi Savon festivaalien joukossa: sellisti Markus Hallikaisen johtama musiikkitapahtuma jo seitsemättä vuotta. Olen päässyt sitä seuraamaan neljänä kesänä, ja kerta kerralta on yleisön kiinnostus kasvanut. Muun muassa Helanderin säätiö tuki festivaalia kategoriassa Polarisaatio. En tiedä, missä määrin polarisaatio nyt kuvaa nykyistä Varkautta, mutta tosiasia on, että kaikkein vakavimman luokan taidemusiikki on tavoittanut siellä erilaisia kuulijakuntia ja mitä vaihtelevimmissa paikoissa suuresta Varkaus-salista ravintoloihin, Alvar Aallon piirtämään Kinkamon kesähuvilaan, kouluun, Soisalon opistoon. kirkkoon, seurakuntakeskukseen ja vanhaan puutalojen kaupunginosaan. Musiikki siis todella soi kaikkialla.
Soittajat ovat enimmäkseen nuoria lahjakkuuksia, jotka vielä festivaalin alkuaikoina opiskelivat tai olivat juuri valmistuneet ulkolaisista musiikkikeskuksista, erityisesti sveitsiläisistä konservatorioista. Mutta nyt he alkavat jo olla hyvissä viroissa orkesterien äänenjohtajina ja konserttimestareina Turusta, Mikkelistä ja Jyväskylästä Tampereelle saakka. Keskeinen kokoontumispaikka on ravintola Kaks ruusua, entinen tehtaan ruokala, mutta nyt elegantti ruokasali vanhoine freskoineen.
Konsertin avaus oli merkittävä tapahtuma, sillä Risto Lauriala soitti harvoin esitetyn J.S. Bachin Goldberg-muunnelmat. Viimeksi olin kuullut sen HYMSin pianopiirin konsertissa Helsingin yliopistossa pari vuotta sitten. Kyseessä on yksi noita Bachin Clavier-Büchlein-sarjoja, kuten nimi vaatimattomasti kuuluu. Otsakkeena ei ole variatioita vaan Veränderungen, muutoksia teemasta, joka on yhdistelmä belcanto -melodiaa ja basson chaconne-linjaa, ts. laskevaa kvarttia. Teos koostuu kaikkiaan 30 variaatiosta ja Aria–osasta, joka kuullaan alussa ja lopussa. Joka kolmas variaatio on kaanon. Muunnelmat ovat milloin tanssisarjoja tai vakavampia aarioita g-mollissa, kun taas koko sarjan pääsävellaji on G-duuri.
Variaatiot ovat paikoitellen jo eräänlaisia karaktäärikappaleita François Couperinin tyyliin. Hänen tuotantonsa Bach tunsi varsin hyvin. Kuten myös italialaisen, ranskalaisen ja saksalaisen ornamentoinnin, sillä nuo korukuviot ovat tietenkin tärkeitä barokissa, jonka tyyli on aina rönsyilevää. Goldberg-muunnelmat on monumentaalinen teos musiikinhistoriassa, sillä se on syntynyt aivan omana tapauksenaan ja tyylinään. Klaveeriteknisesti se on kirjoitettu kaksimanuaaliselle cembalolle, jotka kuitenkin nyt soitetaan yhdellä klaviatuurilla, mikä tuottaa melkoisia teknisiä pulmia. Kädet menevät ristiin kuten Domenico Scarlattilla tai kyseessä on kauttaaltaan pièce croisée -tekniikka, jossa toinen käsi poimii jonglöörin tavoin nuotteja toisen yli.
Sävellys on myös ongelmallinen, sillä vaikka siinä elää koko barokin musiikin ja filosofian perintö Leibnizin ja Descartesin ideoita myöten – kutakin variaatiota on luonnehdittu kuin ’ikkunattomaksi monadiksi’ kuten Leibniz sanoo – on se myös täysin riippumaton musiikin historian kulusta. 1741 sellaiset muodot kuin kaanon ja fuuga olivat jo aivan vanhanaikaisia ja niitä suvaittiin vain kirkkomusiikissa. Mattheson haukkuu kaanonia jäykäksi ja kaavamaiseksi tuossa klassikkoteoksessaan Der vollkommene Kapellmeister. J. Fuch ei enää juuri mainitse fuugaa kirjassaan Gradus ad parnassum (1721). Matthesonille kaikki kaikessa oli melodia ja sen luonnollinen kulku. Harmonia oli taka-alalla. Bachin teos on esimerkki taiteilijan suhteesta aikaan ja nimenomaan sen negaationa. Se on oma itsenäinen maailmansa.
Teoksen synty on mainittava, koska sekin liittää tämän opuksen affekteihin. Venäjän suurlähettiläs ja valtakunnankreivi Keyserlingkillä oli suojattinaan Leipzigissä nuori cembalisti Goldberg jo kuusivuotiaasta lähtien. Keyserlingk ehdotti, että tämä menisi J.S. Bachin oppiin ja niin kävi. Goldbergistä tuli Bachin lahjakkain oppilas cembalonsoitossa. Keyserlingk oli sairaalloinen ja vietti unettomia öitä. Hän pyysi silloin Goldbergiä soittamaan viereisessä huoneessa ja tilasi Bachilta variaatiosarjan miellyttävässä G-duurissa. Hän kutsui niitä omiksi variaatioikseen ja sanoi Godbergille: ”Soita minulle niitä variaatioitani! ”(siis hieman niin kuin Hilja Valtosen romaanissa Soita minulle Helena). Toisin sanoen tämän musiikin alku oli terapeuttinen. Em. tarinan on kertonut Bachin elämäkerran kirjoittaja Forkel, mutta esimerkiksi Aapo Häkkinen ei pidä sitä aivan luotettavana.
Risto Lauriala on aina ollut etevimpiä Bach-soittajiamme. Pohjanmaalla hänen kouluaikanaan kanttori ei sallinut hänen soittaa 16-vuotiaaksi saakka mitään muuta kuin Bachia. Niinpä tästä esityksestä tuli suoraan sanoen unohtumaton elämys. Jo pelkkä aaria oli harras ja samalla galantin siro tarkkoine korukuvioineen, jotka Bach on saksalaisen tyylin mukaisesti kirjoittanut näkyviin. Mutta kyllä hän tiesi, mitä François Couperin oli sanonut samaan aikaan: Nous écrivons différemment de ce que nous exécutons! Kirjoitamme eri tavalla kuin soitamme. Lauriala esitti aivan suvereenilla tekniikalla ja briljanssilla kaikki variaatiot mitään unohtamatta. Kun lopuksi aaria palaa sellaisenaan vielä kerran mietteliäänä, on siinä jotain tavattoman liikuttavaa. Tämä sarjahan oli esikuvana monille myöhemmille variaatioteoksille, kuten Beethovenin teokselle 32 variaatiota c-molli (WoO 80) ja pianosonaatin op. 111 variaatioille. Sonaatin op. 109 viime osan muunneltava teema on myös yhtaikaa eräänlainen lied ja sarabande, kuten Bachilla.
Seuraavana aamuna jatkettiin Kuoppakankaan seurakuntakeskuksessa konsertilla ”Harpun sävelin” solistina taitava harpputaiteilija Turusta, Päivi Severeide. Hyvin kiinnostava oli Louis Spohrin Fantasia c-molli. Se oli teemoiltaan sukua Spohrin harvoin kuulluille oopperoille. Spohrhan oli Fredrik Paciuksen opettaja viulussa ja suuri esikuva. Faurén Après un rêve elää lukemattomina sovituksina. Markus Hallikaisella on poikkeuksellisen ilmeikäs cantilena sellossaan, joka on Derazeyn rakentama 1875. Sibeliuksen romanssi menee aina kuulijoiden sydämiin. Rondino, jossa viulua soitti vivahteikkaasti Johanna Koponen, tuo mieleeni aina Erik Tawastjstjernan 60-vuotispäivät Katajanokalla, jossa Arto Noras ja Tapani Valsta soittivat juuri sen tervehdyksenä.
Valitettavasti jouduin siirtymään Savonlinnaan ennen puolta päivää joten en päässyt kuulemaan ”Sonaatteja lounaaksi” Kotiseutukeskus Tyyskässä; siellä olisi kuultu E. Smythin viulusonaatti Mirka Malmin tulkitsemana sekä Kalle-Pekka Koposen esittämä Reinecken sellosonaatti. Pianossa olivat Timo Latonen, erittäin sujuva ja teknisesti briljantti pianisti Metropoliasta, ja R. Lauriala. Kerrottakoon, että Kalle-Pekka on Varkauden vakiosoittajia, Tampereen orkesterin sellon äänenjohtaja. Edelleen olisi ollut ”Nuoret lavalla” -konsertti Soisalo-opistossa, joka tuli tutuksi viime vuodelta. Markus Hallikainen on mitä suurimmassa määrin keskittynyt myös opetustyöhön Keski-Helsingin musiikkiopistossa. Hän tekee tärkeää työtä taidemusiikin hyväksi. Hän on maininnut satunnaisesti lukevansa nuorimmille oppilailleen ääneen suurista säveltäjistä kertovia kirjoja, joita he kuuntelivat aivan hiljaa. Tekstit tekivät lapsiin suuren vaikutuksen ja ne innostivat myös säveltämiseen ja harjoitteluun. Tällaisten taustojen opettaminen jo nuorena on erittäin tärkeää, joskus ratkaisevaa. Kinkamon konserttia en myöskään päässyt seuraamaan, siellä esiintyivät Heikki Takkula, sello ja Sofie Spanger Takkula, piano.
Lauantaina aamuklassinen oli annettu Elias Lassfolkin haltuun; se toteutui Kangaslammin kirkossa. Hänen kehitystään olemme saaneet seurata jo pitkän tovin. Hän siirtyi hiljattain Saimaa Sinfoniettasta Jyväskylän kaupunginorkesterin konserttimestariksi. Tunnen hänet myös kamarimuusikkona, jossa hän on niin varmaotteinen, että hänen myötään on aina turvallista soittaa.
Lauantain lounaskonsertissa esiintyi Elias Nyman esittäen Saint-Saënsin Johdannon ja rondo capriccioson. Se sopii tälle virtuoosille aivan erinomaisesti. Täydellinen vaivattomuus, musikaalisuus ja rentous luonnehtivat Eliasta lavalla. Nykyisin hän vaikuttaa Mikkelin orkesterissa. Museokeskus Konsti olikin uusi miljöö, suuri koulurakennus, jonka juhlasaliin soittajat oli sijoitettu keskelle yleisön ympäröimiksi. Kuultiin kaksi kvartettoa soittajina molemmat Eliakset, Johanna Koponen, Alexander ’Santtu’ Podniakovas ja Kalle-Pekka Koponen.
Kuultiin harvinaisuus, Ukrainan musiikin isäksi mainitun Boris Lyatoshinskyn (1895-1968) jousikvartetto nro 4 d-molli op. 43. Kiinnostava, koruttoman eleginen teos, joka käytti hyväksi soittimien eri rekistereitä huipentuen kansanomaiseen tanssilliseen melodiaan, joka olisi voinut olla kuin suomalaista musiikkia. Šostakovitšin dramaattinen ja pateettinen 8. jousikvatetto huipensi illan. Soittajat olivat siihen todella eläytyneet ja loivat väkevän tunnelman. Mietin, missä määrin näitä teoksia voisi kuulla pelkkänä musiikkina ajattelematta Neuvostoliittoa.
Sunnuntaina oli vuorossa jo perinteeksi muodostunut kartanokonsertti Rauhalan tilalla, jota emännöi Kirsti Lumiala, entinen Työväenliikkeen kirjaston johtaja Helsingistä ja nykyään varkautelainen. On hienoa avata kotinsa suurelle yleisölle ja tarjota kaikille kartanokahvit raparperitortun kera. Lounas oli omistettu Reynaldo Hahnille, jonka syntymästä on 150 vuotta. Markus Hallikainen tulkitsi jälleen verrattoman hienostuneeseen tyyliin Hahnin laulun Si mes vers avaient des ailes (Jos säkeilläni olisi siivet) sellosovituksena ja Elias Nyman viuluversion laulusta Chloris.
Hahn on noita jossain määrin syyttä unohdettuja säveltäjiä, Marcel Proustin ystävä ja musiikkineuvonantaja. Tilaisuuden päänumero oli säveltäjän harvoin meillä kuultu mutta vaikuttava, suorastaan sinfoninen pianokvintetto. Risto Lauriala tulkitsi Yamaha-pianon äärestä vaativan pianostemman orkestraalisin ottein. Hän on koko festivaalin keskeinen pianisti, joka pystyy nopeasti omaksumaan mitä tahansa vaikeaa musiikkia. Muutoin jousissa olivat samat soittajat kuin edellä, viulussa Johanna Koponen. Tärkeässä altossa oli tuo nuori fenomenaalisen lahjakas Podniakovas. Hän soitti vielä solistina päätöskonsertissa Varkauden pääkirkossa F.A. Hoffmeisterin alttoviulukonserton. Siellä oli kuultu myös Elgarin Elegia jousille ja kaiken kruununa Sibeliuksen Andante festivo.
Näin saatiin tämä harvinaisen rikasantinen festivaali päätökseen ja voitiin jäädä odottamaan jo seuraavaa kesällä 2025.
– Eero Tarasti