Näyttelijä Stefan Hunstein (Diener/Sintolt der Hegeling). Kuva (c) JU
Etualalla portailla Wotan (Mika Kares) ja Fricka (Maria Riccarda Wesseling). Ylhäällä Loge (Peter Bronder). Kuva (c) JU
Ollaan Wagnerin Rheingoldin toisen kohtauksen lopussa, ja musiikki etenee orkesterivälisoittoon. Kuulijan odottama alasimien kilkatus alkaa – muttei lopukaan. Osa orkesterista ryhtyy tuottamaan epäwagneriaanisia ääniä, kun taas osa nousee ylös, poimii kapellimestarin korokkeelta vasaran, ja kulkee yleisön ohi tehdassalin taempaan osaan. Maestro nappaa reilun huikan vesipullosta, ottaa oman vasaransa ja juoksee sitten soittajien perään. Teräs paukkuu nyt ympäri hallin. Tähän asti mykkänä pysynyt näyttelijä julistaa megafoniin sanoja vallankumouksesta, Valhallasta ja omaisuudesta – rappiosta ja murhasta. Donner ja Froh kiipeävät puheen kuullessaan Valhallan terassin kaiteisiin kiemurrellen tuskaisesti kuin haavoitetut hämähäkit.
Johan Simonsin ohjaama Ruhrtriennalen Rheingold uskaltaa avainkohtauksessaan irtautua Wagnerin alkuperäistekstistä, ja jättää hetkeksi taakseen perinteisen oopperan parametrit. Näin lunastetaan kaksikin etukäteen mainostettua tavoitetta: ”partituuri rikkoutuu uudenlaisessa musiikillisessa reflektiotilassa” ja säveltäjän radikaali sosialistinen ajattelu tulee ajankohtaiseksi.
Simonsin kanssa aiemmin Münchenin Kammerspiele-teatterissa työskennellyt näyttelijä Stefan Hunstein antaa jo esityksen alussa aavistuksen osuutensa painoarvosta. Silloin hän näyttäytyy esiintyjistä ensimmäisenä orkesterilavan yläpuolelle rakennetun Valhallan fasadin edessä, yleisöä tarkkaillen. Rheingoldin Handlungin aikana Hunstein on Palvelijan sivuroolissa, mutta ohjauksen kokonaan uudessa osuudessa hän omaksuu Sintolt der Hegelingin, Wagnerin Valkyyriassa mainittavan kuolleen soturin osan.
Hunsteinin resitoima teksti on kollaasi. Siinä yhdistyvät bestseller-kirjailija Cormac McCarthyn apokalyptiset näkymät, Jorge Luis Borgesin ajatukset Valhallan myytin väkivaltaisuudesta, Elfriede Jelinekin tuore Nibelungin sormuksen proosatulkinta Rein Gold sekä fragmentit markiisi De Saden Sodoman 120 päivästä. Wagnerin oma ääni kuuluu katkelmissa vallankumouspamfletista Die Revolution. Näyttelijän monologi ei ole poliittisten ihanteiden ilmaisua, vaan kyyninen, verinen ja vihaisesti purkautuva palopuhe, joka tuo mieleen esimerkiksi Klaus Kinskin Kristus-tulkinnan.
Mitä oopperaesityksen sovinnaisesta muotista purkautumisella sitten halutaan viestittää? Ilmeisen kapitalisminvastaisen sanoman lisäksi kenties se, ettei kaanonia tulkitsevien näyttämöparafraasien pitäisi enää automaattisesti riittää musiikkiteatteriyleisölle. Patrice Chéreaun legendaarisen Jahrhundertringin kaltaisilla kokonaisvaltaisilla uudelleentulkinnoilla on paikkansa, mutta uudistuakseen oopperamaailma tarvitsisi yhä enemmän myös Bochumin Jahrhunderthallin henkeä: rohkeutta tuoda kulttiteoksiin täysin uutta ilmaisua.
Toisen ja kolmannen kohtauksen väliin sijoittuva tilanvaltaus ei kestä pitkään, mutta se vavahduttaa kuin kokonainen kohtaus. Perjantain 18.9. esityksessä kokemus poikkesi sikäli suunnitellusta, että siihen kuuluvaa Mika Vainion elektronista osuutta ei kuultu: ennen esitystä sen tiedotettiin jäävän pois sairastapauksen vuoksi. MusicAeterna paikkasi tilanteen kuitenkin onnistuneesti hälyäänillä improvisoiden, ja Vainion musiikkiin sai tuntumaa ennen ja jälkeen esityksen. Es-duuri-ambient soi yleisölämpiössä, mutta myös miedosti makaaberin installaation täyttämällä pihalla, läheisen kirkon iltakellojen kuminaan sekoittuen.
Rheingoldin kolmiosaisen lavan keskimmäisellä tasolla musisoivien kapellimestari Teodor Currentzisin ja MusicAeternan jokainen liike on yleisön nähtävissä. Nähtävää riittääkin: Currentzisin puikoton johtaminen on täysin vapaata, korokkeelta kohoaviin pomppuihinkin yltävää eleiden euforiaa. Siperialaisorkesterin jousisto puolestaan soittaa hetkittäin myös Wagneria jo tavaramerkiksi muodostuneeseen tapaansa: seisaaltaan kuin periodisoitinyhtye. Rheingoldin visuaaliseksi ja soinnilliseksi huipennukseksi aivan lopuksi seisomaan nousee muukin orkesteri. Soitossa on läpi illan totutun huimaa intensiteettiä, ja Currentzis elävöittää partituurin yksityiskohtia poikkeuksellisella tavalla. Kokonaissointia vaivaa kuitenkin tietty tasapaksuus: äänentoistoa vaativassa Jahrhunderthallessa ollaan kaukana maaliskuussa Musiikkitalossa kuulemani Prokofiev-soinnin nautinnollisuudesta.
Suuressa, valoisassa näyttämötilassa Bettina Pommerin suunnittelemat lavastuselementit sijaitsevat edessä orkesteritason alapuolella, ja ylhäällä sen takana. Viiden metrin etäisyydelle yleisöstä on sijoitettu kapea, lätäkkömäinen Rein, jossa lojuu kolme puolialastonta nukkea, kullanhohtoisia kivenmurikoita ja lattiasta kasvava kristallikruunu. Ylhäällä taas siintää Valhallan vähäeleinen, kartanomainen julkisivu. Näyttämötapahtumia seurataan yhtäaikaisesti molemmilla lavastetuilla tasoilla, ja kun niiden välillä liikutaan, väljät orkesterikorokkeet toimivat esiintyjien kulkuväylänä.
Reinintyttäret (Anna Patalong, Dorottya Láng sekä Jurgita Adamonyté) ja Alberich (Leigh Melrose). Kuva (c) JU
Orkesterin näkyvä sijainti vie produktiota askeleen konserttiesityksen suuntaan, ja ensimmäisessä kohtauksessa tällä leikitellään sijoittamalla Reinintyttäret laulamaan osuutensa aluksi istualtaan orkesterin tasolta. Hienosti yhteen soiva kolmikko Anna Patalong (Woglinde), Dorottya Láng (Wellgunde) ja Jurgita Adamonyté (Flosshilde) kiusoittelee Alberichia tavanomaisen kisailun sijaan riisumalla lätäkössä makaavia nukkeja ja työntämällä niitä Nibelungin käpälöitäväksi.
Kyse on myös suuren luokan kotiseutuoopperasta. Jo valittu teollinen esitystila hohkaa Ruhrin identiteettiä merkittävänä hiili- ja terästeollisuuden keskittymänä, ja Teresa Vergho on puvustanut Nibelheimin asukkaat tyylitellysti kaivosmiehiksi. Epäsuorasti taustalla on lisäksi Luchino Viscontin elokuva Kadotetut, joka kuvaa saksalaisen terästeollisuussuvun yhteistyötä kansallissosialistien kanssa ottaen vaikutteita Essenissä toimineen Kruppin suvun vaiheista.
Valhallan jumalien ja heidän palvelijansa asustus muistuttaa Viscontin elokuvan 30-luvun ajankuvasta. Muitakin viittauksia tehdään: Mustissa alusvaatteissa esiintyvä, esineellistetty Freia rinnastuu Kadotettujen seksuaalisten patoutumien vaivaamaan drag queen-hahmo Martiniin. Wotan puolestaan tuntuu kultaisella kynällään vastahakoisesti sopimuksia allekirjoittavana hahmona viittaavan Dirk Bogarden vähitellen yhä syvemmälle natsiyhteyksiin uppoavaan opportunistiin, Friedrichiin. Helpoimmin havaittavissa on viimeisen kohtauksen alussa tapahtuvan Logen ja Wotanin peseytymisen yhteys elokuvan aloittavaan SA-upseerin peseytymiskohtaukseen.
Erda (Jane Henschel). Kuva (c) Michael Kneffel
Viscontin elokuvan alkuperäisnimi on Jumalten tuho (La caduta degli dei), ja myös Simonsin Rheingold– ohjauksessa ajatuksena on tuhon läsnäolo jo Ringin esinäytöksessä. Tähän liittyvä yksinkertainen ja vaikuttava tehokeino on Erdan saapuminen näyttämölle jo esityksen alussa. Kokenut mezzosopraano Jane Henschel tekee vangitsevaa työtä paitsi viimeisen kohtauksen lauluosuudessaan, myös tapahtumia näyttämön laidalta paikalleen jähmettyneenä seuraten. Tuhon ilmapiiriä on lisäksi monologikohtauksessa sekä loppukohtauksen Valhallan porteista astumisen antikliimaksissa. Monologikohtauksen nähdessään Erda poistuu lavalta, ja Wotan luopuu Valhallaan muutosta masentuneena kokonaan, kun kuulee matriarkkajumalattaren viestin.
Väistämättömään perikatoon viitataan jo käsiohjelman kannessa, jossa komeilevat sanat ”Götter” ja ”Fall”. Niiden väliin on melko koomisesti sijoitettu kuva James Bond-elokuva Goldfingerin kultamaaliin upotetusta naisesta – siis kultaan peitetystä Freiasta. Simonsin ohjauksessa Freia jätetään pelkäksi Jumalten kauppatavaraksi ja objektiksi, nimenomaan ”Bond-tytöksi”. Tämä on perusteltua libretonkin mukaan, mutta kyseessä on toisaalta helpoin mahdollinen ratkaisu. Maria Riccarda Wesselingin upealla, vakaalla soinnilla laulama Frickan rooli ei sekään muodostu näyttämöllisesti erityisen painavaksi. Vaikka monologikohtauksessa käytettävässä Elfriede Jelinekin tekstinkatkelmassa Brünnhilde puhuttelee isäänsä Wotania, on siinäkin resitoijaksi valittu miesnäyttelijä.
Yksi produktion piirteitä on näyttelijäntyön voimakas fyysisyys. Tästä Leigh Melrosen tulkitsema Alberich on räikein esimerkki. Brittibaritoni tekee roolihahmostaan hypnoottisesti rimpuilevan, psykoottisen ja koomisen säälittävän. Melrosen laulussa ja koko olemuksessa on sähköistävää voimaa, joka vangitsee täyden huomion – villi tulkinta riekaloittaa myös saksan kieltä, mutta sen psykologinen vaikutus pyhittää kaikki keinot. Omanlaisensa fyysinen haaste on myös Alberichin ja Mimen – mainion islantilaisen tenorin Elmar Gilbertssonin – jähmettyminen sylikkäin Reiniin koko viimeisen kohtauksen ajaksi.
Etualalla Wotan (Mika Kares) ja Erda (Jane Henschel). Ylhäällä valokeilassa Loge (Peter Bronder). Kuva (c) Michael Kneffel
Lyyrisen ja baritonaalisen Fasoltin (Frank van Hove) sekä suoraviivaisesta bassoäänestä veistetyn Fafnerin (Peter Lobert) laulussa ja pituuserossa on dramaattisesti osuvaa kontrastia. Peter Bronder tekee puolestaan Logena veikeän ja ketterän roolityön, ja Mika Kares on tälle pitkänä, jylhän harkitsevana Wotanina vaikuttava vastakohta.
Kareksen Wotan-debyytin kuuleminen on suomalaiselle erityinen ilo: hänen ylijumalansa on karaktääriltään etäinen, pohdiskeleva ja ahdistunut – ei sen sijaan niinkään tulisieluinen tai arvaamaton. Laulussa on upeaa lämminsävyisyyttä ja tummuutta, ja onnistunut debyytti saa osuutensa lopussa kuulluista bravo-huudoista.
Rheingoldin esitykset päättyivät järjestään seisoviin suosionosoituksiin. Niinpä jää väistämättä toivomaan, että festivaalin taiteellisena johtajana aloittaneen Simonsin sekä sen vakiovierailijoiden Currentzisin ja MusicAeternan Wagner-yhteistyölle seuraisi jatkoakin.
— Justus Pitkänen
Monitaidefestivaali Ruhrtriennale järjestettiin Ruhrin alueella neljännentoista kerran 14.8.-26.9. Amfionista voit lukea myös Mika Kareksen ja Mika Vainion haastattelun.
Ennen festivaalia MusicAeterna soitti konsertin myös Bremenin musiikkijuhlilla: Brahmsin kolmannen sinfonian tulkinnan voi yhä kuunnella Soundcloudista (alkaen kohdasta 1:27:40).