Iannis Xenakis. Kuva © The Friends of Xenakis
Iannis Xenakis (1922-2001), arkkitehtuuri ja polytopiat olivat tämän vuoden Musica novan kantavia teemoja. Xenakisilta kuultiin Radio-orkesterin konsertissa 10.2.2021 teos jousikokoonpanolle nimeltä Voile (Verho). Lisäksi kuultiin kantaesityksenä Maija Hynnisen Incandescence. Ohjelmassa oli myös Musica novan toisen residenssisäveltäjän, ruotsalaisen Lisa Streichin Augenlieder sekä Roope Mäenpään Jamais vu -sävellyksen kantaesitys, se oli Ylen tilausteos. Illan kapellimestarina toimi Anna-Maria Helsing ja solisteina Kyeong Ham (oboe) ja Ismo Eskelinen (kitara).
Musica novan huippuhetkiä varmasti, koko ilta sävelkieleltään haastavia ja välittömästi vaikuttavia teoksia, myös esimerkkinä nykymusiikin hajoamisesta lukemattomiin eri ”kieliin” ja ilmaisutapoihin. Xenakiksesta on paljon kirjoitettu. Ylipäätään tilan käsite musiikissa on aina asettunut ajan rinnalle alkaen jo Henri Bergsonin termistä temps d’espace. Tila musiikissa tarkoittaa yleensä säveltasoja eli nuotteja ja ääniä jotka ovat ”korkealla” ja ”matalalla”. Niistä muodostuu ulkoinen tila. Mutta sen rinnalla toimii sisäinen tila, joka hahmottuu kuulijan mielessä jännitteisenä sävelavaruutena.
Kun arkkitehti rupeaa säveltäjäksi, niin mitä tapahtuu? Xenakiksen tapauksessa myös matematiikka, stokastiikka ja geometria ovat musiikin lähteenä, mutta ei kuulijan tarvitse olla niistä tietoinen. Xenakis kirjoitti kerran, että orkesterin 14. kakkosviulu voi kokea olevansa marginaalinen, mutta että hän haluaa palauttaa jokaisen muusikon arvokkuuden. Voile-teoksessa hämmästyttävintä oli, että jousiorkesteri ei enää lainkaan kuulostanut jousiorkesterilta, vaan tiheätapahtumainen sointi läheni puhaltimia. Tekstuuri oli niin täyteen kirjoitettua, että tällainen vaikutelma syntyi. Mutta musiikissa on toki muitakin tasoja kuin sointipinnat, muutakin kuin Kandinskyn pisteet, viivat ja tasot. Voilen esteettinen ilme oli ankara, vakava, se oli kuin Aegeanmeri myrskyllä. Xenakis on yhteen sen saareen piirtänyt funktionalistisen huvilan säveltäjkollegalleen François-Bernard Mâchelle. Ja kerran kävin Spetsesissä, jossa Xenakiksen entinen, hieman kolkko lyseo toimii kulttuurikeskuksena. Xenakiksen partituurit ovat usein jättimäisiä piirustuksia; on ihme, ettei yhtään esimerkkiä ole Karkoschkan klassikkoteoksessa Das Schriftbild der neuen Musik (Moeck Verlag 2004).
Maija Hynnisen oboekonsertossa perussäveltasoa tuntui määräävän juuri oboen ylärekisterin pitkät äänet. Oboessa oli taiturillinen Kyeong Ham. Säveltäjä kokee teoksen värimusiikkina, jonka osat ovat oli milloin vaaleanpunaisia, oranssinvärisiä jne. Mutta välitön vaikutelma oli kuin puhetta, katkonaista, tukahdutettua. Soinnit hyvin ohuita, hienostuneita, oboe dialogissa kumppaninsa kanssa ja välillä myös wagneriaanisia vaskia. Kiehtova teos, kuultava uudestaan!
Ruotsalaisen Lisa Streichin Augenlieder oli hiljaisen soiton ja kuuntelun maailmanennätys. Sointikuva on kuin kuiskintaa, kuin veden tippumista, eräänlaista musiikin nolla-aikaa, itämaisen meditaation kaltaista, gongien topiikat taustalla. Mutta keskivaiheilla tekstuuri muuttui, rytmi kiihtyi, korkea trilli loi lähestyvän tilan efektin, joka täyttää avaruuden kuin Hitchcockin Linnut. Melkein unohti, että tämähän oli oikeastaan kitarakonsertto; soitin oli preparoitu säveltäjän solistille Ismo Eskeliselle varta vasten lähettämillä munaleikkurilla ja hiuspinnoilla. Kitara saa lopuksi pitkän melodisen soolon, se yllättää kuulijan ja jättää orkesterin taustalle.
Illan päätösnumero oli Roope Mäenpään Jamais vu teos suurelle orkesterille. Sen keinovaroja nuori säveltäjä tuntui hallitsevan vakuuttavasti. Hänen ilmaisuna oli vakavaa ja painokasta, hetkittäin, etten sanoisi, sibeliaanista. Hän on ilmeinen sinfonikko!
Koko illan johti sangen taitavasti orkesterin polytopiat koossapitäen ja kaikista sisääntuloista huolehtien Anna-Maria Helsing. Ilta oli kapellimestarille vaativa, nimittäin pulssin löytäminen näin erilaisille tila-aika-maailmoille. Helsing tavoitti myös oikeat sävyt tässä esteettisessä kentässä.
– Eero Tarasti