Mariinski Mikkelin Tuomiokirkossa 5.7.2021. Kuva © E. Tarasti
Olin melko skeptinen, että onnistuuko tämä idea: sadan hengen orkesteri Pietarista Mikkelin ahtaisiin saleihin tällaisena aikana …ja olin varautunut peruutukseen aina viime hetkeen saakka, etenkin kun paikallinen lehti Länsi-Savo ei mitään ilmoittanut festivaalista viikonloppuna. Sain kuitenkin kuulla kesänaapurilta, että Mariinski oli tullut ja sijoittunut järvemme rannalle uimaan ja nauttimaan kesästä yhdellä sille vuokratulla kesähuvilalla. Päivällä kuulin venäjänkielistä puhetta keskeltä järveämme (n. 5 km keskustasta), soittajat olivat siellä uimassa. Nuori, vasta 14-vuotias ihmepianisti Pjotr Akulov oli kuulemma sanonut isälleen, että hän haluaa jäädä tänne eikä palata Moskovaan!
Joka tapauksessa kolmena iltana on jo nyt kuultu Mariinskin sointi-ihmettä vuoden tauon jälkeen. Kyseessä on tietenkin maailmanluokan tapahtuma, josta mikkeliläiset saavat nauttia ja joku määrä kauempaakin tullutta yleisöä.
Ensimmäinen ilta 4.7.oli sunnuntaina Pitäjänkirkon, entisen Maaseurakunnan kirkon huomassa. Mitä muistoja, jopa niin kaukaa kuin siitä kun vannoin sotilasvalani täällä 1968. Sittemmin Mariinski on käyttänyt enimmäkseen vain Mikaelin konserttisalia. Joka tapauksessa Pitäjän kirkko oli kuitenkin puolillaan yleisöä ja konsertti alkoi täsmällisesti. Valeri Gergijev saapui ja ilmoille kaikui Debussyn Faunin iltapäivä avausnumerona. Mikä elämys kuulla taas sinfoniaorkesteria ‘oikeasti’ paikan päällä puolentoista vuoden tauon jälkeen. Mariinskin soitto on sitä paitsi tällä välin hioutunut yhä saumattomammaksi, se tottelee johtajansa ideoita täsmällisesti, tai oikeammin he ovat kaikki kuin yhtä ja samaa organismia. Orkesterin sointikvaliteetti on uniikkia koko maailmassa. Debussy – tätä teosta niin ranskalainen kuin se onkin – ei olisi tietenkään ilman Wagneria. Eikä ilman Venäjää, josta Debussy palasi kotiin toimittuaan kotiopettajana Madame Beckillä, Tshaikovskin suosijalla… ja toi mukanaan venäläisten partituureja.
Mendelssohn on tällä hetkellä muodissa. Olin juuri kuunnellut youtubesta Annie Fischerin uskomattoman tulkinnan Mendelssohnin Rondo capricciososta. Italialaisen sinfonian tempot olivat kauttaaltaan nopeahkoja, mutta usein korjaantuivat osien loppua kohti. Saltarello oli virtuoosinen ja teki oikeutta Mariinskin valtavalle osaamiselle. Tässä salissa ja samoin Tuomiokirkossa mielestäni akustinen ongelma on jousien kuvioinnin lievä puuroutuminen, kun haluaisi kuulla klassisen tyyli selkeää artikulointia. Väliajan jälkeen oli vuorossa Schubertin suuri C-duurisinfonia, tuo wieniläisistä wieniläisin.
Koko konsertti muutoin alkoi jo kirkon ulkopuolella, jossa musiikkijuhlille luotu kuoro esitti laulut Taivas on sininen ja valkoinen ja Sibeliuksen Finlandian. Ne johdattelivat Pasi Lyytikäisen tilausteokseen Juhanin riemuhuuto. Se oli tyyliltään kansallisromanttinen ja yleisöä innostava, näyttö hienosta suomalaisesta kuorosoinnista.
Mariinskin toinen ilta 5.7. Mikkelin Tuomiokirkossa – jossa olen itsekin laulanut armeija-aikana kvartetissa – oli jo koonnut enemmän yleisöä, vaikka siinä oli vain yksi numero, Brucknerin 8. sinfonia. tuo puolitoistatuntinen järkäle, joka ei nyt kuitenkaan ollut peloittanut yleisöä. Sen muoto on monumentaalinen, ja Gergijev oli kiinnittänyt erityistä huomiota välitaitteiden ilmeikkyyteen, yleensä ne sivuutetaan muodon välttämättöminä täyteosina mutta nyt ne saivat myös musiikillista painokkuutta. Sinfonian rakenne avautui uudella tavalla. Kuten tiedetään teoksen huippu on sen hidas osa, transsendentaalista musiikkia, joka kohoaa taivaisiin. Se on sitä trans-ascendencea kuten ranskalainen eksistentiaalifilosofi Jean Wahl sanoi. Tässä kirkossa taas vaarana on vaskien raikuminen yli kaiken muun, joten järkevää on mennä istumaan aivan taakse.
Lisäksi tämä tilaisuus oli Mikkelin Musiikkijuhlien 30-vuotisjuhlakonsertti, mitä muistettiin lopuksi puhein. Näin pitkä traditio on siis kyseessä! Uusi johtaja on energinen nuori pianisti Teemu Laasanen Mikkelin omasta musiikkiopistosta.
Kolmas ilta tiistaina 6.7. oli tutussa Mikaelin salissa. alkupuolisko oli Prokofjevia, eli Klassinen sinfonia ja pianokonsertto nro 1 Des-duuri. Väliajan jälkeen Sibeliuksen 1. sinfonia. Itse asiassa ohjelma nosti esiin suuria teemoja: mikä on sinfonia, kuinka ‘absoluuttista’ sen täytyy olla ts. vailla ohjelmaa, täyttääkseen lajin vaatimukset, eli sen että pienistä motiiveista rakennetaan suuria kokonaisuuksia. Sibelius kiisti kaikki kirjalliset ohjelmat sinfonioiltaan eikä siis hyväksynyt Ilmari Krohnin tulkintaa, että mm. 1. sinfonian narratiivi oli Kalevalan Kullervo-legenda. Krohnia ymmärrettiin sittemmin Suomessa väärin. Hän vain kuvasi musiikkia saksalaisen hermeneuttisen koulun mukaisesti.
Toinen teema on Sibeliuksen kahden ensimmäisen sinfonian venäläisyys. Se tuntuu kiteytyvän mm. sibeliaaniseen sointuun: mediantille rakennettuun dominanttinoonisointuun vailla pohjasäveltä. Ja tshaikovskylaisia eleitä on siinä muitakin. Aivan oikea on Krohnin assosiaatio, että alun klarinettisoolo on runonlaulajan valitus. (Kyseisen soolon esitti harvinaisen ilmeikkäästi mariinskilainen solisti.) Mutta sitten teema palaa lopussa aivan Tshaikovskin tapaan. Gergijevin näkemys sifoniasta oli ultradramaattinen. Tästä syntyi intensiivinen kokemus aina traagiseen loppuun saakka. Mutta kyllä siinä välissä pitäisi olla iloa ja rauhaakin, etenkin finaalin vapauttavassa hymniteemassa, joka tuo mieleen vastaavan Brahmsin ensimmäisessä. Ja on tässä wieniläisiäkin viehkeitä topoksia heti alussa. Joka tapauksessa tämä oli henkeäsalpaavan jännittävä tulkinta, superluokan intensiteetissään. Siksi olikin helpottavaa kun ylimääräisenä kuultiin Johann Straussin Fledermausin alkusoitto, joka huipentui suureen virtuositeettiin. Mutta kuuluisan valssin ei tarvitsisi olla noin jykevän dramaattinen raskaine aksentteineen. Muistan aina kun kuulin sen 17-vuotiaana Wienin Theater an der Josefstadtissa taatusti autenttisena tulkintana.
Sibelius siis liittyy venäläiseen sinfoniaperinteeseen. Tätä ovat tutkineet Joseph Kraus, joka osin kiistää sen, ja Veijo Murtomäki, joka myöntää sen. Kun Prokofjev näytti yhtä teostaan opettajalleen Rimski-Korsakoville tämä närkästyi. Miksi tässä on vain yksi sello? Se ei soi ollenkaan, selloja pitää olla useampia. Prokofjev sanoi, että oli juuri kuullut tällaisen idean Sibeliuksella. Miksi teidän piti mennä kuulemaan Sibeliusta? ärähti Rimski.
Joka tapauksessa matka jostain Borodinista ja sitten skyyttiläisistä baleteista ja niiden maksimalistisesta orkestraatiosta johonkin Klassiseen sinfoniaan on pitkä. Mutta pohjimmaltaan Prokofjev samoin kuin Shostakovitsh eivät olleet mitään avantgardisteja, vaan klassikkoja, ja Prokofjev myös romantikko. Des-duuripianokonsertto oli ensimmäinen teos, jonka säveltäjä itse hyväksyi tuotannossaan kunnon teokseksi. Se alkaa neoklassisella mustavalkea-soinnilla pianon oktaaveissa ylärekistereissä samaan aiheen toistolla; sitä paitsi se ei ala orkesterin ritornellolla, vaan suoraan solistilla.
Tämä konsertto sopii loistavasti intomielisyydessään nuorille pianisteille. Pjotr Akulov osoittautui lupaavan kiehtovaksi tuttavuudeksi, ulkomuodoltaan hieman nuoren Shostakovitshin näköisenä ja monissa kilpailuissa palkittuna tämä ihmelapsi on jo nuoruuden kynnyksellä. Mitä hän mahtoi ajatella uidessaan Saarijärven aalloilla kun kuuli salmen takaa jonkun harjoittelevan juuri hänen konserttoaan illan esitelmää varten! Suomi taitaa tosiaan olla pianistien taivas.
Kuulin tämän teoksen ensi kerran kauan sitten Helsingissä turkulaisen Tarmo Huovisen soittamana. Akulovilla on nuoren ihmisen ajan taju ja niin esittelyjakson kooda lähti vilistämään sellaista vauhtia, että Gergijev vaivoin pysyi perässä. Sama toistui aivan lopussa. Jotenkin hillitöntä menoa, mutta kyllä se siitä asettuu. Sitä paitsi minusta tuntuu että Akulovissa on tiettyä älyllisyyttä, jota harvemmin tapaa venäläisen koulun kasvateissa. Ylimääräinen Chopinin terssietydi oli unohtumattoman lyyrinen väreilevä sointikuva, kaukana mistään etydistä, täyttä pianon runoutta. Toivottavasti Akulov ilmantuu uudestaan ensi kesänä ja tervetuloa sitten salmen toiselle puolelle kokeilemaan Schimmeliämme.
– Eero Tarasti