Radion Sinfoniaorkesterin konsertti Musiikkitalossa 19.10.2011 klo 19
Dima Slobodeniouk, kapellimestari
Arto Satukangas, piano
Ohjelma:
György Ligeti: Atmosphères
Franz Liszt: Pianokonsertto nro 1 Es-duuri S.124 (LW H4)
Franz Liszt: Pianokonsertto nro 2 A-duuri S.125 (LW H6)
György Ligeti: Lontano
Radion Sinfoniaorkesterin konsertissa kuultiin keskiviikkoiltana teoksia kahdelta unkarilaissyntyiseltä säveltäjältä, Franz Lisztiltä (1811–1886) ja György Ligetiltä (1923–2006). Vaikka he elivätkin eri vuosisatoina ja kirjoittivat ulkoisesti kovin erilaista musiikkia, on säveltäjissä myös yhteistä: molemmat olivat kotimaastaan muualle siirtyneitä kosmopoliitteja, joiden teoksissa kuuluu ajoittain selvästikin Unkarin kansanmusiikin vaikutus. Sekä Liszt että Ligeti olivat aikansa uudistajia ja tienraivaajia, jotka loivat laajan ja erittäin moni-ilmeisen tuotannon. RSO:n konsertti esitteli kummankin säveltäjän tyylikirjon niitä puolia, jotka yleisö ehkä ennestään parhaiten tuntee.
Lisztin pianokonsertoilla nro 1 ja 2 on tarpeettomasti ollut pinnallisen ja tyhjänpäiväisen virtuoosimusiikin maine. On toki totta, että teokset ovat silmiinpistävän taiturillisia sekä tunnelmiltaan ajoittain jopa kepeän viihteellisiä. Tämän ei silti pitäisi estää näkemästä musiikin muita puolia: täysromantiikan ilmaisumaailman koko kirjo esiintyy Lisztin pianokonsertoissa koko laajuudessaan ja loistossaan. Myös sävellysteknisesti teokset ovat äärimmäisen mielenkiintoisia: ne ovat itse asiassa yksiosaisia sinfonisia runoja tai variaatiosarjoja, joissa niukasta temaattisesta perusmateriaalista kehitellään uskomattoman vaihtelevia muunnoksia ja tilanteita.
Lisztin molempien pianokonserttojen esittäminen samana iltana on mittava pianotekninen haaste, jonka Arto Satukangas selvitti täysin ongelmitta. Lisztin virtuoosis-romanttisessa maailmassa Satukangas on kotonaan, ja hän tarjosi teoksista yleisölle tasapainoiset ja taiturilliset tulkinnat. Ilmaisullisesti tosin Satukankaan soitto olisi voinut olla vielä rohkeampaa. Lisztin tunnelmiltaan hyvin vaihteleva, teatraalinen ja usein ironinen musiikki vaatii tulkintaan rajuja kontrasteja, jopa liioittelua. Satukankaan sinänsä hallittu esitys liikkui melko rajatulla sävyasteikolla; niin eteeristen, laulavien, uljaiden kuin banaalienkin jaksojen profilointi saisi olla vielä vahvempaa ja selkeämpää.
Ligetin teoksista suurelle yleisölle tutuimpia ovat luultavasti konsertissa kuullut orkesterikappaleet Atmosphères (1961) ja Lontano (1967) – ei vähiten siksi, että Stanley Kubrick käytti niitä elokuvassaan 2001: Avaruusseikkailu. Molemmat sävellykset sijoittuvat Ligetin 1960-luvun ns. kenttätekniseen kauteen; tuolloin säveltäjä oli hylännyt melodian, harmonian sekä pulssin ja rakensi musiikkinsa niiden sijaan kokonaisvaltaisista ja tiiviistä sointipinnoista tai -kentistä. Vaikka Atmosphèresin joka stemmassa on jatkuvasti pientä liikettä, on teos yleisvaikutelmaltaan pelkistynyt, staattinen, hidas ja rauhallinen. Hiljainen dynamiikka hallitsee lähes kappaleen alusta loppuun. Dima Slobodenioukin johtama intensiivinen esitys korosti musiikin sakraalia ja mystistä luonnetta.
Lontano on Atmosphèresiä moni-ilmeisempi ja vaihtelevampi sävellys, jossa Ligeti ajoittain myös poikkeaa kenttätekniikasta antamalla joillekin intervalleille runsaasti tilaa ja aikaa. Musiikin spatiaalisuus – tiettyjen aiheiden vaeltelu soitinryhmältä toiselle – toimii kappaleessa myös kiinnostavasti. RSO soitti tämänkin teoksen herkästi ja viimeistellysti.
Musiikkitalon akustiikka joutui Ligetin 1960-luvun sävellysten myötä mielenkiintoiseen testiin. Humisevaa yhtenäistä sointimassaa ei nyt kuultu niinkään, sen sijaan teosten hiljaisimmatkin sointitapahtumat ja eri kerrokset kuuluivat salissa tarkkaan. Muusikot saattoivat soittaa lavalla äärimmäisenkin hiljaa ilman että kuuluvuus yleisölle olisi koskaan ongelma.
Musiikkitalon sali palvelee siis analyyttistä kuulijaa, mutta sopii ylipäätään hyvin myös hiljaisesta, hienostuneesta ja ritualistisesta musiikista nauttimiseen.