Genesis-sarja. Nathaniel Shilkret: Luominen
Lontoon sinfoniaorkesterin, -kuoron ja Sir Simon Rattlen lauantai-illan konsertti Lontoon Barbicabissa oli oivallinen esimerkki luovasta ohjelmiston kokonaissuunnittelusta. Konsertin teemana olivat Yhdysvalloissa 1940-luvulla maanpaossa eläneet eurooppalaissäveltäjät. Illan kuluessa saatiin kuulla niin tutumpaa kuin varsin harvinaista ohjelmistoa kaikkiaan kahdeksalta säveltäjältä.
Konsertin alkupuoli oli omistettu Nathaniel Shilkretin aloitteesta seitsemän eri säveltäjän yhteistyönä syntyneelle Genesis-sarjalle (1945), jota ei ollut ennen tätä iltaa kuultu konsertissa kokonaisuudessaan kuin kahdesti koko teoksen liki 73-vuotisen olemassaolon aikana.
Raamatun alkukertomuksiin pohjautuva seitsenosainen, tunnin mittainen Genesis-sarja orkesterille, kuorolle ja kertojille on ääriosiaan lukuunottamatta jäänyt tuntemattomaksi. Suurin osa teoksesta on ollut olemassa ainoastaan arkistoituina nuottikäsikirjoituksina, luonnoksina ja stemmoina. Vain Arnold Schönbergin Preludi, op. 44 ja Igor Stravinskyn Babel on julkaistu, mutta aivan keskeisintä ohjelmistoa eivät nämäkään sävellykset ole.
Niinpä olikin kerrassaan jännittävää saada kokea Patrick Russin rekonstruoima kokonainen Genesis-sarja LSO:n konsertissa. Teos esitettiin Gerald McBurneyn suunnittelemana neljän kertojan ja Mike Tutajin toteuttaman video-osuuden täydentämänä dramatisointina, joka olikin teoksen alkuperäisen hengen mukainen lähestymistapa.
Tutajin video-osuus perustui uutis- ja dokumenttimateriaaliin 40-luvulta nykypäivään. Tämän pitkälle työstetyn materiaalin sommittelu myötäilemään, täydentämään ja kommentoimaan Genesis-sarjan kerrontaa antoi teokselle erinomaisen ulottuvuuden, joka sulautui oivasti teoksen moni-ilmeiseen musiikilliseen olemukseen toimien myös tyylillisesti yhdistävänä siltana eri säveltäjien ilmaisun välillä.
Kertojina toimi neljä huippuammattilaista, Simon Callow, Rodney Earl Clarke, Sara Kestelman ja Helen McCrory. McBurneyn ohjauksessa kertojaäänet hajautettiin tilaan ja aikaan, jolloin tutut Raamatun tekstit saivat aivan uudenlaisen ilmeen. Jumalan äänenä käytettiin kaikkia kertojia, usein kaanonmaisesti kerrostettuna. Näin sekä vältyttiin suoralta abtropomorfismilta että saatiin aikaan varsin toimiva draamallinen efekti.
Joitakin kertojaosuuden katkelmia oli sovitettu myös puhekuoroiksi täydentämään Lontoon sinfoniakuoron moniuloitteista ilmaisua, niin ikään vaikuttavin tuloksin.
Musiikillisesti Schönbergin Preludi lienee Genesis-sarjan vaikuttavinta antia. Pintapuolisesti se tuntuu olevan sukua Säestysmusiikille erääseen elokuvaan (Begleitungsmusik zu einer Lichtspielszene, op. 34, 1929). Schönberg käyttää isoa orkesteria enimmäkseen alati muotoaan muuttavina kamarikokoonpanoina, jotka hetkellisesti yhdistyvät koko ensemblen huipennuksiksi. Preludin lopulla kuoron vokaliisi värittää orkestraatiota kiintoisalla tavalla.
Rattle ja LSO:n muusikot ilmensivät schönbergiläistä musiikillista avaruutta kerrassaan lumoavalla soinnilla, orkestraation detaljeja tarkkaan huomioiden. Kuoron kuulas osuus sulautui hienosti soivaan kokonaisuuteen.
Nathaniel Shilkretin Luominen ja Alexandre Tansmanin Adam ja Eeva ovat kumpikin avoimen kertovaa musiikkia, jossa voi aistia vahvana neljäkymmentäluvun Hollywoodin äänimaiseman. Niinpä maailmankaikkeuden ja taivaankappaleiden synty kuullaan orkesterin ja kuoron mahtavina purkauksina. Samoin paratiisiin luikerteleva käärme peilautuu muuhun orkesterisointiin lomittuvina edestakaisina asteikkokulkuina.
LSO:n verraton kokemus elokuvamusiikin parissa antoi Shilkretin ja Tansmanin sävellyksille ainutlaatuisen hehkun, josta saattoi vain nauttia. Eivät nämä kappaleet välttämättä kaikkein syvällisintä musiikkia olleet, mutta kontekstissaan ne toimivat äärettömän hyvin.
Darius Milhaudin Kainin ja Abelin avauskoraali paljastaa säveltäjänsä identiteetin välittömästi. Niin erehtymättömästi omintakeiseen milhaudilaiseen maailmaan siinä sukelletaan. Schönbergin ja Stravinskyn sävellysten ohella tämän Milhaudin pienoisdraaman voisi kuvitella toimivan myös itsenäisenä teoksena. Sen harmonioita ja kekseliästä orkestraatiota kuunteli varsin mielikseen.
Genesis-sarja. Mario Castelnuovo-Tedesco: Vedenpaisumus.
Vedenpaisumus on Genesis-sarjan kuoro- ja orkesteritehojen huipennus, olemukseltaan varsin elokuvallinen sävellys sekin. Mario Castelnuovo-Tedescon rakentaa tyylikkäästi jännitettä kohti orkesterin ja kuoron vyöryvää, moniäänistä huipennusta, jota seuraa liudentuminen kohti lopun tyyntä suvantoa.
Genesis-sarja. Ernst Toch: Sateenkaari (Liitto).
Uutta alkua ja liittoa ilmentävä Sateenkaari on saanut Ernst Tochilta varsin kiinnostavan toteutuksen. Sen avaa lyhyt johdanto, jota seuraa fuugataite. Lopun väikkyvät harmoniat heijastelevat liiton symbolin, sateenkaaren ilmestymistä.
Genesis-sarja. Igor Stravinsky: Babel.
Genesis-sarja ei kuitenkaan pääty uuden liiton tyveneen, vaan lopuksi koetaan vielä ihmiskunnan hajaannus, Stravinskyn Babel. Sen avaustahdeilla aaltoileva matalalien jousten kuvio ja sitä vasten piirtyvät puhallinten repliikit ovat mitä tunnistettavinta Stravinskya. Mieskuoron liki arkaaisen puhdas satsi on sekin säveltäjälleen varsin tyypillinen, nautittava keinovara.
Babelissa kuoro saapui orkesterijohdannon aikana saliin eri puolilta, kokoontuen sen keskikäytäville. Osuutensa päätyttyä laulajat hajaantuivat eri suuntiin ja poistuivat salista. Yksinkertainen, mutta varsin toimiva dramaturginen ratkaisu.
LSO, kuoro ja Rattle olivat yhtä lailla kotonaan Genesis-sarjan kaikissa tyyleissä ja antoivat musiikille hienon soivan asun. Tämä harvinaisuus oli ilo kokea.
LSO:n vieraileva konserttimestari Andrew Haveron, konserttimestari Carmine Lauri ja Sir Simon Rattle kättelevät Bartókin huikean Konserton orkesterille päätteeksi.
Väliajan jälkeen saatiin kuulla Genesis-sarjan tunnetumpi aikalaisteos, Béla Bartókin Konsertto orkesterille (1943). Sergei Koussevitzkyn ja Bostonin sinfoniaorkesterin tilauksena syntynyt teos on yksi säveltäjänsä soitetuimpia, eikä ihme, sillä tässä myöhäisteoksistaan laajimmassa Bartókin musiikillinen mielikuvitus on kerrassaan ihailtavan mukaansatempaavaa.
Bartók suunnitteli alun perin nimeävänsä teoksen sinfoniaksi, mutta päätyi lopulta kustantajansa kanssa keskusteltuaan orkesterikonserton nimikkeeseen. Sinfoninen Bartókin teos ehdottomasti on niin laajuudeltaan kuin huikealta konstruktioltaankin, mutta ei sinfonian perinteisessä mielessä. Viisiosainen symmetrinen suurmuoto kätkee sisäänsä joukon toineen toistaan omaleimaisempia rakenteellisia, soinnillisia ja harmonisia ratkaisuja.
Avausosan johdannon tunnelma on aivan ainutlaatuinen. Matalien jousten tummaa avausrepliikkiä värittää ensin huilun hienonhieno trillikulku. Trumpetit liittyvät mukaan, ja vähitellen musiikki alkaa tihentyä kohti virtuoosista allegroa.
Soitinryhmien vilkas vuoropuhelu toisessa, Presentando le coppie -osassa on orkesterin artikulaation ja rytmisen tarkkuuden mainio koetinkivi. Neljännessä, Intermezzo interrotto -osassa puolestaan mitä erilaisemmat musiikilliset aiheet ja tunnelmat tormäilevät toisiinsa hallittuna kaaoksena.
Hitaassa Elegia-osassa ollaan niissä ainutlaatuisissa yömusiikin maisemissa, jotka vain Bartók saattaa kuulijalleen avata. Finaali puolestaan on orkesterimusisoinnin apoteoosi, huikea tanssi, joka hakee vertaistaan orkesterikirjallisuudessa.
Kaiken tämän Lontoon sinfoniaorkesteri ja Sir Simon Rattle toteuttivat sellaisella taidolla, riemulla ja ilmaisuvoimalla, jota ei voinut kuin ilokseen hämmästellä. Harvoin rytminen tarkkuus, puhdas artikulaatio, huikea rytminen energia, ilmeikäs fraseeraus ja kokonaismuodon huoliteltu arkkitehtuuri kohtaavat näin täydellisesti ja mieleenpainuvasti.
— teksti ja kuvat Jari Kallio
Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Lontoon sinfoniakuoro
Simon Halsey, kuoron valmennus
Simon Callow, Rodney Earl Clarke, Sara Kestelman, Helen McCrory, kertojat
Genesis-sarja (1945)
Arnold Schönberg: Preludi
Nathaniel Shilkret: Luominen
Alexandre Tansman: Adam ja Eeva
Darius Milhaud: Kain ja Abel
Mario Castelnuovo-Tedesco: Vedenpaisumus (Nooan arkki)
Ernst Toch: Sateenkaari (Liitto)
Igor Stravinsky: Babel
Béla Bartók: Konsertto orkesterille, Sz. 116, BB 123 (1943)
Gerald McBurney, ohjaus
Mike Tutaj, videosuunnittelu
Barbican Centre, Lontoo
La 13.1.2018, klo 19.30