Laura Netzel. Maria Röhlin maalaus vuodelta 1863. Lähde: Wikipedia.
Mikkelin Mikaelin ihastuttavassa konserttisalissa – joka on minusta aina kuin Washingtonin Kennedy-Centerin miniatyyri – oli merkittävä musiikkitapahtuma perjantai-iltana 20.11.2020. Ensinnäkin Mikkelin jousiorkesteri ja Saimaa sinfonietta jatkoivat loistavaa yhteistyötään. Mikkelin jouset täydensivät Saimaa sinfonietan sointia – unisonoissa aivan tshaikovskiaaniseen laulavuuteen – ja vihdoin Mikkelissä kuultiin oikeaa laajaa sinfoniaorkesteria taitavine puhaltajineen. Orkesteria johti Erkki Lasonpalon ja konserttimestareina olivat Saimaan Elias Lassfolk ja Mikkelin Jyrki Lasonpalo. Solistina oli tunnettu ja taitava ruotsalainen pianisti Stefan Lindgren Tukholmasta. Tilaisuus oli myös Mikkelin Musiikkijuhlien jatkoa Teemu Laasasen johdolla.
Illan pääattraktio, Laura Netzelin (1839–1927) pianokonsertto 1800-luvun lopulta, vaatikin täyttä suurta orkesteria. Teos kuultiin nyt ensi kertaa kuopiolaisen Petteri Niemisen uutteran digitalisaation ansiosta. Hän kertoi työstään tuntemattomien naissäveltäjien parissa 1800-luvulta ja loi panoraaman noista lukuisista kiehtovista elämäntarinoista; suuri määrä musiikkia odottaa esittämistään ja mikä vahinko, että niin paljon hienoa säveltaidetta oli jäänyt kirjoittamatta vaikeiden olosuhteiden takia. Petteri Nieminen on itse lääketieteilijä ja kerkiää suorittaa hidasta ja tarkkaa digitointiaan vain heräämällä joka aamu kello neljältä.
Mutta kuka ihmeen Laura Netzel? Hän oli syntynyt 1839 Rantasalmella – eli oli siis Mikkelissä ”meikäläisiä” ja alunperin nimeltään Leskinen, mutta sitten Ruotsissa aateloitu Pistolekorsiksi. Hän saiTukholmassa monipuolisen muusikon koulutuksen pianistina, kapellimestarina ja täydensi opintojaan Pariisissa mm. Charles-Marie Widorilla. Hän oli naimisissa professori Wilhelm Netzelin kanssa ja käytti säveltäjänä salanimeä N. Lago. Kerrotaan, että hän harrasti myös hyväntekeväisyyttä, tukien köyhiä lapsia, naisia ja työläisiä.
Odotukset olivat siis suuret, mutta miltä tämä löytö kuulosti? Konsertossa oli kolme osaa, allegro moderato, lento ja allegro vivo, eräänlainen tarantella, jollaisia Netzel harrasti muussakin tuotannossaan. Teoksen päällimmäinen vaikutelma oli sinfoninen, orkestraatio ylitsevuotavan värikästä ja tiivistä, hieman kuin jonkinlaista lavennettua biedermeyeria. Teoksella ei tuntunut olevan erityistä narratiivista ohjelmaa, se on kuin keskeytymätöntä puhetta, ikään kuin taukoja pelättäisiin ts. että puhuja silloin keskeytettäisiin. Onko se feminiiniselle diskurssille tyypillistä? Teos erottuu ehdottoman omintakeisena 1800-luvun suuressa jännitteessä virtuositeetin ja Werkcharacterin välillä. Kuten tunnettua, konsertoissa oli virtuoosilinja Lisztistä Paganiniin ja ilmaisevan, puhuvan musiikin linja Clara Wieckistä Louis Spohriin. Netzel kirjoittaa pianolle tauotta virtaavia kuvioita mutta ne ovat lineaarisia, temaattisia eikä koskaan pelkkää virtuoosista, ulkonaista taidonnäytettä. Mutta pianisti ei saa helposti ääntään kuuluville, ratkaisevan tärkeät teemat tulevat ennemmin esiin puhaltimilta ja jousilta. Saattaa tietenkin olla, että jos teos esitettäisiin vähän eri tavalla eli niin että orkesteri soisi kauttaaltaan korkeintaan mezzopiano ja piano fortessa, niin tämä seikka korjaantuisi. Mihin tätä musiikkia vertaisi? Chopin tulee tietenkin mieleen mutta myös ranskalaisen musiikin läpikuultavuus Faurésta ja Franckiin. Ja Saksassa tietenkin Mendelssohn. Tekstuuri on kuin jatkuvaa arabeskia, figurointia. Musiikki ei tähtää mihinkään dramaattisiin konflikteihin ja niiden ratkaisuihin, huipennuksiin. Joka tapauksessa kyseessä on ihan oikeasti löytö; uskon, että Netzelin konserttoa aletaan nyt enemmän esittää.
Konsertin alkunumeron, vauhdikkaan Dvořákin Slaavilaisen tanssin op.46/8 jälkeen orkesteri toi esiin taitonsa Brahmsin neljännessä sinfoniassa. Eli tämä – jos mikä – on nyt sitten sitä ’kaanonia’. Uskaltaako sitä enää ollenkaan kuunnella kun kaanonin edustajat on tuomittu nykymusiikkitieteessä perinpohjaisen sorron ja taantumuksen edustajiksi?
Erkki Lasonpalolla on kapellimestarin päähyveenä muodon taju ja fraseeraus; hän valitsi furtwängleriläisen rauhalliset, oikeat tempot, niin että ehtii kuulla kaiken. Fraseeraus juuri näin, teemojen annetaan hengittää. Hän osaa myös pysäyttää musiikin virran taukopaikkoihin, jolloin muoto nousee esiin jyhkeänä. Yhdistelmä Saimaan sinfonietta ja mikkeliläiset toimii erinomaisesti: Suomen maaseudulla toteutetaan unohtumattomia musiikkielämyksiä!
Jokaisen Brahmsin teoksen takana on joku Beethovenin sävellys. Beethoven oli hänen kaanoninsa. Mutta e-mollia Beethoven ja muut klassikot harrastivat erittäin vähän. Ei ole yhtään Beethovenin sinfoniaa e- mollissa eikä liion kuin yksi pianosonaatti e-mollissa. II osan allegro giocoso muistuttaa As-duuripianosonaatin op. 110 väliosaa f-mollissa… muistumia on. Samoin koraalimaiset välitaitteet allegroissakin, joissa jouset laulavat ekspressiivisesti.
Milloin on seuraava Mikkelin ja Saimaan yhteiskonsertti? Kannnattaa pakata matkalaukku ja ajaa Mikkeliin mistä vaan Suomesta, tai miksei Lappeenrantaan.
— Eero Tarasti