Erik Bergman. Kuva © Maarit Kytöharju / Music Finland
Helsingin Filharmonian ohjelmat ovat taas konserttielämämme kiinnostavimpia. Yhdistelmä Bergman – Strauss oli sopiva haaste kuulijalle. Erik Bergmanin Aubadea yhdistää Richard Straussiin hedonistinen orkesterisointi, mutta Bergmanin teos oli aikoinaan 1950-luvun lopulla suomalaisen avanrgardismin läpimurtoteoksia. Se on yhtaikaa rivitekniikalla kirjoitettu ja samalla sointikuvaltaan hivelevän impressionistinen väripaletti. Tässä sen rohkeus piileekin. Adornon teorian mukaan Schönbergin koulun edistyksellisen kaksitoistasävelmusiikin piti olla rumaa, koska yhteiskunnassa ei ollut mitään kaunista eikä iloista. Myös modernin arkkitehtuurin tuli olla rumaa, mitä rumempaa sen hienompaa, sanoi brasilialainen semiootikko Sergio Zilinski. Bergmanin modernismi on siis poikkeus säännöstä. Itselleni se oli ensimmäinen puhutteleva nykymusiikkiteos, kun kuulin sen pikkupoikana 1960-luvun alussa Radio-orkesterin konsertissa.
Tapasin väliajalla Bergmanin kolmannen puolison Christina Indrenius-Zalewskin, joka kertoi teoksen taustasta: Bergman oli lähtenyt häämatkalle Aulikki Rautavaaran kanssa Istanbuliin ja kuuli siellä Bosporin salmen laivojen huutelua. Siitä hän sai innoitteen Aubadeen. Se kuuluu siis sarjaan musiikilliset auringonnousut siinä missä joku Ravelin Daphnis et Chloé. Kesällä minua kävi tapaamassa kanadalainen säveltäjä ja väitöskirjan tekijä Moe Touizrar McGill Universitystä; hän sai Bergmanista yhden tapauksen lisää tutkimukseensa.
Konsertin alkunumerona kuultiin Richard Straussin D-duuri-oboekonsertto (1945–1948), joka on siis sitä myöhempää, tavallaan neoklassista pastishi-Straussia. Teos on melodisesti äärimmäisen soljuvaa, mutta rytmisesti kuitenkin komplisoitua kuten Straussin tuon kauden kamarimusiikkikin, esimerkiksi trio klarinetille fagotille ja pianolle. Briljantti solisti oli Alexei Ogrintchouk, jonka tulkinnan valtti oli jokaisen fraasin muuntaminen ilmaisevaksi ja kuulijaa liikuttavaksi.
Straussin Ruusuritari sarja op. 59 (1909–1910) on sitä samaa restauraatiotyylin Staussia, joka niin miellytti Seppo Nummea; hän kutsui sitä omalla termillään ’siselöidyksi’. Rosenkavalier sarja palauttaa mieleen oopperan parhaat kohdat, kuten kenttämarsalkattaren yksinäiset aariat linnassaan, kun aika pysähtyy; libretisti Hugo von Hofmannsthal kirjoittaa Leicht muss man sein, mit leichten Händen nehmen und halten, halten und nehmen, und wer nicht so sind, den straft das Leben und das Gott erbarmt euch nicht (lainaan ulkomuistista, siis: Täytyy olla kevyt, ottaa ja pitää, pitää ja ottaa kevein käsin ja niitä jotka eivät ole sellaisia rankaisee elämä eikä Luoja sääli heitä). Muistan kun Charles Rosen vieraili kotonani ja löysi flyygelin päältä Ruusuritarin pianopartituurin, avasi sen ja alkoi soittaa juuri tuota ihanaa kohtaa, jota oli itse kuullut usein nuoruudessaan Metropolitanissa.
Susanna Mälkin kaikki avut tulivat käyttöön tässä teoksessa; vaikka se onkin potpuri oopperan teemoista, ei se vaikuta mitenkään hajanaiselta. Skaala on laaja paroni Ochsin temperamentista äärimmäiseen lyyrisyyteen. Strauss itse johtaa filmillä orkesteria täysin ilmeettömästi: oikea käsi vispaa perusrytmiä ja vasemmalla hän kaivaa taskusta esiin hopeaneauriskellon ja katsoo aikaa, hyvä ettei haukottele. Näin on siksi, että esityksessä teos on jo täysin harjoitettu. Ei tarvita enää mitään temppuilua lavalla. Susanna Mälkki osasi kohottaa teoksen sen dramaattisiin huippuihin ja antaa myös tilaa lyyrisyydelle; sitä ilmensivät taitavat ja herkät soolot, viulussa Jan Söderblom ja sellossa Jaani Helander.
Sarja oli sykähdyttävä elämys sateisessa ja pimeässä Helsingin illassa, johon yleisö sitten poistui.
— Eero Tarasti