Sebastian Fagerlund. Kuva © Tage Rönnqvist
Striimatuista konserteista on tullut aivan uusi musiikkielämän laji. Kun mitään laajempia yhtyeitä ei enää sallita lavalla, on kamarimusiikki saanut uuden tilaisuutensa. Orkesterit antavat soittajilleen mahdollisuuden päästä esiin ja kuulijat saavat kokea teoksia, joihin eivät normaalisti ehkä kiinnittäisi paljoakaan huomiota. Radion sinfoniaorkesteri tarjosi keskiviikkona 24.3. verkkokonsertissaan Saariahoa, J.S.Bachia, Anna Meredithiä, Maurice Ravelia ja Sebastian Fagerlundia.
Illan aloitti huilisti Yuki Koyama esittämällä Saariahon soolohuiluteoksen Laconisme de l’aile jonka innoittajana oli ollut Nobel-kirjailija Saint-John Perse (1887-1975) ja tämän runokokoelma Oiseaux. Teos siis viittaa lintuihin, niiden lentoon, salaisuuteen, kuolemattomuuteen. Huilisti lausui ranskaksi aluksi tätä runoa, ennen kuin otti huilun esille. Musiikki tuntui kuin suoraan syntyvän tekstistä. Tässä tuli ajatelleeksi kuinka orkestraalinen soitin jopa huilu voi olla, sen eri soittotavat ja rekisterit trillit, vibratoäänet ja toisaalta melodian intervallit, jotka olivat luonteeltaan ekspressiivisiä toivat sen esiin. Melodia kohosi hälyäänistä, välillä puhetta ja lopulta kohoavia asteikkoja, jonkinlaisia lintuihin viittaavia merkkejä. Ilmeisen narratiivinen teos!
Myös illan toinen teos J.S.Bachin sonaatti g-molli huilulle ja harpulle, jossa harppua soitti toinen mestari Sivan Magen em. huilistin rinnalla. Tässä puolestaan sai kokea, että harppu vastasi miltei orkesteria tai laajempaa ensemblea. Mieleen tuli suorastaan Händelin harppukonsertto, yksi ensimmäisiä LP-levyjäni ja solistina Nicanor Zabaleta, joka oli todistanut että kyllä miehetkin voivat soittaa harppua. Teos esitettiin hyvin reippaissa tempoissa.
Illan keskipisteeksi mainostettiin Anna Meredithiä ja tämän teosta A short tribute to teenage fanclub. Otsake ei kuulostanut kovin lupaavalta, tuli mieleen, mitä Ludwig Wittgenstein sanoi: Mainitkaa minulle englantilainen taiteilija, niin voin sanoa melko varmasti, että se on humpuukia. Nyt kuitenkin soiva lopputulos yllätti – ja myönteisesti! Jousikvartetti soitti koko teoksen pizzicatoilla, mikä loi oman erikoisen sonoriteettinsa. Mutta teoksen rytminen hahmo yhdistyi siihen kiehtovasti. Nimittäin se oli niin synkopoitua, ettei tahdin ykköstä juuri erottanut paitsi aivan lopussa. Silti teoksessa oli oma pulssinsa; siinä saattoi kokea ns. svengiä eli englanniksi groovingia, jota erityisesti sellisti Anton Kukkonen, toteutti soitossaan, ts. koko keho alkoi elää ja liikkua musiikin rytmissä.
Maurice Ravelin Johdanto ja allegro on tietenkin paljon soitettu, mutta aina viehättävä, soinniltaan hauraan lumoava. Erinomainen esitys.
Lopuksi oli valittu Sebastian Fagerlundin oktetto Autumn Equinox. Oktettoa johti Jozséf Hárs. Teoksen sanottiin viittaavan säveltäjän oopperaan Syyssonaatti, mutta siitä on aikaa, kun sen viimeksi kuuli, joten tuskin kukaan pystyi noin vain tunnistamaan suoraa lainausta. Sen sijaan tuli selväksi, että Fagerlund on otteeltaan sinfoninen säveltäjä. Lento misterioso osassa oli pitkiä linjoja, staattista melankoliaa, puhuvaa musiikkia. Agitato con forza oli taas monikerroksista, ostinato repetitiolle pohjautuvaa, jossa oli äkillisiä eleitä, laukkaavaa rytmiä, kunnes teos jähmettyy sointuun ja hiljentyy huiluääniin viuluilla ja solistit pääsevät esiin vuorotellen ja ryhmittyvät soinniksi. Tätä musiikkia kuuntelee todella siihen vajoten.
— Eero Tarasti