Esa-Pekka Salonen ja Philharmonia Stravinskyn Chant funèbren Britannian kantaesityksen jälkeen. Kuva © Jari Kallio
Tunnelma Royal Festival Hallissa ennen Philharmonia Orchestran ja Esa-Pekka Salosen sunnuntai-illan konserttia oli aivan erityisen kihelmöivä. Salosen, orkesterin ja Pierre-Laurent Aimardin Inspirations-konserttisarjan ensimmäisen illan jännitysnumero oli yli vuosisadan ajan kadoksissa ollut Igor Stravinskyn Chant funèbre (Pogrebal’naja Pesnja), Op. 5 (1908), joka kuultiin nyt ensimmäistä kertaa Britanniassa.
Kuluneen reilun sadan vuoden aikana Chant funèbresta on kasvanut myytti, kuten merkittävien taiteilijoiden kadonneille teoksille on tapana käydä. Sibeliuksen kahdeksas sinfonia lienee suomalaisille tunnetuin esimerkki.
Nikolai Rimski-Korsakovin muistolle sävelletystä Chant funèbresta tiedettiin varsin vähän ennen partituurin ja stemmojen löytymistä Mariinski-teatterin arkistosta loppuvuodesta 2015. Stravinsky kyllä kuvaili hajanaisia muistikuviaan teoksesta Robert Craftille puoli vuosisataa sen säveltämisen jälkeen, mutta enempää tietoa tästä yhden ainoan kerran esitetystä teoksesta ei ollut tähän saakka saatavilla.
Chant funèbresta tekee erityisen mielenkiintoisen se, että teos syntyi juuri ennen kuin Stravinsky alkoi työstää läpimurtoteostaan, Tulilintua. Ennen Chant funèbrea Stravinskyn kynästä oli jo syntynyt kaksi mitä mainiointa orkesterischerzoa, Scherzo fantastique, Op. 3 ja Feux d’artifice, Op. 4. Jos jätämme säveltäjän opiskeluaikojen voimakkaan Rimski-vaikutteisen Es-duurisinfonian huomiotta, Chant funebren sävellystyö oli Stravinskyn laajamittaisin sukellus orkesterimusiikkiin ennen Tulilintua.
Niinpä oli huikean jännittävä hetki vihdoin kuulla Chant funèbren alkutahtien jousitremolo, jonka lomaan puhaltimet ja harput vähitellen punoivat omia aiheitaan. Tumma, rikkaasti hehkuva sointi vei ajatukset hetkellisesti Tulilinnun johdannon musiikkiin, mutta nämä assosiaatiot olivat kuitenkin varsin pintapuolisia, sillä Chant funèbre etenee kuitenkin hyvin erilaiseen suuntaan kuin tuo mitä tutuin baletti.
Vaikka Chant funèbressa on kuultavissa selviä yhtymäkohtia myöhäiseen Wagneriin, on kuitenkin merkillepantavaa, kuinka Stravinsky kaihtaa germaanisten surumarssien traditiota. Chant funèbre on tummassa hehkussaan hyvin henkilökohtainen, intiimi teos. Huomioitavaa on myös, että musiikki ei juurikaan peilaa Rimski-Korsakovin tyyliä. Sen sijaan Chant funèbressa voi kuulla sitä vähäeleistettyä Tshaikovskia, joka tekee, Sibeliuksen Tshaikovski-vaikutteiden tavoin, usein esikuvaansa riipaisevamnan vaikutuksen.
Harmonisesti Stravinskyn musiikki on Chant funebrèssa jännittävällä tavalla hakeutumassa kohti niitä ilmaisukeinoja, jotka myöhemmin muodostuivat säveltäjän keskeisiksi keinovaroiksi, kuten Salonen konserttia edeltäneessä keskustelutuokiossa pohtikin.
Vaikka Chant funèbre onkin jossain määrin Stravinsky-palapelin puuttuva palanen, on se samalla hyvin omanlaisensa soiva maailma, jolle on vaikea löytää vastineita säveltäjän muusta tuotannosta. Salosen mukaan lähimmäksi tulee kenties Le Roi des étoiles, lyhyt Debussya kunnioittava teos kuorolle ja orkesterille, omanlaisensa kiehtova outolintu Stravinskyn tuotannossa sekin.
Vaikka Valeri Gergijevin ensimmäisenä yli vuosisataan viime joulukuussa Pietarissa johtamalle Chant funèbrelle ei luonnollisestikaan ole vielä syntynyt varsinaista tulkintatraditiota, oli Salosen ja Philharmonian näkemys teoksesta varsin vakuuttava. Salonen on aikamme Stravinsky-kapellimestareista yksi merkittävimmistä, ja hänen syvällinen perehtymisensä säveltäjän monikasvoiseen luovaan persoonallisuuteen antoi tulkinnalle hienosti syvyyttä vailla rahtustakaan väärää sentimentaalisuutta. Philharmonian rikas sointi jousten tummimmista murinoista puhallinten kirkkaisiin linjoihin oli nautinto.
Pierre Laurent Aimard ja Esa-Pekka Salonen olivat elementissään Ligetin pianokonserton parissa. Kuva © Jari Kallio
Mitä asiantuntevimmissa käsissä oli myös illan seuraava numero, György Ligetin käsittämättömän kekseliäs pianokonsertto (1985-88), yksi merkittävimmistä 1900-luvun jälkipuoliskon konsertoista. Pierre-Laurent Aimardia verrattomampaa Ligetin pianomusiikin tulkitsijaa tuskin voi kukaan kuvitella, ja Salonen yhtenä Ligetin kanssa läheisimmin työskennelleenä kapellimestarina oli taas mitä oivallisin kapellimestari tähän teokseen.
Ligeti etsi vuosia oikeaa tietä kohtia pianokonserttoaan. Kahdeksankymmentäluvun puolivälissä tuo polku alkoi lopulta avautua hyvin hedelmälliseen maaperään, ja Ligeti pääsi työstämään rinnakkain pianokonserttoaan sekä ensimmäisiä pianoetydejään.
Konserton äärettömän taipuisalla polyrytmiikalla Desordre-etydin tavoin karnevalistisesti leikittelevä avaus sai mitä riemastuttavimman tulkinnan. Aimardin rytminen virtuositeetti oli kerrassaan hämmästyttävää. Salonen ja Philharmonia pujottelivat mitä hienoimmin pianon mukana. Erityisesti lyömäsoittimet integroituivat Aimardin soolo-osuuteen koko lailla täydellisesti.
Konserton toinen osa katkaisee alun leikittelyn kuin seinään. Kontrabasson urkupiste autioittaa soivan maiseman, ja yhtäkkiä olemme keskellä jotakin syvän järkyttävää, jossa yksinäiset huilurepliikit etsivät turhaan vastakaikua. Vähitellen ilmaan piirtyy mitä omituisin fuuga, jonka aavemainen harmoninen utu on kokonaan oma maailmansa. Bartókin tavoin Ligeti on miettinyt hitaan osan funktion täysin uudelleen.
Kolmas osa on taas läheistä sukua etydeille äärettömän sulavasti etenevän Vivace cantabilen muodossa. Sen vastinparina toimii neljännen osan Allegro risoluto, molto ritmico, jossa erilaiset musiikilliset aiheet ovat alituisesti törmäyskurssilla. Ligeti tuntuu leikittelevän tässä musiikissa mitä omintakeisimmin romantiikan solisti vastaan orkesteri -kliseellä. Aimard, Salonen ja orkesteri sisäistivät roolinsa ihailtavasti tässä, samoin kuin konserton päätöksenä toimivassa Presto luminosoissa, jonka polveilevaan sointivirtaan oli ilo heittäytyä.
Salosen ja Philharmonian hienovireistä Ligeti-työskentelyä kuunnellessaan on vaikea ymmärtää sitä hyvin monimutkaisista syiden ketjua, joka tunnetusti ajoi orkesterin levytysprojektin säveltäjän kanssa karille parikymmentä vuotta sitten. Siinä määrin voimakkaan nälän pianokonserton nerokas tulkinta kuulijan jätti, että laajempikin Ligeti-projekti Saloselta ja Philharmonialta maistuisi koska tahansa.
Konsertin päätöksenä kuultiin Maurice Ravelin Daphnis et Chloe -balettimusiikki (1912). Tämä suuren orkesterin ja kuoron hehkuvan mestariteoksen kuuleminen kokonaisuudessaan on aina äärettömän virkistävää. Ravelin mestarillinen keksintä, musiikillisen materiaalin jatkuva, nerokas variointi sekä kuoron ja orkesterin täydellinen sitominen yhteen mitä ilmaisuvoimaisemmaksi instrumentiksi hämmästyttää kuulijaansa yhä uudelleen.
Orkesterin sekä Philharmonia Voicesin ja Rodolfus-kuoron yhteistyö pelasi Salosen johdolla erinomaisesti, ja illan aikana saatiin kuulla monia Ravelin sointien ja rytmien upeita toteutuksia. Jopa käyrätorvien monesti korkealle kipuavista osuuksista suurin osa soi puhtaan kauniisti. Todella palkitseva ilta.
— Jari Kallio
Philharmonia Orchestra
Esa-Pekka Salonen, kapellimestari
Pierre-Laurent Aimard, piano
Philharmonia Voices
Rodolfus-kuoro
Igor Stravinsky: Chant funèbre (Pogrebal’naja Pesnja), Op. 5 (Britannian kantaesitys)
György Ligeti: Pianokonsertto
Maurice Ravel: Daphnis et Chloe
Royal Festival Hall, Lontoo
Su 19.2.2017, klo 19.30