Jo vuosia Italiassa asunut Grigori Sokolov on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta konsertoinut vuosittain uskollisesti entisessä kotikaupungissaan jo vuodesta 1964 alkaen, siis kolme vuotta ennen kuin hän v. 1966 vain 16-vuotiaana voitti Tshaikovski-kilpailun Moskovassa (venäläisistä pianisteista vastaavaan kansainväliseen kilpailumenestykseen yhtä nuorena on yltänyt vain Roza Tamarkina sijoittuessaan 17-vuotiaana toiseksi vuoden 1937 Chopin-kilpailussa Varsovassa). Uskollinen on myös yleisö: monet tulevat Moskovasta saakka ja yli 1500-paikkainen filharmonian suuri sali myydään loppuun jo viikkoja ennen konserttia kymmenistä ylimääräisistä istuimista ja korkeista lipunhinnoista huolimatta. Niin myös nyt ja kuten tavallista lukuisa joukko innokkaita faneja odotti salin ulkopuolella mahdollisia viime hetken peruutuspaikkoja lähes kolmituntiseksi venyneeseen resitaaliin.
Samalla Schumann/Chopin-ohjelmalla kuin nyt Pietarissa maestro Sokolov konsertoi kesäkuun 14. päivä Helsingin Musiikkitalossa. Molemmat säveltäjät – jotka kumpikin pitivät Bachia esikuvanaan – olivat läsnä jo Sokolovin debyyttikonsertissa 1962, joskin juuri Arabeskia pianisti alkoi julkisesti esittää vasta 2000-luvun alussa. C-duuri-Fantasian op. 17 Sokolov soitti Finlandia-talon konsertissaan jo 1984, samana vuonna kuin hän sen levytti. Schumannin muista laajemmista pianoteoksista Kreisleriana ilmestyi pianistin ohjelmistoon samoihin aikoihin. Karnevaalin Sokolov soitti jo 1967 Suomen ensivierailullaan. Tällä kertaa Pietarissa Arabeski op. 18 toimi ikään kuin alkusoittona samana vuonna 1839 valmistuneelle ja niin ikään C-duurissa kirjoitetulle Fantasialle. Tauoton siirtyminen edellisestä jälkimmäiseen vain korosti tätä vaikutelmaa. Levottomuutta Arabeskin rauhalliseen ja lyyriseen yleisilmeeseen toivat muutamat sforzatomaiset vasemman käden staccatot – kuin valonsäteet pilvien lomasta – ja mollitaitteiden kiihkeys.
Schumann omisti suuren C-duuri-fantasiansa Lisztille (jolta Sokolov on tiettävästi esittänyt julkisesti vain Espanjalaista rapsodiaa), vaikkei hän siinä Lisztiä lainannut vaan Beethovenia, nimittäin An die ferne Geliebte –liediä. Teos on koko pianokirjallisuuden suurenmoisimpia ja filosofistisimpiä teoksia; sen motto on peräisin Friedrich Schlegeliltä. Lisztin oppilas Moriz Rosenthal sanoi, että ymmärtääkseen Schumannin ajatusmaailmaa on perehdyttävä sellaisiin saksalaisen filosofian ja kirjallisuuden kulmakiviin kuin Goethe, Schelling, Tieck ja Novalis.
Soiva lopputulos on tietenkin tärkeintä. Jos mikä niin ainakin säveltäjän esitysohje Fantasian ensimmäistä osaa varten – ”Durchaus fantastisch und leidenschaftlich vorzutragen” – toteutui Sokolovin harvinaisen hienossa tulkinnassa. Mutta myös Lisztin (jonka tulkintaa teoksesta Schumann piti nerokkaana) esitysohje, ”träumerisch”, oli läsnä koko ajan. Toisen osan kooda, jonka hyppyjä useimmat pianistit pelkäävät kuollakseen, ei mennyt puhtaasti edes Sokolovilla. Fantasian tulkinta oli ennen kaikkea soinnin – tuon ei-mitattavissa olevan (toisin kuin esimerkiksi dynamiikka ja tempo) pedaalin käytöstä, kosketuksesta, akustiikasta, instrumentista muodostuvan kokonaisuuden – juhlaa. Juuri sointiin Sokolov tuntui myös harjoitellessaan edellisenä päivänä lähes tyhjässä salissa kiinnittävän erityistä huomiota. Grigori Sokolovin tinkimätöntä asennetta taidettaan kohtaan kuvaa hyvin se, että ainakin Pietarissa hänellä on tapana harjoitella konserttipaikalla kolmena päivänä ennen konserttia, useita tunteja jokaisena päivänä.
Paradoksaalisesti Sokolovin ohjelmiston säveltäjänimistä Chopin – epäilemättä yksi läheisimpiä säveltäjiä pianistille – on vuosien varrella eniten jakanut yleisön mielipiteitä. Tietty raskassoutuisuus on kieltämättä viime vuosikymmeninä leimannut hänen Chopin-tulkintojaan. Nokturnot esimerkiksi olivat takavuosina Sokolovin käsissä kuin sinfonisia runoelmia ja masurkoissa tanssin poljennosta oli tuskin jälkeäkään. Mutta yksi suuren taiteilijan tuntomerkkejä on se, että hän kykenee muuttumaan, uudistamaan näkemyksiään. Niinpä nokturnot soivat tällä kertaa selkeästi ”kevyemmin”, niihin ei ollut latautunut koko maailman tuskaa. Konsertin päätti Chopinin ns. Surumarssisonaatti. Jälleen oli havaittavissa, että pianistin tulkinta oli ilmavampi, vähemmän raskas kuin aiemmin. Luonnossa kuulemistaan pianisteista Sokolov on maininnut esikuvakseen Emil Gilelsin, jonka manttelinperijänä häntä nykyään usein pidetään. Esteettisenä ihanteena ainakin vuosien takaisessa haastattelussa Sokolovilla oli tosin Anton Rubinstein. Kuitenkaan Sokolov ei surumarssissa seuraa – toisin kuin Sergei Rahmaninov levytyksessään – kuuluisan edeltäjänsä tulkintaperinnettä, johon kuuluu vasemman käden alkutahtien soittaminen oktaavia alempaa sekä ennen kaikkea symmetrinen dynamiikka, ts. marssi alkaa pianissimossa ja jatkuu tasaisena crescendona fortissimoon ennen Des-duuri-trioa, jonka jälkeen marssi jatkuu jälleen fortissimossa hiljentyäkseen lopun pianissimoon. Sokolov – samoin kuin Gilels – soittaa niin kuin nuotteihin on kirjoitettu. Oktaaviunisonossa etenevän finaalin – joka on kuin epilogi sonaatille – Anton Rubinstein kirjallisten lähteiden mukaan kertasi kokonaisuudessaan mutta niin ei tee edes Rahmaninov levyllään saati nuoremmat pianistit. Sokolovin tempo tuntui nyt nopeutuneen aikaisemmista vuosista ja yleisvaikutelma oli sopivan aavemainen: yksittäisten sävelten sijaan kuultiin paikoin pieniä dynaamisia nousuja kunnes viimeisen tahdin fortissimosoinnut kajahtivat kuin ukkosen jyrähdykset udun keskeltä.
Ylimääräisiä numeroita saatiin puolen tusinaa Chopinin masurkoista ja preludista sekä Schubertin musiikillisista hetkistä Debussyn preludiin. Valitettavasti harjoituksissa kuultua loisteliasta ja omaperäistä tulkintaa Chopinin a-molli-etydistä op. 10 nro 2 – etydi jota Sokolov ei ole esittänyt julkisesti – ei kuultu nytkään. Se olisi tuonut tervetullutta vaihtelua yleistunnelmaltaan turhan samankaltaisten ylimääräisten joukkoon.
— Paul Forsell
Grigori Sokolov, Pietarin filharmonian suuri sali, ti 29.4.2016 klo 20
Robert Schumann:
Arabeski op. 18
Fantasia C-duuri op. 17
Frédéric Chopin:
Kaksi nocturnoa pianolle op. 32
Sonaatti nro 2 b-molli op. 35