Stefan Dohr, Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot Richard Ayresin NONcerton surrealismin parissa.
Berliinin filharmonikoiden ja Sir Simon Rattlen myöhäisillan konsertit ovat kiehtova konsepti. Niissä orkesteria kuullaan pienempinä kokoonpanoina usein nykymusiikkiyhtyeiden repertoaaria muistuttavien ohjelmistojen parissa.
Lauantain myöhäisilta käynnistyi oivallisesti Darius Milhaudin (1892-1974) jatsahtavalla luomiskertomuksella La Création du Monde, Op. 81 (1823) Afrikkalaisia luomismyyttejä peilaava pienoisbaletti syntyi Milhaudin Yhdysvaltain-matkan jälkeen. Säveltäjä oli vaikuttunut amerikkalaisesta jazzista ja päätti sulauttaa sen elementtejä, monen aikalaisensa tavoin, omaan musiikkiinsa.
Milhaudin luomiskertomus on melkoisen erilainen musiikillinen kertomus kuin vaikkapa Haydnin suuri oratorio Luominen. Silti näilläkin teoksilla on temaattisia yhteyksiä kaaoksen ja järjestyksen kuvauksissaan sekä luomistapahtuman vaiheittaisessa etenemisessä, vaikka musiikillisesti Milhaud ja Haydn toisistaan kaukana ovatkin.
Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot heittäytyivät Milhaudin jazzmyytin maailmaan riemastuttavasti. Kuvaelmasta ja tunnelmasta toiseen siirryttiin ketterästi ja pieni orkesteri soi mitä hienoimmin.
On tunnustettava, että Richard Ayres (s. 1965) oli minulle ennen tätä konserttia jokseenkin tuntematon nimi. Brittisyntyinen, sittemmin Alankomaihin kotiutunut säveltäjä on opiskellut mm. Morton Feldmanin ja Louis Andriessenin johdolla. Vaikka musiikin pinnalta sitä ei aina kovin helposti huomaa, on opettajien ajatusmaailma saanut Ayresin epäkonventionaalisessa musiikillisessa ajattelussa kasvupohjaa.
Ayres tunnetaan erityisesti konserttoperinnettä ravistelevien NONcerto -teosten sarjastaan, josta Philharmoniessa kuultiin NONcerto käyrätorvelle ja kamariorkesterille (2002). Solistina kuultiin Berliinin filharmonikoiden käyrätorvien äänenjohtajaa Stefan Dohria, joka heittäytyi Ayresin teokseen niin musiikillisesti kuin atleettisestikin.
Yksi NONcerton olennaisia ulottuvuuksia on solistin lavaesiintyminen. Ensimmäisessä osassa hänen tulee vuorotella itsensä kanssa paitsi musiikillisten repliikkien muodossa, myös vaihtamalla kuuluvasti tömistäen paikkaa lavan reunoissa olevien korokkeiden välillä alati kiihtyvään tahtiin. Toisessa osassa solistin tulee astua näyttömölle pystytetystä ovesta esittämään soolo-osuutensa. Näiden päätyttyä hänen tulee palata aina oven taakse.
Orkesterin kudos ja soolo-osuus ovat monesti aivan eri maailmoista. Solistilla on soitettavanaan käyrätorven konventioita monesti ironisoiva osuus, kun taas orkesteriosuus hyödyntää oivallisesti monia minimalistisia kliseitä. Teoksen surrealismi tuo mieleen myös David del Tredicin Liisa Ihmemaassa -sävellykset.
Sir Simon ja orkesteri tulkitsivat Ayresin värikkään, hyperaktiivisen ja rytmisesti välillä hyvinkin haastavan partituurin hienosti. Stefan Dohr oli soolo-osuuden parissa ilmiömäinen. Paikalla ollut säveltäjä oli silminnähden tyytyväinen.
Myöhäisillan huipennuksena kuultiin Igor Stravinskyn (1882-1971) nerokas kamarikonsertto Dumbarton Oaks (1937-38). Bachin Brandenburgilaisista konsertoista innoituksensa saanut teos on Stravinskyn keskikauden teoksista yksi välittömimmin ihastuttavista luomuksista. Siinä, kuten säveltäjän niin monissa muissakin teoksissa on äärettömän kiinnostavaa, kuinka Stravinsky kuulostaakin aina niin erehtymättömän omaleimaiselta, vaikka lähtöasetelma olisi millainen tahansa. Bach-tematiikan ilmeisyydestä huolimatta tämä musiikki on sataprosenttista, jäljittelemätöntä Stravinskya.
Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle olivat Stravinskyn musiikissa täysin kotonaan tarjoten ilahduttavan päätöksen hauskalle myöhäisillalle Philharmoniessa.
— Jari Kallio
Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Stefan Dohr, käyrätorvi
Darius Milhaud: La Création du Monde, Op. 81
Richard Ayres: NONcerto käyrätorvelle ja kamariorkesterille
Igor Stravinsky: Dumbarton Oaks – Konsertto kamariorkesterille Es-duuri