Sir Simon Rattle, Denis Kozhukhin ja Lontoon sinfoniaorkesterin muusikot huiman Bartókin toisen pianokonserton jälkeen Barbicanissa. Kuva © Jari Kallio.
Lontoon sinfoniaorkesteri päätti 2016-2017 konserttikautensa tällä viikolla Barbicanissa tulevan musiikillisen johtajansa Sir Simon Rattlen kanssa tyylillisesti kiintoisan vaihtelevalla ohjelmalla.
Illan avauksena kuultiin Richard Wagnerin Tristan ja Isolde -musiikkidraamasta tutut konserttikatkelmat, ensimmäisen näytöksen preludi sekä kolmannen näytöksen päättävä Lemmenkuolo.
LSO ja Rattle tarttuivat Wagneriinsa mukaansatempaavan raikkaasti. Musiikissa oli harvinaisen hienoa läpikuultavuutta, jonka ansioista Wagnerin verraton harmoninen keksintä ja ainutlaatuiset sointivärit pääsivät oikeuksiinsa.
Rattlen tempot olivat verraten ripeitä, mikä ei ollut ollenkaan haitaksi tälle musiikille, joka niin usein on houkutellut kapellimestareita mitä viipyilevimpiin tempovalintoihin. Sekä preludi että Lemmenkuolo nousivat vaikuttavasti huipennuksiinsa ja laskeutuvat taidokkaasti suvantoihinsa. Musiikin hehku oli puhdasta ja kaikkea liiallisuutta oivallisesti karttavaa.
Béla Bartókin toinen pianokonsertto (1930-31) on yksi 1900-luvun hämmästyttävimpiä luomuksia pianolla ja orkesterille. Teos etsiytyy säveltäjänsä ensimmäisen konserton (1926) tavoin koko lailla omaan maailmaansa, vaikka ajan virtaukset ovat toki kuultavissa soivassa pinnassa.
Toinen pianokonsertto on ainutlaatuinen synteesi Bartókin syvällisesti kansanmusiikkiin perehtyneestä ilmaisusta ja Stravinsky-henkisistä kirpeistä rytmeistä aina barokinomaisiin viitteisiin saakka. Se ei päästä sen enempää solistia, kapellimestaria kuin orkesterimuusikoitakaan helpolla, mutta taitavasti toteutettuna se on suuremmoinen seikkailu.
Alun perin illan solistiksi oli kiinnitetty mainio Lang Lang, mutta hän joutui vasemman käden terveysongelmiensa vuoksi perunaan kevään koko konserttiohjelmansa, mukaan lukien tulonsa Lontooseen.
Onneksi Barbicanin yleisöllä oli Lang Langin sijaan mahdollisuus kuulla vuoden 2010 Kuningatar Elisabeth -kilpailun voittajaa, Denis Kozhukhinia, joka oli selvästi elementissään Bartókin toisen konserton parissa.
Jo konserton ryöpsähtävä avaus ja sitä seuraava pianon ja puhaltimien kiehtova ja rytmisesti mukavan oikukas vuoropuhelu havahdutti kuulijan huomaamaan, että nyt ollaan matkalla kohti Bartókin ilmaisun ydintä.
Kautta ensimmäisen osan Kozhukhinin, LSO:n ja Rattlen yhteistyö oli tarkkaa, ilmaisuvoimaista ja riemullisen bartókiaanista. Toki istumapaikaltani Steinwayn vierestä ei saanut kokea pianon ja orkesterin optimaalista balanssia, mutta kuvittelisin soinnin olleen salin keskiosassa koko lailla tasapainossa.
Jousten väräjävän pysähtynyt sointiutu luo toisen osan avaukselle täysin ainutlaatuisen tunnelman, Bartókin yön, joka on niin kertakaikkisen toisenlainen verrattuna Tristanin yömusiikkiin. LSO:n jousten linjat hiipiytyivät ilman vibratoa pianissimossa puhtaina ja kuulaina tehden syvän vaikutuksen.
Orkesteriin lomittuva pianon osuus sai Kozhukhinilta jälleen vaikuttavan toteutuksen. Rattle ja orkesteri elivät solistinsa kanssa osan vaihtuvissa tunnelmissa ja soinneissa vahvasti ilmentäen Bartókin musiikillisen keksinnän rikkautta ihailtavasti.
Konserton finaali on huikea tanssi, jossa pianon sekä patarumpujen ja bassorummun on eteenpäin vievä voima kohottaa jännitteen korkeuksiinsa. Orkesteri kietoutuu tanssiin mukaan ja musiikki etenee vastustamattomasti riemukkaaseen päätökseensä.
LSO:n muusikot antoivat finaalille mitä mainioimman toteutuksen. Rattle koordinoi orkesterin tarkasti Kozhukhinin upeaan soolo-osuuteen, ja Bartókin konsertosta muodostui konserttikokemus, joka säilyy muistoissa riemukkaana pitkän aikaa. Sääli niitä, jotka olivat Lang Langin peruutuksesta kuullessaan luopuneet lipustaan. Tätä iltaa ei olisi kannattanut jättää väliin.
Illan huikein anti saatiin kuitenkin kuulla väliajan jälkeen, kun Rattle ja LSO veivät kuulijansa seikkailulle Joseph Haydnin uskomattoman jännittävään maailmaan.
On hämmentävää, kuinka pieni osa Haydnin teoksista on päätynyt osaksi kantaohjelmistoamme. Toki Mozartillakin on valtavasti teoksia, joita kuullaan varsin harvoin, mutta Haydnin kohdalla yhtään säännöllisemmin soitettavia teoksia on kirjaimellisesti vain kourallinen. Jo Vuodenajat-oratorion kuuleminen on huomattavan harvinaista herkkua. Luomista sentään kuulee useammin.
Jo pelkästään tästä näkökulmasta illan Haydn-ohjelma oli mitä ilahduttavin mahdollisuus kuulla koko joukko Haydnin nerokkaita harvinaisuuksia. Kun lisäksi otetaan huomioon se kerrassaan idiomaattinen, taidokkaan periodihenkinen Haydn-soitto, jolla LSO ja Rattle tehtäväänsä tarttuivat, ei illalta olisi voinut enää enempää toivoa.
Rattlen koostama kymmenosainen Haydn-sarja alkoi Luomisen johdannon jännittävällä tulkinnalla, jossa musiikin harmonisten käänteiden rohkeus ja ennakoimattomuus antoivat kuulijalle roimasti hämmästyksen aihetta. Kuinka kekseliästä musiikka Haydn kirjoittikaan!
Luomisen visionääristen alkunäkyjen jälkeen LSO ja Rattle heittäytyivät Kristuksen seitsemän viimeisen sanan maanjäristysmusiikin maailmaan sellaisella ilmaisuvoimalla, jota kuunnellessaan olisi voinut aivan hyvin kuvitella ohjelmassa olleen Berliozia.
Yksi Haydnin tuotannon vähiten tunnettuja alueita on hänen oopperatuotantonsa, jonka omintakeisesta maailmasta Rattle oli valinnut koosteeseensa hienon L’isola disabitata -alkusoiton, joka toimi erinomaisesti myös itsenäisenä pienosdraamana. Alkusoiton avauksen pysähtyneisyyden ja autiuden tunnelmat muodistivat yllättävän sillan Bartókin konserton toisen osan alun soivaan autiuteen.
64. sinfonian largo ja 46. sinfonian finaali taasen olivat Haydnin uraaurtavan muotoajattelun juhlaa. Säveltäjän tapa kehitellä materiaaliaan on kummassakin tapauksessa mitä jännittävintä, jäljittelemättömintä ja ilahduttavan ennakoimatonta. Orkesteri ja Rattle olivat täydestä sydämestä musiikissa kiinni, ja Haydnin hengen saattoi aistia kaikessa musisoinnissa.
Haydnin kuudes sinfonia yli yksi ensimmäisistä ruhtinas Esterházyn palveluksessa syntyneistä lukemattomista sävellyksistä. Hovissa säveltäjällä oli käytössään aikansa parhaimmista muusikoista koostunut orkesteri. Niinpä Haydn halusikin antaa muusikoilleen tilaa näyttää taitojaan kirjoittaen sinfoniansa liki kamarimusiikinomaiseem tyyliin.
Sinfonian menuetissa kuullaankin soolohuilua, fagottia, alttoviulua, selloa ja kontrabassoa. Jos Esterházyn muusikot olivat verrattomia, niin mitä taitavimpia olivat myös Lontoon sinfoniaorkesterin muusikot, joilla Rattle antoi hienosti tilaa toteuttaa omat osuutensa persoonallisesti, mutta kuitenkin mainiosti yhteen pelaten.
Kaksi Haydnin tunnettua draamallista sinfonian osaa olivat onneksi löytäneet myös paikkansa illan ohjelmassa. Il distratto -sinfonian finaalin alku ajautui herkullisesti suunniteltuun epävireiseen kaaokseensa, jonka jälkeen Rattle ystävällisesti vihjaisi konserttimestarille virityksen olevan tarpeen. Orkesterin viritysyritykset olivat juuri sopivan epätoivoisia, mutta niistä huolimatta päästiin jatkoon, ja LSO nosti Rattlen johdolla finaalin säihkyvästi korkeuksiinsa.
Jäähyväissinfonian finaalissa puolestaan sali pimennettiin ja soittajat poistuivat yksitellen lavalta partituurin ohjeen mukaisesti soitettuaan kukin stemmansa. Tässäkin vähäeleisessä draamassa oli mukana kosolti komedian aineksia.
Vastapainona näiden sinfonianosien välissä kuultiin Vuodenaikojen neljännen osan, Talven, johdannon alkuperäisversio. Tämä lopullista johdantoa selvästi laajempi orkesterialkusoitto on vaikuttava sukellus niin fyysisen kuin metafyysisenkin talven pimenevään maailmaan. Hämmästyttävintä tässä musiikissa on sen sukulaisuus Tristanin preludin kanssa.
Illan todellisen kuriositeetin muodostivat Jäähyväissinfonian jälkeen pimeässä salissa soimaan heränneet Haydnin säveltämät mekaanisten kellojen soittoäänet. Näitä kelloja valmistettiin aikoinaan Esterházyn hovia varten, ja Haydn sävelsi peräti kuusikymmentä lyhyttä kappaletta näiden sisään rakennettujen pienten urkumekanismien soitettavaksi tasatunnein.
Muutamia näistä kelloista on vielä toimintakunnossa ja niiden tietokoneelle taltioidut soittoäänet saatiin kuulla eri puolille salia sijoitetuista kaiuttimista. Tämä öistä Esterházya jäljittelevä haydnilainen tilamusiikki oli ääni-installaatioiden jännittävä etiäinen yli kahden vuosisadan takaa.
Illan päätöksessä LSO:n muusikot palasivat lavalle, ja Rattlen johdolla hypättiin vielä 90. sinfonian finaalin riemukkaaseen maailmaan. Kujeilevassa hengessä Haydn kirjoitti sinfoniaansa valelopetuksen, joka onnistuu aina huijaaman yleisön aplodeihin kenraalitauon aikana. Ja kiitos finaalin laajan kertauksen, yleisö saa pudota tähän ansaan kahdesti, kuten se autuaasti teki myös Barbicanissa.
En ole koskaan kuullut tässä finaalissa sellaista musisoinnin riemua kuin tiistai-iltana Lontoon sinfoniaorkesterin ja Rattlen tulkinnassa. Tämä oli silkkaa musiikin iloa!
Periodimusisoinnin merkittävimpiin pioneereihin kuulunut Nikolaus Harnoncourt korosti usein, ettei periodisoitto ole esityskäytäntöihin perehtyneiden yhtyeiden yksinoikeus, vaan sinfoniaorkestereilla on edelleen yhtä lailla oikeus tähän ohjelmistoon.
Rattlen johdolla LSO osoittikin olevansa melkoinen periodiyhtye, joka on Haydnissa yhtä lailla kotonaan kuin Bartókissakin. Tämä musisoinnin moni-ilmeinen ammattilaisuus lupaa kiinnostavia kehityssuuntia orkesterille, kun Sir Simon Rattlen kausi orkesterin musiikillisena johtajana virallisesti alkaa ensi syyskuussa.
— Jari Kallio
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Denis Kozhukhin, piano
Richard Wagner: Preludi ja Lemmenkuolo oopperasta Tristan ja Isolde
Béla Bartók: Pianokonsertto nro 2, G-duuri, Sz. 95, BB 101
Joseph Haydn: ”Kuvitteellinen orkesterimatka” (koostanut Sir Simon Rattle):
– Johdanto oratoriosta ”Luominen”
– Il terremoto teoksesta ”Vapahtajan seitsemän viimeistä sanaa ristillä”
– Alkusoitto oopperasta ”L’isola disabitata”
– Osia sinfonioista nro 6, 45, 46, 60, 64 ja 90
– Talvi-osan johdanto oratorioista ”Vuodenajat”
– Kokoelma sävellyksistä mekaanisille kelloille (ääninauha)
Barbican Centre, Lontoo
Ti 11.7.2017, klo 19.30