Florian Boesch, Sir Simon Rattle, Andrew Staples sekä Baijerin radion sinfoniaorkesteri ja kuoro huikean Haydn-seikkailun jälkeen Münchenin Herkulessaalissa.
Joseph Haydnin oratorio Vuodenajat (1799-1801) on niitä ehtymättömiä mestariteoksia, jotka yllättävät kerta toisensa jälkeen loputtomalla keksinnällään ja yksityiskohtiensa rikkaudella.
Yhtäältä Vuodenajat on Haydnin säveltäjänuran yhteenveto ja toisaalta tämä säveltäjänsä myöhäinen magnum opus katsoo eteenpäin ennakoiden niin Beethovenin kuudetta sinfoniaa, kuin Berliozia ja jopa Wagneriakin, jonka voi aistia Talven johdannon liki tristanmaisessa olemuksessa.
”Musiikki ei oikeastaan kerro vuodenajoista, vaan siihen on kirjoitettuna koko maailma”, Sir Simon Rattle totesi keskustellessamme konsertin jälkeen. Onkin äärettömän mielenkiintoista, kuinka monta tasoa nivoutuu Vuodenaikojen värikkääseen partituuriin. Vaikka pinnalla on vuodenaikojen kierto arkisine puuhineen ja mietteineen, on teos myös allegoria elämästä ja ihmisyydestä.
Haydnin maailmankuva on Vuodenajoissa rehellisen moninainen vaihdellen itsetutkiskelusta jokapäiväisen elämän välttämättömyyksien kautta niin syvällisiin elämän oivalluksiin kuin karkeimpaankin ilonpitoon. Tätä kaikkea ilmentää mitä kekseliäin musiikki, jossa säveltäjä käyttää koko ilmaisuasteikkoaan sekä tyylikirjoaan. Vaatiikin esittäjiltä suurta taitoa ja herkkyyttä peilata Vuodenaikojen koko uskomattoman laajaa ilmaisuasteikkoa taidokkaimmista fuugista karkeimpiin maalaistansseihin.
Pitkään Haydnin tunnetumman oratorion, Luomisen (1796-98) varjostama Vuodenajat on kulkenut hyvin moninaisten esityskäytäntöjen kautta vähitellen kohti nykyistä asemaansa Haydnin ravistelevan voimakkaana mestariteoksena. Ensimmäisissä LP-ajan kokonaislevytyksissä musiikki on usein yhtäältä varsin siloiteltua toisaalta paatoksella raskautettua. Vasta periodisoiton myötä musiikki on alkanut löytää uudelleen alkuperäistä uomaansa.
Perjantai-iltaisessa Baijerin radion sinfoniaorkesterin ja kuoron konsertissa Sir Simon Rattle rakensikin Vuodenajoista sellaisen periodihengen riemunpurkauksen, jonka veroiseen en ole aiemmin törmännyt edes Nikolaus Harnoncourtin viimeisten vuosien verrattomien esitysten tallenteilla. Toki on muistettava että juuri Harnoncourt ja Sir John Eliot Gardiner ovat viime vuosien vierailuillaan vahvistaneet Baijerin RSO:n soiton periodihenkisiä ulottuvuuksia.
Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana Orchestra of the Age of Enlightenmentin kanssa tiivisti työskennelleen Rattlen ohjelmistossa perioidimusisoinnilla on yhä vankempi jalansija. Myös illan solistit, Marlis Petersen, Andrew Staples ja Florian Boesch ovat kaikki varsin monipuolisia laulajia, joiden ohjelmisto levittyy pitkälle aikajänteelle 1700-luvulta nykypäivään.
Niinpä odotukset Vuodenaikojen suhteen olivat perustellusti varsin korkeat. Jo ensimmäisten numeroiden jälkeen oli selvää, että nekin ylittyisivät roimasti. En tiedä, uskallanko korottaa illan elämäni nautinnollisimmaksi konserttikokemukseksi, mutta houkutus siihen on varsin suuri ja perusteet vankat. Niin kertakaikkisen riemastuttavaa, jännittävää, luovaa ja vapautuneen virtuoosista oli jokaisen muusikon panos.
Jo Kevään perusteella oli selvää, että illasta oli tulossa aivan erityinen. Orkesterin johdanto huokui kirpeyttä ja ilmavuutta, solistien osuudet olivat täynnä karaktereita ja kuoro lauloi vapautuneesti ja tarkasti artikuloiden kieppuvimmassakin kontrapunkissa taipuen hetkessä kansanomaiseen reippauteen Haydnin partituurin niin vaatiessa.
Sama taidokkuus kohosi Kesässä huippuunsa auringonnousunumerossa, josta rakentui huikea panoraama, jonka vertaista pitää hakea Schönbergin Gurreliederin loppukuorosta saakka. Intiimimmät numerot puolestaan tarjosivat solisteille tilaisuuksia ilmentää Haydnin verratonta huumoria ja psykologista keksintää mitä moninaisimpien tunnetilojen parissa.
Ehkä mieleenpainuvimmat hetket koettiin Syksyn karnevalistisissa sointimaisemissa Sir Simon houkutellessa esiin aivan uskomattomia pienoisdraamoja, jotka tuntuivat kurkottavan pitkälle Berliozin tuolle puolen aina Bartókin soittimellisiin ratkaisuihin saakka.
Metsästyskuorossa venttiilittömiin luonnontorviin vaihtaneet cornistit kajauttivat ilmoille sellaisen pauhuavan riemun, jonka yhtäaikainen karheus ja taidokkuus tarttui koko esiintyjäkaartiin sellaisella inspiraatiolla, että on helppo kuvitella Haydnin itsensä hymyilemään Herkulessaalin laidalle. Kun Syksyn päättävä viinin ylistys kohosi vielä hulvattomaan riemuun ja äärimmäisen kiivaaseen tempoon, ei ilolla tuntunut olevan rajaa. Mutta tästä sukellettiinkin huikealla loikalla Talven pysähtyneeseen jäämaisemaan.
Viimeisen osan musiikki katsoo syvälle sieluun ja elämään itseensä kohoten syvästä epätoivosta kuitenkin kohti Rukkikuoroa, takkatulitarinoita ja loppusiunausta, jonka vapauttavuus teki mitä suurimman vaikutuksen.
Koska Vuodenajat on minulle äärettömän rakas ja varsin tuttu teos, on tietenkin mietittävä kuinka samankaltainen mahtoi muun yleisön kokemus illasta olla. Lisäksi on huomattava, että minulla oli reilu kuukausi sitten tilaisuus seurata perusteellisesti, kuinka Rattle rakensi Vuodenaikoja Lontoon sinfoniaorkesterin harjoituksissa, joten hänen visionsa oli toki tehnyt työtään mielessäni jo pitkään ennen konserttia.
Jotakin voi kuitenkin päätellä siitä rikkumattomasta hiljaisuudesta, jolla loppuunmyyty Herkulessaal musiikkia vaali. Kahden ja puolen tunnin aikana ei juuri yskähdyksiä kuultu. Myös innostuneet loppuaplodit, joilla yleisö Rattlen palkitsi ja joihin orkesterikin ilolla yhtyi kertonevat oman tarinansa. Mikä kokemus!
— Jari Kallio (teksti ja kuva)
Baijerin radion sinfoniaorkesteri ja kuoro
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Marlis Petersen, sopraano
Andrew Staples, tenori
Florian Boesch, baritoni
Joseph Haydn: Vuodenajat
Pe 27.5.2016 klo 20.00
Herkulessaal, München