Kristian Bezuidenhout, Sir John Eliot Gardiner, Isabelle Faust ja Leipzigin Gewandhaus-orkesteri Baden-Badenin Festspielhausissa. Kuva © Jari Kallio.
Leipzigin Gewandhaus-orkesteria on vaikea olla hämmästelemättä. Tätä hienoa kokoonpanoa ovat vuosisatojen varrella johtaneet niin Felix Mendelssohn, Bruno Walter, Kurt Masur kuin Herbert Blomstedtkin. Seuraava ylikapellimestari, Andris Nelsons, aloittaa kautensa ensi vuonna. Lauantaina Baden-Badenin Festspielhausissa orkesteri esiintyi kuitenkin vakiovierailijansa, periodisoiton veteraanin ja Monteverdi-kuoron perustajan, Sir John Eliot Gardinerin johdolla.
Konsertin avauksena kuultiin Johannes Brahmsin verraton Akateeminen juhla-alkusoitto (1880). Kuten tunnettua, Brahms sävelsi teoksen kiitokseksi kunniatohtorin arvonimestä Breslaun yliopistolle. Säveltäjä johti kantaesityksen tammikuussa 1881. Alkusoitossaan Brahms siteeraa neljää ylioppilaslaulua, Wir hatten gebauet stattliches Haus, Alles schweige, Fuchsenritt ja huipennuksena ainakin suomalaisittain tunnetuimpana Gaudeamus igitur.
Suomalaisorkestereiden ohjelmissa tätä ihastuttavaa teosta ei jostain syystä kuule juuri koskaan. Kyynikko voisi tietysti ajatella olevan luonnollista, ettei moinen kaiken maailman dosenttien ylistys pahemmin soi suomalaisella maaperällä ainakaan nykyisellään, mutta on toivottavaa, että tulevaisuudessa Brahmsin klassikosta innostuttaisiin meilläkin useammin.
Alkusoiton monet levytykset ovat osoittaneet, että tämä näennäisen simppeli ja ilakoiva teos ajautuu yllättävän helposti karille jopa suurten maestrojenkin käsissä joko liiallisen kiirehtimisen tai paisuttelevan paatoksen kautta.
Onneksi Sir John Eliot Gardinerin tapa lähestyä teosta oli kerrassaan ihanteellinen. Perustempo oli sopivan ripeä mutta kuitenkin vailla kiireen tuntua. Soinnin ilmavuus, tarkoin mietityt huipennukset sävytettynä ilahduttavalla kirpeydellä ja hillityllä soinnin majesteetilla saivat erittäin säästeliäällä vibratolla soittaneen Gewandhaus-orkesterin tavoittamaan mitä hienoimman Brahms-soundin. Riemastuttavampaa konsertin avausta voi tuskin kuvitella.
Illan solistinumero oli Felix Mendelssohnin vain neljätoistavuotiaana säveltämä konsertto viululle, pianolle ja orkesterille vuodelta 1823. Nuoren säveltäjän tyyli on välittömästi tunnistettavissa kaikkialla tässä oivallisessa teoksessa, joka kuultiin nyt alkuperäisessä orkesteriasussaan. Yleisemmin teosta soitetaan jousiorkesteriversiona, jonka Mendelssohn laati pian kantaesityksen jälkeen. Alkuperäisversio oli pitkään kadoksissa, mutta 1990-luvulla Englannista löytyneiden puhallin- ja patarumpustemmojen perusteella partituuri pystyttiin rekonstruoimaan. Tämä versio kuultiin ensimmäisen kerran vuonna 1999.
Konserton parissa esiintyi kaksi hiljattain Suomessakin vieraillutta huipputaitajaa. Viulusolistina kuultiin taannoin Armenian filharmonisen orkesterin kanssa Tampereella konsertoinutta Isabelle Faustia ja viime kesän Juhlaviikoilta tuttu Kristian Bezuidenhout soitti piano-osuuden vuoden 1839 Érand-flyygelillään.
Bezuidenhoutin soitinvalinta olikin ihanteellinen. Érandin sointiväri sulautui hienosti yhteen sooloviulun kanssa. Samoin modernia konserttiflyygeliä hillitympi dynamiikka mahdollisti optimaalisen balanssin. Soinnin kirpeys toi musiikkiin herkullista särmää, jota oli myös Isabelle Faustin ihastuttavassa soitossa. Solistikaksikon yhteistyötä oli todellinen ilo seurata niin konserton laajoissa pelkästään solisteille kirjoitetuissa osuuksissa kuin orkesterisäestyksellisissäkin jaksoissa.
Gardinerin ja Gewandhaus-orkesteri tarjosivat solisteille täydellisen tuen. Konserton orkesterijaksot toivat useammankin kerran mieleeni Brahmsin ensimmäisen serenadin, jonka Gewandhaus levytti taannoin hienosti väistyvän ylikapellimestarinsa Riccardo Chaillyn johdolla. Piristävä ja kiehtova konserttovalinta kerta kaikkiaan.
Väliajan jälkeen kuultiin Robert Schumann Es-duurisinfonia (1850-51). Tämä ”Reiniläinen sinfonia” julkaistiin aikoinaan järjestysnumerolla kolme, vaikka se on, jos keskeneräinen Zwickau–sinfonia sekä Alkusoitto, scherzo ja finaali otetaan huomioon, säveltäjänsä kuudes sinfoninen teos ja samalla sinfoniasarjan päätös, jos d-mollisinfonian revisiota ei oteta lukuun.
Reiniläinen sinfonia on nimensä mukaisesti vuolas sointivirta, jossa Schumannin orkesterinkäyttö on mestarillisimmillaan. Vaikka sinfonia ei ole sanan varsinaisesti ohjelmallinen, on sen alati muuttuvat karakterit helppo assosioida niin Beethovenin kuudenteen kuin Berliozin Fantastiseen sinfoniaankin.
Jo 90-luvulla Orchestre Révolutionnaire et Romantiquen kanssa levytetty sinfoniasykli osoitti Gardinerin taidokkuuden Schumannin verrattoman soittimellisen keksinnän tulkitsijana. Vuosien varrella nämä periodisoiton hyveet vaikuttavat jalostuneen entistä riemastuttavimmiksi.
Vibratosta puhdistettu kuulas jousisointi, tarkoin hiotut puhallinaiheet sekä soitinryhminen antifonaalinen sijoittelu mahdollistivat optimaalisen balanssin eri soitinryhmien välillä. Ykkös- ja kakkosviulujen ohella käyrätorvet oli sijoitettu pareittain orkesterin kummallekin laidalle. Tällä oli huomattava vaikutus kokonaissointiin.
Gardinerin tempovalinnat olivat plastisempia kuin aikoinaan levyllä. Gewandhaus-orkesterin sointi oli mitä ilmeikkäintä ja värikylläisintä kaikkine sävyineen. Sinfonian kokonaismuoto hahmottui jännittävästi ja jokaisesta fraasista sai sekä hienosti mietityn että spontaanin vaikutelman.
Avausosan sointivirrassa orkesteri hehkui täyteläisenä ja silti läpikuultavana. Kekseliäästä scherzosta en muista kuulleeni ilahduttavampaa tulkintaa. Sinfonian kaksi olemukseltaan täysin vastakkaista hidasta osaa muodostivat erityisen vaikuttavan kontrastin. Nicht schnell -andanten sävyt piirtyivät lämpimän pastoraalisina kun taas neljännen osa pelottavan jylhä autius tuntui kurkottavan johonkin sanomattomaan.
Musertavaa pysähdystä seuraava finaali jää usein irralliseksi saarekkeeksi, mutta tuntien Schumanninsa Gardiner rakensi finaalin taitavasti hetki hetkeltä varovaisen toiveikkaasta alusta kohti viimeisten partituurin sivujen tiivistä sinfonista huipennusta vailla rahtustakaan väärää paatosta. Vaikuttava päätös.
Kokonaisuutena lauantai-illan konsertti oli myös hieno osoitus, kuinka hyvin perinteinen alkusoitto-konsertto-sinfonia -kaava voi parhaimmillaan toimia. Ilahduttava kokemus.
— Jari Kallio
Leipzigin Gewandhaus-orkesteri
Sir John Eliot Gardiner, kapellimestari
Isabelle Faust, viulu
Kristian Bezuidenhout, piano
Johannes Brahms: Akateeminen juhla-alkusoitto c-molli, Op. 80
Felix Mendelsdohn: Konsertto viululle, pianolle ja orkesterille d-molli
Robert Schumann: Sinfonia Nro. 3 Es-duuri, Op. 97
Festspielhaus Baden-Baden
Lauantai 14.05.2016, klo 19.00