Aleksi Barrière. Kuva © Eero Tarasti.
Juha T. Koskinen. Kuva © Eero Tarasti.
Earthrise, kollektiivinen montaasi. Ensi-ilta Suomen Kansallisoopperan Almi-salissa, Helsingissä 17.10.2024. Helsinki Early Music Festival. Teksti ja ohjaus Aleksi Barrière, uusi musiikki Juha T. Koskinen. Vanhan musiikin kokonaisuus ja soitinyhtyeen johto Marianna Henriksson, laulut ja vokaali-improvisaatiot Anni Elif Egecioglu; Suomalainen barokkiorkesteri, valosuunnittelu Étienne Exbrayat, videosuunnittelu Lucia Schmidt, äänisuunnittelu Timo Kurkikangas, lavasuunnittelu Aleksi Barrière ja Ètienne Exbrayat, tuottaja Juhana Salminen, librettokäännökset Thomas Kellner (saksa), Ema Katrovas (tshekki). Jean-Baptiste Barrièrella oli myös osuutensa toteutuksessa.
Teoksen otsake Earthrise on tietenkin viittaus Sunriseen, mutta sen konkreettinen lähtökohta on Apollo 8-astronautti William Andersin 24.12.1968 Kuun kiertoradalla ottaman valokuvan nimi. Lähtökohtana oli tähtitieteilijä Johannes Keplerin unelma eri näkökulmista taivaankappaleiden välillä. Käsiohjelman mukaan Keplerin kuvasta tuli ympäristötietoisuuden symboli. Kyseinen historiallinen kuva on kaiketi peräisin Olaus Magnuksen teoksesta 1555, mutta ohjelmalehtisen kannessa on muunnelma astronautin ottamasta alkuperäisestä kuvasta.
Kuinka saattaa luonnontiedettä konkreettisesti vaikuttavaksi näyttämöteokseksi ja eräänlaisen oopperan lähtökohdaksi, on pulma johon työryhmä Barrière–Egecioglu–Henriksson–Koskinen tarjosi ratkaisun. Se on oman aikamme Gesamtkunstwerk, jossa eri teemat ja aikatasot nivottiin yhteen. Täytyy heti sanoa: sangen onnistuneesti. Tämä oli paras Barriéren ohjaus, jonka olen tähän asti nähnyt ja paras Koskisen musiikillinen luomus. Tietenkään en ole nähnyt läheskään kaikkea, ja Anni Egecioclun lauluja kuulin tietenkin ensi kertaa. ’Montaasi’ teki harmonisen vaikutuksen, jossa elementit – ääni, tanssi, vanha musiikki, videoefektit – yhdistyivät orgaanisesti. Mieleeni tuli kun aikoinaan näin vanhassa oopperassamme Kaija Saariahon teoksen Maa. Laadin siitä raportin ja tulkinnan, josta Erkki Salmenhaara sanoi, että oopperan pitäisi palkata minut viralliseksi selittäjäksi. Joka tapauksessa tässä ei oltu kaukana myöskään muun muassa Adolphe Appian jo aikoinaan (1899) esittämästä yhteistaideteoksen mallista teoksessa Die Musik und Inscenierung.
Appian malli.
Mutta miten tehdä planeettojen liikkeestä vaikuttavaa teatteria? Varmasti tässä oli mukana sitä ympäristöesteetikko Yrjö Sepänmaan analysoimaa ’planetaarista sivistystä’: ”Kuusta katsoen Maa näyttäytyy kokonaisena; keskinäinen riippuvuutemme havainnollistuu elämänpiirimme rajallisuuden nähdessämme. Tästä avautuu tie globaalisuuteen ja myös globaaliin estetiikkaan. Maan jalostamiseen ja kehittämiseen paratiisiksi” (Sepänmaa: Ympäristöestetiikan tulevaisuus, 2023, 125).
Earthrisen lähtökohtana ja siteenä Keplerin ajasta (1571-1630) nykyaikaan on kuitenkin ilmastokriisi. Kun teos alkaa rauhallisesti Requiem for Ursus Maritimuksella barokkiyhtyeen soinnilla ja sopraanon esittelyllä, se keskeytyy, kun yleisöstä ryntää näyttämölle kiihkeästi englantia solkkaava aktivisti, joka saarnaa tulevasta katastrofista maan päällä. Ahaa, tämä taitaakin olla sitä kantaaottavaa musiikkia, jaksaako tätä nyt kuulla vielä luvatut 70 minuuttia? Kiihkeä agitaattori osoittautuu kuitenkin rauhoituttuaan omaan maailmaamme siirretyksi Kepleriksi. Ovatko ympäristöaktivistit siis aikamme Keplereitä?
Mutta tilanne tasoittuu ja siirrytään toiselle aikatasolle. Musiikki koostuu Koskisen säveltämistä ns. interpolaatioista, kuten säveltäjä kertoi minulle ennen esitystä ja sitten alkuperäisistä renessanssin ja barokin sävelmistä sekä sopraano Egecioglun improvisaatioista. Ne sekoittuivat soinnillisesti saumattomasti toisiinsa, joten niistä muodostui yhtenäinen sointimatto. Sopraanon äänen kvaliteetti myös sulautui täysin barokkiensembleen. Marianna Henriksson oli taidokkaasti nivonut sen Koskisen osuuteen. Edellä mainitun rooli oli keskeinen teoksen kokonaisuudessa. Onpa mukavaa kuultavaa ja nähtävää! Kunpa tämä nyt jatkuisi vaan pitkään, huokasin jonkin ajan kuluttua.
Johannes Kepler alkaa selostaa oppejaan samalla kun kankaalle heijastetaaan kuvia avaruudesta, planeettojen kiertoradoista, sfäärien harmonioista, joiden Keplerkin lopulta uskoi noudattavan intervallien hierarkioita. Ja mikä parasta: niin sopraanon kuin näyttelijän artikulaatio oli ihailtavan selkeää, kaiken ymmärsi heti ja se olikin tarpeen, sillä olin unohtanut silmälasit kotiin enkä oikein nähnyt pieniä tekstikoneen käännöksiä screenillä. Ennen kaikkea oli ihastuttavaa kuulla lavalla saksaa ja latinaa, kummastakin sai erinomaisesti selvää. Kepler kertoo esikuvistaan Tyko Brahesta, Giordano Brunosta ja Galileosta ja puolustaa teorioitaan. Kaikkea säestävät visuaalisesti lumoavan kauniit näkymät avaruudessa leijuvista planeetoista. Välillä sopraano ja näyttelijä esittävät barokin tansseja musiikin tahdissa. Koko teoksen huippukohtia musiikillisesti oli lopussa kuultu pitkä chaconne sarabanden rytmiin, oliko se Romanus Weichleinin sonaatti vuodelta 1695? Käsiohjelmaa ei voinut pimeässä seurata.
Mutta sitten mukaan sekoittuu inhimillinen draama: Johanneksen äidin Katariinan järkyttävä kohtalo noitavainojen uhrina. Koskinen ja Barrière ovatkin omistaneet teoksensa äideille. Lava muuttuu verenpunaiseksi. Näyttelijä esittää ironisesti Lutherin koraalin tyyppisen sävelmän uskonvarmuuden symbolina. Sitten Kepler ja sopraano istuvat selin penkillä ja videolla näkyy sarja erivärisiä kuvia, aina hienosti valittuja ja kokonaisuuteen sävytettyjä. Loppujen lopuksi kumpi liikuttaa meitä enemmän: Keplerin perheen inhimillinen tragedia vai planeettamme kohtalo? Ongelma on vähän sama kuin Ringissä: kun maailma tuhoutuu, ei se ole niin mieltä kiihdyttävää kuin Brünnhilden ja Siegfriedin loppu.
Täytyy sanoa, että Johannes Keplerin roolin esittänyt Thomas Kellner teki siitä tähtisuorituksen, ja Anni Elif Egeclogiun vokalisaatiot, joista kohoaa ympäristötietouden ja vakaumuksen profetia, olivat vaikuttavia. Suomalainen barokkiorkesteri loisti, hetkittäin aivan virtuoosisin variaatioin.
– Eero Tarasti