Pianisti Seong-Jin Cho. Kuva: Holger Hage
Ilta Seong-Jin Chon seurassa on todellista laatuaikaa. Helsikiläisyleisöllä oli ilo kuulla tätä oivallista korealaispianistia Musiikkitalossa perjantaina RSO-festivaalin avajaiskonsertissa. Tuomisinaan Cholla oli erinomainen resitaaliohjelma, jonka keskieurooppalainen repertoaari muodosti hienon kaaren Mozartista Bergiin.
Tämänkertaisen RSO-festivaalin teemasäveltäjä on Magnus Lindberg, joka oli nimenomaisesti toivonut festivaaliohjelmaan pianoresitaalia peilaamaan omaa pianistista rakkauttaan. Teini-iässä Lindberg oli suuntaamassa konserttipianistin uralle ennen kuin kutsumus sävellystyöhön vei voiton. Uravalinnasta huolimatta koskettimiston kiehtovuus on säilynyt Lindbergillä vahvana läpi vuosikymmenten.
Vaikka illan resitaalissa ei kuultukaan Lindbergiä, saattoi Chon ohjelmistosta löytää yhtäläisyyksiä suomalaismestarin persoonaan ja tuotantoon.
Illan kuluessa kuultiin kaksi fantasiaa ja kolme sonaattia. Ohjelman jälkipuoliskon muodostivat Bergin ja Lisztin sonaatit, joiden ohella ennen väliaikaa kuultiin Mozartin B-duurisonaatti. Mitä fantasioihin tulee, ilta käynnistyi Mozartin keskeneräisellä D-mollifantasialla, jonka parina kuultiin Schubertin pianotuotannon kenties kirkkain mestariteos, Wanderer-fantasia.
Tämä sonaattien ja fantasioiden yhdistelmä olin omiaan herättämään kiintoisia kysymyksiä näiden kahden muotoperiaatteen yhtäläisyyksistä ja eroista. Jos pysähtyy miettimään illan kahta pääteosta, Lisztin sonaattia ja Schubertin fantasiaa, käy ilmeiseksi, ettei yksiselitteisiä jakolinjoja ole vedettävissä.
Samalla tavoin Bergin tiivistetyn sonaatin otsikkona voisi yhtä hyvin olla fantasia, jos ajatellaan teoksen rakennetta ja sen draamallista sisältöä. Kuten aina, suurenmoinen musiikki kurkottaa pitkälle kaavojen tuolle puolen antaen muoto-opillisten rajojen hämärtyä omaan arvoonsa.
Suurenmoista musiikkia saatiin Musiikkitalossa perjantaina totisesti kuulla. Cho aloitti illan Mozartin fantasialla ja sonaatilla, joista kummankin hän on hiljattain taltioinut studiossa Deutsche Grammophonin vasta julkaistulle levylle.
Keskeneräisyydestään huolimatta Mozartin fantasia d-molli, K. 397 (1782) on ahkerasti soitettu teos, eikä ihme, sillä se on kerrassaan lumoava miniatyyri. Fantasian avaa hieno johdanto, andante, jota seuraa adagio. Musiikin kudos avautuu vähitellen ja johtaa lopulta presto-taitteeseen, joka puolestaan kiertyy takaisin alun tunnelmaan. Tempojen, karakterin ja tekstuurin kontrastit antavat fantasialle kiehtovan muodon, joka piirtyi erinomaisesti Chon hienovireisen ilmavassa soitossa.
Samat hyveet hallitsivat Chon otetta riemastuttavasta B-duurisonaatista K. 281 (1774). Soinnin tarkkuus, reaktioherkkyys ja yksityiskohtien oivaltava huomioiminen tarjosivat kuulijalle elämyksen. Chon näennäisen vaivaton pianismi on myös todellinen ilo silmälle. Hänen kosketintyöskentelyään seuraten voisi vaivatta viettää viihtyen tuntikausia. Teknisen taituruuden lisäksi Chon soitossa on aitoa Mozartin henkeä, jonka saattoi aistia erityisesti andante amoroso -osassa sekä finaalirondossa.
Silti illan kirkkain kohokohta oli ehdottomasti Wanderer-fantasia. Schubert sävelsi tämän pianotuotantonsa haastavimman teoksen marraskuussa 1822 kenties vapautuksena umpikujaan ajautuneesta sävellystyöstä h-mollisinfonian D 759 parissa. C-duurifantasian nimellä julkaistussa teoksessa on neljä fermaatein kehystettyä, yhteen soitettavaa osaa. Sen lisänimi juontaa adagiosta, joka on variaatiosarja Schubertin oman Der Wanderer -liedin (1816) teemasta.
Adagion suoran lainauksen ohella myös kolmen muun osan temaattinen materaali on johdettu samaisesta teemasta. Voimakastahtoiset ääriosat, sonaattimuotoinen allegro ja finaalifugato, sisältävät Schubertin kenties mieltäkohottavinta musiikkia. Kolmas osa, presto, on puolestaan mitä mainioin scherzo.
Chon näkemyksessä Wanderer-fantasiasta yhdistyivät tarkoin punnittu rakenteen taju, vaikuttava virtuositeetti ja riemukas spontaanius. Tämä sisäistynyt visio kietoi kuulijan lumoihinsa fantasian avaustahdeista aina päätössointuun saakka tarjoten todellisen valaistuksen.
Alban Berg sävelsi pianosonaattinsa vuoden 1909 keväällä ja kesällä. Alun perin säveltäjä suunnitteli moniosaista sonaattia, mutta päätyi Arnold Schönbergin neuvoa noudattaen julkaisemaan sonaatin tiivistetyssä yksiosaisessa muodossaan.
Perinteisen sonaattimuodon pohjalle rakentuvan teoksen koko musiikillinen materiaali on johdettu avaustahtien aiheista schönbergiläisen kehittelevän muuntelun ajatuksen mukaisesti. Vaikka sonaatin juuret ovat vielä löyhästi tonaalisuudessa, on sen sävelkieli huomattavan kromaattista ja ambivalenttia, eikä yksiselitteisiä tonaalisia keskuksia pääse liiemmin muodostumaan.
Cho hallitsi sonaatin omaleimaisen sointimaailman vakuuttavasti, tarjoten hyvin rakennetun ja yksityiskohdiltaan tarkoin sommitellun esityksen, jossa korostuivat nuoren Bergin myöhäisromattiset juuret musiikin edistyksellisyyttä kuitenkaan unohtamatta.
Cho oli ajatellut siirtyvänsä Bergin sonaatista suoraan Lisztin järkäleeseen, mutta hieman yli-innokas yleisö ei sallinut hänelle tätä mahdollisuutta, vaan aplodeihin kiirehdittiin sillä sekunnilla, kun pianistin kädet kohosivat koskettimistolta.
Salin tyynnyttyä Cho heittäytyi Lisztin soivan kaikkeuden syvyyksiin. Vuonna 1849 sävelletty ja neljä vuotta myöhemmin perusteellisesti uusittu h-mollisonaatti on kunnianhimoinen sävellys, jonka vastaanotto on aina ollut jossain määrin ristiriitaista. Clara Schumann piti aviomiehelleen omistettua teosta metelinä, ja Brahmsin kerrotaan nukahtaneen kesken sonaatin esityksen. Toisaalta Wagner ihastui teokseen syvästi heti ensikuulemalta. Vähitellen sonaatista onkin tullut olennainen osa ohjelmistoa.
H-mollisonaatin suurmuoto perustuu laajennettuun sonaattimuotoon, joka kätkee sisäänsä perinteisen moniosaisen sonaatin ainekset. Teoksen kuohuva sävelavaruus on houkutellut niin rivikuulijoita kuin tutkijoitakin liittämään musiikkiin niin omaelämäkerrallisuutta kuin kirjallisia vaikutteita Goethen Faustista Miltonin Kadotetuun paratiisiin.
Niin tai näin, jonkintyyppinen draamallinen aines muodostaa joka tapauksessa sonaatin perustan. Jälleen kerran Cho tasapainoili hienosti musiikillisen kerronnan ja arkkitehtuurin tarpeiden välillä, johdattaen kuulijansa huumaavalle matkalle Lisztin maailmoihin.
Ensimmäiset sävelaiheet kohosivat pianon matalimpien rekisterien syövereistä kuin aikojen alun usvista syöksyen uhmakkaasti eteenpäin kohti toinen toistaan sykähdyttävämpiä sävelmaisemia. Sävelkudoksen tunteikas hehku pysyi ihailtavasti rakenteellisissa kehyksissään palvellen aina kokonaisuutta.
Seong-Jon Cho Musiikkitalossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio
Illan päätteeksi Cho palkitsi yleisönsä vielä kahdella upealla ylimääräisellä, Chopinin toisen pianosonaatin (1837-39) surumarssilla ja Mozartin F-duurisonaatin K. 322 (1783) sykähdyttävällä adagiolla. Jälkimmäisen kautta illan ohjelman kaari kiertyi hienosti takaisin alkuunsa. Juuri näin rakentuu harkittu kokonaisuus.
– Jari Kallio
Seong-Jin Cho, piano
W. A. Mozart: Fantasia d-molli, K. 397 (1782)
W. A. Mozart: Pianosonaatti B-duuri, K. 281 (1774)
Franz Schubert: Wanderer-Fantasia, D 760 (1822)
Alban Berg: Pianosonaatti, Op. 1 (1909)
Franz Liszt: Pianosonaatti h-molli, S. 178 (1849-53)
RSO Magnus Lindberg Festivaali
Musiikkitalo, Helsinki
Pe 11.10. 2019, klo 19