Henrik Järvi. Kuva © Nils Sandman
Sibelius-Akatemian konserttisali 7.3. 2024, klo 18
Aika nostalgista tulla tähän Pohjoisrautatien kadun konserttisaliin, jossa on soitettu opiskeluaikana ja koettu monia ikimuistoisia konsertteja. Viereinen kahvila on myös avattu ja sieltä muistan niin ikään monia, alkaen laulajatar Jolanda di Maria Petriksestä Aale Lindgreniin. Nyt oli vuorossa Henrik Järven tohtorikonserttien sarja, teemana Palmgren. Hänestähän jo kerran aiemmin kirjoitin Amfioniin. Oli todella antoisaa kuulla läpileikkaus Palmgrenin yksinlaulutuotannosta, tuosta kutakuinkin tuntemattomasta ohjelmistosta; tällä hetkellä vain yksi ”hitti” erottui: Laiskurin laulu ruotsinkielellä, sen tunnistivat heti kaikki.
Se mitä Henrik Järvi toteaa ohjelmatekstinsä lopussa, pitää täsmälleen paikkansa, nimittäin että ”[…] Palmgren on jäänyt suomalaisen musiikin kansalliskertomuksen ulkopuolelle; vaikka joitakin arvokkaita tallenteita hänen musiikistaan löytyy, ei suomalainen musiikkikulttuuri ole kokonaisuudessaan juuri ollut Palmgrenin puolella”.
Ilahduttava oli Järven loppuhuomio: ”Tuulet ovat kääntyneet. Kulttuuri kehittyy syklisesti ja seuraavien vuosikymmenien aikana on jälleen näiden kätkettyjen aarteiden vuoro[…] Olisi syytä muistaa, että mikä tahansa kulttuuri voi olla ulospäin avoin ja vastaanottavainen vain siinä määrin, missä se on tietoinen ja itsevarma omista juuristaan.”
Tässä konsertissa ohjelmakäsikirja olikin sangen tarpeellinen, sillä se selvitti jokaisen laulun kohdalla sen taustoja aina runotekstin kirjoittajaa myöten. Kommentit olivat pienoisesseitä − eli kuten Yrjö Sepänmaa on tuoreessa kirjassaan sanonut: sekä tutkimuksellisia että katsomuksellisia.
Pieni käytännön ongelma oli, että jos kuulija saapui saliin paria minuuttia vaille, valot pimennettiin pian eikä tekstejä enää voinut lukea ennen esitystä. Se olisi kuitenkin tässä tapauksessa ollut sangen hyödyllistä. Hämärässä hädin tuskin erotti laulujen nimet. Näin ollen seuraavassa turvaudun omiin muistiipanoihini, jotka tuhersin käsiohjelmaan rivien väliin − mutta siinä on taas se ongelma, ettei seuraavana päivänä enää käsialaltaan erota, mitä on raapustanut!
Minulla oli mukana ”matkalukemisena” Palmgrenin itsensä kirjoittama viehättävä muistelmateos Minusta tuli muusikko eli opus 111 (WSOY, 1948). Mutta siinä ei puhuta mitään näistä yksinlauluista. Eikö säveltäjä itsekään arvostanut niitä? Kopioitutin aikoinaan Suomalaisen esittävän säveltaiteen SES-projektissa Suomen elokuva-arkistosta yhden Finlandia-katsauksen filmin, jossa Palmgren soittaa (nykyisin sen kai saisi suoraan Areenasta?), mutten tunnistanut kappaletta, se on vuodelta 1951 hommagena juuri poismenneelle säveltäjälle. Aikoinaan Palmgren oli kyllä niin kuuluisa, että itse Sibelius oli hänelle kateellinen ja kirjoitti päiväkirjaansa 3.7.1913: ”Selim Palmgren ger en stor konsert i Berlin. Således blev han den första finnen − icke jag. Allt tyder på att jag är ut spelet.” Myös Järven konsertissa kuultiin katkelma Minna ja Selim Palmgrenin haastattelua nauhalta vuodelta 1950.
Sitä paitsi Musiikkitieteen laitoksella Vironkadulla oli aikoinaan yksi 78-kierroksen savikiekkolevy Palmgrenin soittoa − mutta ikävä kyllä rikoin sen vahingossa suomalaisen musiikin historian luennollani 1979.
Palmgrenin tekstivalinnat olivat hyvin vaihtelevia, tunnetuista Topeliuksesta, Runebergistä ja Geibelista kutakuinkin tuntemattomiin kotimaisiin. Yleissävynä on hilpeämmistä kansanmusiikkivaikutteisista teoksista huolimatta tuo kategoria nordisk melankoli.
Laulut oli ryhmitelty kolmen neljän laulun sarjoiksi. Oikein Järvi toteaa, että Palmgren harrasti triptyykkejä, mieleen tulee tietenkin mm. Kolmikohtauksinen nokturno. Estetiikka on impressionistinen,ts. hetken vaikutelma, joka ei jää Debussyn kokosävelasteikon jäljittelyksi. Impressionisteille detalji on tärkeämpi kuin kokonaismuoto.
Lavalla vuorottelivat sopraano Jenni Lättilä ja baritoni Rabbe Österholm. Oliko heidän laulunsa patogeenistä (tunnepohjaista) vai logogeenistä (tekstilähtöistä), mitä erottelua Tawaststjerna (vanhempi) sovelsi mm. Sibeliuksen Luonnottareen. Sanoisin että Lättilä oli konsertin alkupuoliskolla patogeeninen oopperamaisessa mielessä; tämä upea Wagner-laulajar kohotti laulut huippuihinsa, joissa ääni soi instrumentaalisena − mitä kvaliteettia mm. Sibelius ihaili Ida Ekmanissa; ja hyvä, että oltiin isossa salissa! Mutta jälkipuoliskolla Lättilä vähensi volyymia ja se oli liedeille eduksi, sillä pianotekstuuri muodostuu niissä jo huomattavan hienostuneeksi, komplisoiduksi ja differentioituneeksi (mitä termiä Erkki Salmenhaara käytti mieluusti). Österholmin hienot tulkinnat olivat tekstilähtöisiä ja siis logogeenisiä, mutta hän vapautui En latmansmelodissa eli Laiskurin laulussamyös huumoriin.
Palmgrenin varhaislaulut ovat tyylipuhdasta suomalaista kansallisromantiikkaa. Laulu Herbst on vakava ja toistaa ostinatokuviota diskantissa. Flickan knyter Runebergin runoon on sitä vastoin kansanomaisen kevyt. Suomen suvi -laulussa pääteema hallitsee. Joululaulu ei ehkä loksahda tämän genren klassikoihin. Nun die Schatten dunkeln Geibelin tekstiin on säestykseltään tummasävyinen ja tunnelmaltaan angstikas. Vuoden 1915 lauluissa välähti jotain Huhtikuu pianokonsertosta. Sjung sjung Topeliuksen runoon on melankolinen ja ilmeikäs. En moders farväl on eräänlainen koraali tai virsimukaelma. Söderberg-lauluissa sekä musiikki että esitys olivat ihanteellisessa balanssissa. Ne ovat luonnonlyriikkaa, mutta keskitaitteessa niissä on myös dramatiikkaa, pianolla orkestraalisia efektejä ja sen tremolando jähmettyy martellatoksi. Helluntai tulee lähelle esimerkiksi Kuulaa tai Kaskea, perinteistä suomalaisuutta. Kehruulaulussa imitoidaan rukkia; ylipäätään näissä 20-luvun lauluissa on enemmän emotionaalista voimaa kuin aiemmissa. Vinetassa on myös aitoa musiikilllista impressionismia, mutta dramaattisia purkauksiakin, joista palataan hiljaisuteen.
Miten vaikea laji onkaan Lied: yleensä piano aloittaa ja sen on muutamassa tahdissa kyettävä luomaan koko laulun perustunnelma ja sävy. Teksti sitten täsmentää sen. Joka tapauksessa on loistoidea ottaa pianon tohtoritutkinnon ainekseksi kokonaan toista lajia Liedejä, siinä pianisti saa tuoda esiin toisenlaisia puolia itsestään. Järven tulkinnat olivat sangen tyylinmukaisia, eivät koskaan liioittelevia, mutta silti väkevästi laulun sanomat tavoittavia. Ja tietenkin teknisesti aivan perfektejä.
– Eero Tarasti