Torquato Tasso (1544-1595)
Susanna Mälkin salaisuus on se, että hän saa kaiken johtamansa musiikin kuulostamaan paremmalta kuin se onkaan. Tämä tuli mieleen kuunnellessa Lisztin sinfonista runoelmaa Tasso Filharmonian konsertissa viime torstaina Helsingin Musiikkitalossa. Lisztin teos on sinänsä kiehtova yritys luoda uutta musiikin muotoa aikana, jolloin soitinmusiikkia hallitsi sinfonia ja näyttämömusiikkia ooppera. Vertailussa Liszt ei tietenkään ole Beethovenin veroinen sinfonikko eikä siihen pyrkinytkään. Hänen teoksensa on ohjelmallinen ja sen kiehtova idea on runoilija Torquato Tasso, Goethen näytelmässä, mutta muutenkin Vapautetun Jerusalemin, Gerusalemme liberatan (1581) kirjailijana, mikä teos on muuten käännetty myös suomeksi. Muistan kun italialainen semiootikko Giovanni Careri teki siitä suurta tutkimusta 1980-luvulla.
Lisztin runoelma on narratologisesti kiehtova. Siinä tärkeä on karakteristinen teema, joka tuo heti mieleen jotain orientaalista, laskevalla asteikolla ylinousevine intervalleineen. Mutta teemalla on siinä neljä hahmoa, jotka voi nimetä: lamento, strepitoso, Tasso ja pastorale. Teos on c-mollissa, mutta etääntyy siitä kauas Fis-duuriin keskitaitteessa ja huipentuu lisztläiseen apoteoosiin C-duurissa. Lisztille sävellyksellä oli ’juoni’ ja siinä toimiva sankari. Esseessään Berliozin Harold-sinfoniasta vuodelta 1855, siis keskellä sinfonisten runoelmien kauttaan, Liszt määritteli teoreettiselta kannalta käsityksensä sinfonisen runoelman musiikista. Jos antiikin eepoksessa oli etualalla toimiva sankari, jonka luonne ilmeni teoissa ja puheissa, niin modernissa eepoksessa tapahtui toiminnan sisäistyminen. Ihmeellisen sijaan astuu fantastinen ja hän sanoo osuvasti: ”Todennäköisyyden laeista kokoaan irtaantuneena, muuntuneena toiminta saa symbolisen hohteen, myyttisen perustan.”
Ja nyt en voi olla lainaamatta itseäni vuodelta 1978, Myytti ja musiikki -väitöskirjaani (suomeksi tosin vasta 1994): ”Runoelman aiheena ei tule niinkään olla sankarin teot, vaan ne tunteet, jotka vallitsevat hänen sielussaan. Tähän tehtävään musiikki soveltuu hyvin, muttei mikä tahansa musiikki. Säveldraama ei kykene esittämään sankarin sisäisiä tiloja näyttämöllä eikä myöskään sinfonia, joka on siihen liian abstrakti. Ratkaisuna on musiikin muoto, jossa sankaria kuvataan teemalla; se esiintyy eri koloriiteissa ilmaisten samalla kulloisenkin tunnelman.” (s. 116.) Toisin sanoen Beethoven oli temaattisine, abstrakteine soluineen liiian ’absoluuttinen’ ja Wagner taas Gesamtkunstwerkissaan liian konkreettinen. Mutta ei sille mitään voi, että näihin kiintopisteisiin sitä Lisztiä kuitenkin vertaa; voi vain todeta, että hän häviää Beethovenille musiikin sisäisessä pakottavassa logiikassa ja Wagnerille orkesterin klangin vaikuttavuudessa. Hänen sinfonisisssa runoelmissaan on ehkä jo jotain museaalista – ellei niitä pelasta erittäin oivallinen tulkinta. Näin onneksi tapahtui Susanna Mälkin johdolla. Hän sai yhtäältä esiin rakenteen temaattisen tarkkuuden ja toisaalta eri värisävyjen karaktäärit. Teoksesta kasvoi todella Torquato Tasson triumfi lopulta.
Schumannin pianokonserttoa taas soitti israelilainen säveltäjä-pianisti Matan Porat. Tällä kertaa ohjelmakommenteista oli hyötyä, sillä kävi ilmi että hän oli aloittanut pianonsoiton vasta 18-vuotiaana. Hänen suorituksensa oli perfekti, mutta ote pianoon oli säveltäjän, alkaen kosketuksesta, jossa jokainen ääni erottui graafisella tarkkuudella. Tämä oli varmasti eduksi Musiikkitalossa, jos sattui istumaan taaempana. Mutta oma paikkani oli aivan edessä. Joka tapauksessa Porat on merkittävä muusikko, ja olisi jännittävää kuulla hänen sävellyksiään. Schumannia hän soitti, koska kunnioittaa tätä säveltäjää suurena esikuvanaan.
Konsertin alkupuoliskon täytti yli 40 minuutin mittainen Veli-Matti Puumalan tilausteos nimeltä Root. Se sai kantaesityksensä. Jos teokseen asennoituisi Lisztin tapaan, voisi pohtia, mitä otsake tarkoittaa. Säveltäjä sanoo ohjelmalehtisessä, että hän haluaa kuvata kulttuurin jatkuvuutta, mutta myös muuntuvuutta. Eli Root viittaa siis jotenkin ’juuriin’. Käytännössä teos on kuin laaja sinfoninen fresco. Sen sijoittaa mielellään moniin nykymusiikin koordinaatteihin, Alun vaitelias, miestiskelevä sointikenttä tai oikeastaan pelkkä hiljaisuus on John Cagea mutta myös Giacinto Scelsin yhden äänen musiikkia. Myös se on musique concrètea erikoisine instrumentteineen, joista saatiin aikaan erilaisia raapimisen, tuulen huminan ja suhinan sävyjä. Luonto oli mukana myöhemmin signaalinomaisina lintujen huutoina – kuin sibeliaanisia kurkia tai joutsenia – ja tietenkään englannin torven assosiaatiolta Tuonelan joutseneen ei voi välttyä. Myös lyhyet ’tonaaliset’ katkelmat, jotka kaiketi ovat viittauksia Toivo Kuulan kuoroteokseen, kuten säveltäjä sanoo, toivat lavalle inhimillisen agentin. Teoksen keskitaitteessa on pitkään jatkuva rytminen, aggressiivinen ostinatotaite, mutta soittajat nauttivat sen soittamisesta. Muutoin koko orkesteri oli alusta pitäen virittynyt vakavaan tunnelmaan. Joka tapauksessa pitkästä kestosta huolimatta teoksen kokonaisrakenne oli selkeä. Hajottavana lisäelementtinä tosin toimi soittajien sijoittelu eri puolille salia hieman niin kuin Pierre Boulezin Explosante fixe, jonka kuulin aikoinaan Pariisin Théâtre de Villen salissa säveltäjän itsensä johdolla. Se sai kuulijat kurkottelemaan eri äänien suuntaan ja antoi näin heille tervetullutta liikuntaa. Puumalalla on tunnistettava, omintakeinen sävelkieli ja maailma. Hänen teoksensa on paikoitellen musica poveraa niukkoine elementteineen. Luultavasti teoksen pitkät hiljaisuusjaksot toimivat hyvin salissa paikan päällä, mutta radiofonisessa versiossa kuulija voi ihmetellä minne asema katosi, kun ei kuulu mitään. Oli järkevää sijoittaa tämä mittava ja haastava, intensiivinen teos heti alkuun, kun vastaanottokyky on vielä vireimmillään konsertissa. Susanna Mälkki oli illan loistava muusikko, kantava voima, soittajista on selvästi hauskaa soittaa hänen johdollaan.
— Eero Tarasti
HKO / joht. Susanna Mälkki; sol. Matan Porat, piano
Helsingin Musiikkitalossa 23.11.2017
Veli-Matti Puumala: Root
Robert Schumann: Pianokonsertto a-molli
Franz Liszt: Tasso, Lamento e trionfo