Esa-Pekka Salonen ja Radion sinfoniaorkesteri Musiikkitalossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio
Anton Brucknerin kuudes sinfonia (1879-81) on monella tapaa erityinen teos säveltäjänsä tuotannossa. Siinä missä viides sinfonia (1876-78) hämmästyttää jättimäisen finaalifuugansa arkkitehtuurilla ja kolme viimeistä sinfoniaa vaikuttavat jylhällä juhlavuudellaan, kuudes sinfonia puolestaan ammentaa ainutlaatuisen ilmaisuvoimansa silkasta ekstaattisesta riemusta.
Toisin kuin yleensä, kuudes sinfonia syntyi melko suorvaviivaisen kahden vuoden sävellysprosessin tuloksena vailla myöhempiä muokkauksia.
Verrattuna muihin Brucknerin kypsän kauden sinfonioihin, kuudes on mittasuhteiltaan suhteellisen kompakti. Se on sävelletty aikansa tyypilliselle orkesterikokoonpanolle eikä kestoakaan neliosaiselle teokselle kerry kuin reilut viisikymmentä minuuttia.
Kaikki neljä osaa perustuvat selkeälinjaiseen sinfoniseen arkkitehtuuriin. Brucknerille tyypilliseen tapaan musiikillinen materiaali jäsentyy isoina blokkeina, joita erottavat selkeät rajapinnat. Näiden blokkien sisällä musiikin kiehtovat kehityskaaret piirtävät ilmoille vangitsevan säveldraaman, jonka avautumista on nautinto seurata.
Kuudennen sinfonian nuottikuva saattaa vaikuttaa pettävän yksinkertaiselta. Pintaa syvemmälle katsottaessa teoksen haasteet käyvät kuitenkin ilmeisiksi. Sinfonia edellyttää äärimmäisen tarkkaa rytmistä artikulaatiota, hiottua fraseerausta sekä huolellisesti tasapainotettua dynamiikkaa. Kapellimestarin näkökulmasta Brucknerin arkkitehtuurin kunnioittaminen vaatii tarkoin punnittua kokonaismuodon hallintaa.
Kaiken tämän huomioon ottaen on hämmästyttää, kuinka harvakseltaan Brucknerin kuudetta soitetaan. Niinpä se olikin mitä riemullisin ohjelmistovalinta Esa-Pekka Salosen johtaman Radion sinfoniaorkesterin perjantaisen konsertin pääteokseksi.
Salonen on oivallinen bruckneriaani, jonka ohjelmistoon kuudes sinfonia on kuulunut jo hyvän aikaa. Bernard Haitinkin juuri eläköidyttyä onkin ensiarvoisen tärkeää, että kuudennella sinfonialla riittää Salosen ja Sir Simon Rattlen kaltaisia puolestapuhujia.
Bruckner avaa ensimmäisen osan, esitysmerkinnältään majestoso, jousten synkopoidulla rytmiaheella. Sellot ja bassot esittelevät avausmotiivin, josta kasvaa osan pääaihe. Käyrätorvi ja puupuhaltimet liittyvät kudokseen ja musiikki kasvaa kohti ensimmäistä tutti-purkausta, pääteeman voimallista esittäytymistä. Tämän kontrastina toimii toinen teemaryhmä, jonka oivalliset melodialinjat tarjoavat jousille, käyrätorville ja puupuhaltimille kiitollista soitettavaa.
Brucknerin kuudennen sinfonian harjoituksen Musiikkkitalossa torstaina. Kuva: Jari Kallio
Kolmannen teemaryhmän myötä musiikin intensiteetti syvenee entisestään. Tiivis kehittelyjakso päättyy huipentumaan, josta alkaa mukaansatempaava kertausjakso. Voimallinen coda vie avausosan upeaan päätökseen.
Erinomaisesti artikuloiduista avaustahdeista käynnistyi Salosen ja RSO:n huikea matka läpi Brucknerin sinfonisen mielenmaiseman. Ensimmäinen osa oli ihastuttavasti rakennettu ja kauttaaltaan kerrassaan kauniisti fraseerattu.
Bruckner ei ehtinyt koskaan kuulla sinfoniansa ääriosia. Hänen elinaikanaan ainoastaan kaksi keskimmäistä osaa esitettiin konsertissa. Koko sinfonian sai kantaesityksensä vasta vuonna 1899 Gustav Mahlerin johdolla.
Kuudennen sinfonia adagio on vaikuttava esimerkki sonaattimuotoisesta hitaasta osasta. Sen avaa jousten syvähehkuinen tekstuuri, jonka lomasta kasvaa koskettavan kaunis oboesoolo. Muut puupuhaltimet sekä käyrätorvet liittyvät vähitellen mukaan musiikin kulkiessa kohti ensimmäistä lyhyttä tutti-jaksoaan, jota seuraa suurenmoisesti laulava taite.
Adagion ytimessä on juhlallinen marssiaihe. Etiäisiä Mahlerin sinfonioista on aistittavissa kautta koko adagion. Hienovireinen coda puolestaan ennakoi vahvasti myöhäistä Sibeliusta.
RSO ja Salonen esittivät adagion mitä loisteliaimmin. Orkesteri oli sisäistänyt Brucknerinsa täydellisesti, ja adagiosta muodostuikin syvä, kertakaikkisen koskettava kokemus.
Bassolinjan pulssilla käynnistyvä scherzo on välitöntä hurmaa hehkuva orkesterikylpy. Puupuhallinten pyrähdykset valmistavat tietä vaskille, joiden voimallinen sisääntulo on mitä vaikuttavin. Käyrätorvien kuulaat aihelmat sekä trumpettien ja pasuunoiden fanfaariaiheet pyyhkäisevät jalat alta paatuneimmaltakin kuulijalta.
Trion avaa jousien pizzicatokulku, josta muovautuu käyrätorvien herkullinen fanfaari. Orkesteri kehittelee materiaalia kiintoisasti matkallaan kohti scherzon kertausta.
Salonen ja orkesteri heittäytyivät scherzon loisteliaaseen sointi-iloon mitä vakuuttavimmin. Koko ensemble teki vallan erinomaista työtä, mutta erityisenä riemun aiheena mainittakoon RSO:n oivalliset käyrätorvet, joiden nappisuoritus oli välittömästi mieleenpainuva elämys.
Esa-Pekka Salonen tutkii Brucknerin kuudennen partituuria. Kuva: Jari Kallio
Finaalin avauksessa kuullaan Brucknerin kenties oivallisin keksintö. Alttoviulujen tremolo saattelee musiikin liikkeeseen säveltäjälle niin ominaiseen tapaan. Jousten laulava teema nousee pintaan bassojen pizzicato-säestyksen kannattelemana. Sitten, kuin tyhjästä, kahjahtaa käyrätorvien ja trumpettien kahden soinnun repliikki. Jousten teema jatkuu vielä jokusen tahdin ajan, kunnes vasket jälleen keskeyttävät sen.
Vaskimotiivi kaappaa musiikin valtaansa ja kuljettaa sen kohti pääteeman ekstaattista tutti-purkausta. Seuraa vaikuttava orkesteripanoraama, jonka jännitteinen harmoninen matka palaa lopulta juurilleen A-duuriin. Sinfonian päättävä coda on oma seikkailunsa, jonka voitokas loppunousu on koko orkesterin huumaa.
Finaalissa RSO täytti Musiikkitalon salin järisyttävillä sinfonisilla luonnonvoimilla, joissa kaikui syvä ilo. Salosen tarkassa kontrollissa finaali sai mitä vakuuttavimman toteutuksen. Tämä sinfonia oli todellinen seikkailu!
Sinfonian edellä konsertin avauksena kuultiin Dmitri Šostakovitšin ensimmäinen sellokonsertto (1959). Vaikka konsertto peilaa kovin erilaista maailmaa kuin Brucknerin sinfonia, teoksia yhdistää kuitenkin niiden välitön puhuttelevuus.
Mstislav Rostropovitšille sävelletty konsertto jakautuu neljään osaan. Nopeat ääriosat kehystävät hienovireistä moderatoa sekö omaksi osakseen erotettua laajaa soolokadenssia.
Solistin näkökulmasta Šostakovitšin konsertto on ohjelmiston vaativimpia teoksia. Ensimmäisen ja viimeisen osan ikiliikkujana toistuvissa nopeissa sävelkuluissa riittää kiirettä, varsinkin kun lepotaukoja suodaan vain hetkittäin orkesterin viedessä musiikkia eteenpäin.
Eleginen toinen osa käynnistyy lyhyellä orkesterijohdannolla, jonka jälkeen laulava soololinja hallitsee musiikkia jotakuinkin taukoamatta. Laaja kadenssi puolestaan johtaa suoraan finaaliin.
Šostakovitšin musiikin peruselementit ovat vahvasti läsnä konsertossa. Säveltäjän musiikillinen signeeraus, DSCH-motiivi, kulkee läpi teoksen. Ääriosat ovat tulvillaan sarkasmia, kun taas toinen osa on lyyrisen koskettava. Virtuoosinen kadenssi punoo toisen osan aihelmat ja DSCH-motiivin yhteen kuohuvaksi sävelvirraksi. Keskimmäiset osat mudostavatkin koserton emotionaalisen ytimen.
Jousille, puupuhaltimille, soolokäyrätorvelle, patarummuille ja celstalle kirjoitettu orkesteriosuus on suoraviivaisen puhutteleva. Šostakovitš orkestroi monet keskeisistä aihelmistaan klarinetille ja käyrätorvelle. Fagotit puolestaan saavat prutkuttaa sydämensä kyllyydestä patarumpujen pilkkoessa musiikkia iskevillä repliikeillään.
Kenties koskettavin yksittäinen soittimellinen hetki koetaan toisen osan jälkipuolsikolla staatttisten jousiaiheiden yllä kimmeltävän celestasoolon muodossa.
Jonathan Roodeman, RSO ja Esa-Pekka Salonen perjantain kenraaliharjoituksessa. Kuva: Jari Kallio
Konserton solistina saatiin kuulla oivallista Jonathan Roozemania, joka tarjosikin loppuunmyydyn Musiikkitalon yleisölle mitä hienoimman tulkinnan. Salosen ja RSO:n täydellä tuella Roozeman selvitti ääriosat hurmaavan virtuoosisesti. Sisäänpäin kääntyneissä keskimmäisissä osissa taas kuultiin vaikuttavan henkevää musisointia, jota tummat pohjavirrat asiaankuuluvasti sävyttivät.
Konserton tuimia sävyjä tasapainotti mainiosti Roozemanin ylimääräinen, Bachin ensimmäisen soolosellosarjan sarabande, jonka kauneudesta sai nauttia täysin määrin. Kaksikymmentäyksivuotiaana Roozeman on ehdottomasti kiinnostavimpia nuoria sellistejä, kuten tämä ilta jälleen kerran osoitti.
– Jari Kallio
Radion sinfoniaorkesteri
Esa-Pekka Salonen, kapellimestari
Jonathan Roozeman, sello
Dmitri Šostakovitš: Sellokonsertto nro. 1 Es-duuri, Op. 107 (1959)
Anton Bruckner: Sinfonia nro. 6 A-duuri, WAB 106 (1879-81)
Musiikkitalo, Helsinki
Pe 13.09.2019, klo 19