27.4.2011 19.00 Musiikkitalo
Anu Komsi, sopraano
Sakari Oramo, kapellimestari
Radion sinfoniaorkesteri
Debussy: Faunin iltapäivä
Szymanowski: Kuusi satuprinsessan laulua, op. 31
Melartin: Sinfonia nro 3
Jukka Tiensuun uuden laulusarjan kantaesityksen siirtyminen ei jäänyt harmittamaan, niin muikea impressionismikombo syntyi Debussyn aistikkaasta Faunin iltapäivästä ja Szymanowskin salamyhkäisestä Satuprinsessa-laulusarjasta. Debussyn ”preludi” soi Sakari Oramon hoivissa tarkasti liikuteltuna miniatyyrimaalauksena, jossa kuulostelevan alun jälkeen miellytti nautiskeleva vapaus. Tempo eli rohkean löllösti, tunnelma pysyi tarpeeksi laiskana ja sisäkuvaisena. Toisaalta elävämmät huiput nostettiin esiin rapeasti erottuvina pirskahduksina.
Karol Szymanowskin Kuusi satuprinsessan laulua (1915) ovat siroja ja kipinöiviä miniatyyrejä, jotka pienuudestaan huolimatta ovat jalokiventiheitä. Säveltäjän sisaren pelkistetyn sadunomaiset runot satakielineen ja kultakenkineen antavat pohjan suljetulle satumaailmalle, joka on timattinen kiteytymä Szymanowskin ensimmäisen maailmansodan aikaisesta, tuottoisasta eksoottisen eskapismin kaudesta. Szymanowskin satuprinsessa ei ole mikään viaton tyttönen, vaan lauluissa räiskähtelevät ekstaattinen rituaalisuus ja mustalaissävytkin. Anu Komsi on ainutlaatuinen koloratuurisopraano, joka hullaantui rohkeasti Szymanowskin äärimmäisen koloratuuritekstuurin väreistä. Sanattomat, virtuoottiset koloratuurikuviot kehystävät osia ja herkuttelevat eetterisillä äänenkorkeuksilla harvinaislaatuisesti. Komsi heitteli ääniä kuin erivärisiä timantteja, joiden välissä voisi olla enemmänkin linjan eheyttä. Alunperin pianolle sävelletty säestys on Szymanowskin käsissä saanut kamarimusiikillsuutta ja impressionistista laveutta yhdistelevän orkestraation. Oramon kolmeen lauluun kirjoittamat orkestroinnit mukautuvat Szymanowskin henkeen onnistuneesti.
Illan huipensi Erkki Melartinin suurimuotoisuudessaankin raikas kolmas sinfonia (1907). Tyylillisesti Melartin lipuu hieman vaikeasti määriteltävästi 1800-luvun lopun eurooppalaisten virtausten väleissä: jo avausosassa on brucknerilaista kivireunaisuutta, varhaismodernismin värikylläistä, tanssillista hehkua ja sotilasmusiikin naiiviutta. Oramo sai RSO:sta vakuuttavan paljon irti myöhäisromanttisen jylhissä tehoissa, vaikka sinfonia käynnistyikin vähän varoen.
Jännittävintä sinfoniassa on huomattavan laaja, sähisevän ilkikurinen scherzo, joka valaa keveyttä koko teokseen. Sankan kontrapunktisessa välikkeessä hyytää pasuunapatteriston muhkean kolkko ”kuolemankoraali”, joka lyö mahlermaisen makaaberin leiman koko osaan. Tämän jälkeen tiiviin finaalin aurinkoinen seesteisyys tuntui entistäkin ylhäisemmältä. RSO purjehti päätösosan kumpuilevilla rytmeillä nautinnollisen helpontuntuisesti ja kylläisyyttä säteillen.
Lue myös arvio Anu Komsin uudesta levystä täältä