Susanna Mälkki, Susanne Phillips, Eric Owens, Tamara Mumford sekä Metin orkesteri ja kuoro Saariahon huikean L’Amour de Loinin jälkeen New Yorkissa. Kuva © Jari Kallio
Kaija Saariahon ensimmäisen oopperan L’Amour de loin (1999-2000) saapuminen New Yorkin Metropolitanille on ollut moninkertaisesti merkittävä tapaus.
Elävän säveltäjän teos suuressa oopperatalossa on lähes aina erityinen tapaus, siinä määrin traditionaalisia ohjelmistot tapaavat olla. Samoin elämme yhä maailmassa, jossa säveltäjän ja kapellimestarin sukupuoli voivat olla yhä musiikkia itseään isompi uutinen.
Meillä oman lisänsä tuo suomalaisuus, joka mieluusti nähdään pariisilaisen säveltäjän universaalin sävelkielen sekä libanonilaissyntyisen Amin Maaloufin ranskankielisen tekstin pohjalta kasvaneen oopperan keskeisenä attribuuttina varsinkin, kun kyseessä on laajalti kansainvälistä huomioita saanut teos.
Hienointa L’Amour de loinissa kuitenkin on se, että kaiken tämän sinällään kiinnostavan ja jossain määrin merkittävänkin ulkomusiikillisen hehkutuksen alta löytyy äärimmäisen omaperäinen, puhutteleva ja vaikuttava ooppera, joka kuusitoista vuotta kantaesityksensä ja lukuisten myöhempien produktioiden jälkeen yhä sytyttää erityistä kiinnostusta.
Kapellimestari Susanna Mälkille ooppera on tuttu jo Kansallisoopperan syksyn 2004 produktion ajoilta, jolloin hän vuorotteli johtajankorokkeella Esa-Pekka Salosen kanssa. Metissä Mälkki johtaa kaikki L’Amour de loinin esitykset.
1100-luvun Välimerelle ja sen kummallekin rannalle sijoittuvan oopperan solisteina laulavat Susanna Phillips Clémencena, Tamara Mumford Pyhiinvaeltajana ja Eric Owens Jaufre Rudelin roolissa.
L’Amour de loin alkaa syvältä hiljaisuudesta matalien jousten, harppujen ja lyömäsoitinten tummin soinnein. Kudokseen kietoutuvat vibrafonin nousevat sävelkulut, sitten huilut ja vähitellen muut puhaltimet. On vaikea olla kuulematta tässä kaikuja Wagnerin Reininkullan avauksesta. Molemmissa musiikki hiipiytyy tyhjyydestä esiin peilaten syvyyksiä, vesiä.
Musiikki rantautuu Akvitaniaan. Turhautunut aatelistrubaduuri Jaufre Rudel katsoo elämänsä sisällöttömyyteen. Hän käy dialogia, ulkoista tai sisäistä, kuoron äänten kanssa. Jaufre kaihoaa kaukaisen rakkautensa perään. Kuoro on vakuuttunut hänen haikelevan tyhjää. Dialogi käy kiivaammaksi, musiikin jännite kasvaa.
Pyhiinvaeltaja saapuu. Hän ankkuroi Jaufren runojen maailmaa varovasti todellisuuteen. Kenties tämän kaipuun kohde onkin olemassa, meren toisella puolella. Partituuri edellyttää näiden todellisuuden kiintopisteiden, Pyhiinvaeltajan sanojen ’Tripoli’ ja ’linnoitus’, kohdalla puhelaulua vastakohtana Jaufren haaveilevalle vokaaliselle linjalle.
Tosi ja kuvitelma, kaukainen ja läheinen, saavutettava ja saavuttamaton, L’Amour de loin on vastakohtien ooppera. Vastakohtien, jotka peilaavat toisiaan, sisältyvät toisiinsa ja muuttuvat toisikseen.
Pyhiinvaeltaja matkaa toiselle rannalle. Tripolin kreivitär Clémence saa nyt vuorostaan kuulla olevansa kaipauksen kohde, tuntematon ihanne. Jaufren idealisoivassa kaipuussa kreivitär kohtaa oman kaipuunsa. Clémencen juuret ovat niin ikään toisella puolen Välimerta. Liian kaukana ajassa ja paikassa, kuten hänen lapsuuden muistumansa pienestä kissasta, jonka Clémence uskoo joko jo kuolleen tai ainakin unohtaneen hänet.
Yhtäältä kreivitärtä kiehtoo Jaufren runojen ideaali, toinen näkökulma hänen omaan persoonaansa. Toisaalta hän kyseenalaistaa, millä oikeudella trubaduuri hänestä laulaa? Musiikkiin kietoutuu yhä uusia sidoksia. Pyhiinvaeltaja esittää Jaufren laulun Clémencelle. Tämä peilaa omaa kuvaansa trubaduurin säkeissä, joissa heijastuvat kauneus, jalous ja pyhyys.
Mutta kertovatko nuo sanat kreivittärestä? Ehkä. Toisaalta ne ilmentävät myös musiikkia itseään. Niitä kyseenalaistaa modernismin henkinen perintö. Voiko musiikki olla kaunista, jaloa tai pyhää? Millä oikeudella musiikki näitä ilmentää? Kuitenkin ne punoutuvat päättäväisesti partituuriksi muodostaen itse itselleen oikeutuksen.
Pyhiinvaeltaja palaa Jaufren luo. Nyt hän saa peilata kreivittären reaktiot Trubaduurille. Jaufren rakkaus ei olekaan enää kaukaista. Hänen säkeensä ovat saavuttaneet kuulijansa. Jaufre pelästyy. Hän voi saavuttaa haaveensa. Samaan aikaan omalla rannallaan Clémence laulaa Jaufren sanoja. Skeptiselle kuorolle kreivitär vakuuttaa onneaan. Hän on vapaa kärsimyksestä. Toistaiseksi.
Neljäs näytös on oopperan käännekohta. Jaufre ja Pyhiinvaeltaja ylittävät merta. Avausmusiikki, Mer indigo, alkaa vaskien ja lyömäsoitinten voimallisella, messiaenmaisella repliikillä. Orkesterissa myrskyää. Muistumia aiemmista näytöksistä lomittuu tanssiviin kuohuihin.
Jaufre kysyy, miksi taivas on sininen. Pyhiinvaeltaja sanoo sen heijastelevan merta. Ja meren heijastavan puolestaan taivasta. Kausaliteetti kääntyy päälaelleen. Samoin musiikin jatkuvalla transformaatiolla on itsessään oma oikeutuksensa, kuten niin usein Debussyn ja Ravelin teoksissa.
Matka yli meren johtaa viimeiseen muodonmuutokseen. Jaufren kaipuu saa täyttymyksensä ja elämä päätöksensä. Trubaduurin kuolemalla on kaikunsa Tristanin ja Pelléasin kohtaloissa.
Clemence kohtaa kärsimyksensä ja kirkastuksensa, kuten Wagnerin Isolde. Kreivitär saa rakastaa, mutta kaukaa, saavuttamatta, ikuisesti. ’Jumalani, sinä se olet, kaukainen rakkaus’ ovat päätössanat. Musiikki haipuu takaisin tyhjyyteen jousten, harppujen, bassorummun ja elektronisten äänten viimeisiin repliikkeihin.
Metin orkesteri peilasi Mälkin johdolla Saariahon äärettömän rikasta partituuria ihastuttavan ilmeikkäästi, tarkasti ja intensiivisesti. Musiikissa oli uskomaton määrä hehkua, sävyjä ja hienosti balansoituja yksityiskohtia. Kuoron taituruutta partituurin edellyttämien moninaisten vokaali-ilmaisun muotojen parissa oli nautinto kuunnella.
Susanne Phillips ja Tamara Mumford olivat rooleissaan kertakaikkisen oivallisia. Phillipsin hienoimmat hetket kuultiin oopperan viimeisissä kohtauksissa, jossa kreivittären transformaatio realisoitui vaikuttavasti. Mumfordin pyhiinvaeltaja, tarinan arvoituksellinen liikuttaja, oli mitä mieleenpainuvin roolityö.
Eric Owensin Jaufreen en heti saanut otetta, siinä määrin trubaduurin rooli on mielessäni ankkuroitunut Gerald Finleyn tulkintaan Peter Sellarsin ohjaamassa Kansallisoopperan produktiossa reilun vuosikymmenen takaa. Illan edetessä nämä muistinvaraiset assosiaationi kuitenkin vähitellen hälvenivät, jolloin Owensin näkemys Jaufresta pääsi kunnolla oikeuksiinsa.
Robert Lepagen ohjaus piti hienosti otteessaan. Näyttämön hallitsevin elementti oli tietokoneohjatuilla Led-valoilla toteutettu alati muotoaan ja sävyjään muuttava meri, jonka aaltojen ja tyventen lomasta L’Amour de loinin tapahtumat kohosivat yhtäältä kiehtovan allegorisina, toisaalta mukaansatempaavan konkreettisina.
Tämä produktio oli ilo kokea. Elokuvateatterikierroksensa jälkeen L’Amour de loin ilmestynee Metin sivustolle maksullisesti suoratoistettavaksi. Kenties Saariahon mestariteos päätyy kauppojen hyllyille myös fyysisenä tallenteena. Toivottavasti.
— Jari Kallio
The Metropolitan Opera
Susanna Mälkki, kapellimestari
Susanna Phillips, sopraano (Clémence)
Eric Owens, baritoni (Jaufre Rudel)
Tamara Mumford, mezzosopraano (Pyhiinvaeltaja)
Kaija Saariaho: L’Amour de loin
Ohjaus: Robert Lepage
Lavastus ja puvut: Michael Curry
Valaistussuunnittelu: Kevin Adams ja Lionel Arnould
Äänisuunnittelu: Mark Grey