Santtu-Matias Rouvali. Kuva © Eero Tarasti.
Mikkelin musiikkijuhlien konsertit torstaina 8.8. ja perjantaina 9.8. Mikaelin Martti Talvela -salissa. Philharmonia Orchestra. Santtu-Matias Rouvali, kapellimestari. Ava Bahari, viulu. Brahms, Schumann, Sibelius, Bruckner.
Mikkelin musiikkijuhlat lähtivät uuteen nousuun, kun paikalle saatiin maailmankuulu Philharmonia Orchestra Lontoosta Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Molemmat konsertit olivat loppuunmyytyjä miltei heti, kun ylipäätään paikat tulivat kaupan kevättalvella. Tästä on kiittäminen lukuisten mikkeliläisten liikeyritysten, jotka ostivat lippuja työntekijöilleen samoin kuin Mikkelin kaupunki; lopulta tietenkin kaikki kävi mahdolliseksi Erkon säätiön monivuotisella tuella. Nyt juhlia johtavat Markus Tykkyläinen ja Mirva Helske, mutta unohtaa ei sovi Erkki Lasonpalon osuutta taiteellisena johtajana.
Ohjelmat oli hienosti suunniteltu ja keskittyivät lopulta nekin sinfonian idean ympärille. Brahmsin viulukonsertto ei tietenkään ole sinfonia, mutta se on sangen läheistä sukua hänen toiselle sinfonialleen niin ikään D-duurissa (kuten Beethoveninkin toinen sinfonia), joka oli wieniläisklassisten sinfonioiden ylivoimaisesti suosituin sävellaji; Erkki Salmenhaara on sen osoittanut tilastoillaan kirjassaan Brahmsin sinfonioista.
Edelleen ei Sibeliuksen Myrskyäkään voi tietenkään pitää sinfoniana, koska se on näyttämämusiikkia, Mutta läheltä liippaa, kun ajattelee, että niinkin radikaalin osan kuin ”Intradan” musiikki oli kaikessa kakofoniassaan kenties lainattu kahdeksannesta sinfoniasta, joka oli tuolloin varmaan jo olemassa. Puolestaan Schumannin ”Reiniläinen” sinfonia (nro 3) ei kaikessa raikkaudessaan kuitenkaan ole kuin jonkinlainen vähä-sinfonia; Schumann oli paljon sinfonisempi muun muassa eräissä pianoteoksissaan kuten C-duurifantasiassaan. Brucknerin seitsemäs on jo klassisen sinfoniaperinteen huippu, vaikka on sanottu, että se on kuin Beethovenin yhdeksäs plus Götterdämmerung.
Jokaisen Brahmsin teoksen takana on Beethoven, sanoi Charles Rosen, ja kun tarkemmin katsoo, niin taisi hän olla oikeassa. Ei olisi Brahmsin ihanaa D-duuriviulukonserttoa ilman Beethovenin D-duurikonserttoa. Brahms ei olisi halunnut tulla sotketuksi keinotekoiseen riitaan nuorsaksalaisen koulun (Liszt, Wagner jne.) ja traditionalistien (Schumann, Mendelssohn, Brahms) välillä; hän jopa ilmoitti Wienissä olevansa oikeastaan wagneriaani. He tapasivatkin kerran, ja Brahms soitti Händel-muunnelmansa, mihin Wagner totesi, että kyllä vanhatkin muodot ovat eläviä, kun osaa niitä käyttää.
Mutta viulukonserton takana on toinen koulukuntaero: Louis Spohrilta periytynyt ilmaisuun keskittynyt soittotapa, jonka muun muassa Paciuksemme omaksui, ja jonka kehitti uusberliiniläiseksi kouluksi Joseph Joachim, Brahmsin läheinen ystävä. Heidän mottonsa olivat Frei aber einsam (vapaa mutta yksinäinen), sekä Frei aber froh (vapaa mutta iloinen). Vastakkainen tyyli oli tietenkin Paganinin virtuoosinen tekniikka. Ja pianonsoitossa Clara Wieckin tekstilähtöinen soittotapa versus Liszt. Mutta kuten suurista säveltäjistä aina on Brahmsistakin kovin erilaisia mielipiteitä. Paul Dukas sanoi: Liikaa olutta ja partaa. Hugo Wolfin mielestä yksi patarummunisku Lisztin sinfonisessa runoelmassa on arvokkaampi kuin kaikki Brahmsin sinfoniat. Ja Benjamin Britten kertoi soittavansa aina silloin tällöin kaikki Brahmsin sinfoniat, sillä ehkeivät ne olleetkaan niin huonoja. Ei, ne olivat vielä huonompia.
Joka tapauksessa Brahmsin konsertto syntyi Italian auringon alla ja siis D-duurissa – kuten sitten yhtä lailla Italiassa sävelletty Sibeliuksen toinen sinfonia, samoin D-duurissa.
Ava Baharin tulkinnassa väreilivät ehkä nämä seikat, erityisesti kadenssissa oli runsaasti herkkyyttä ja sensibiliteettiä.
* * *
Toinen ilta oli siis Sibeliusta ja Bruckneria, jotka eivät suinkaan ole etäisiä toisilleen. Sibeliushan olisi halunnut opiskella Brucknerilla, mutta tämä oli jo liian vanha. Pianokvintetossaan tuolta ajalta hän on ”ei-vielä-Sibelius”; sen sijaan muun muassa Myrskyn ”Intradassa” hän on ”ei-enää-Sibelius”. Shakespearen Myrskyn musiikista on useampia eri sarjoja, mutta vain sitä lopullista, pisintä, jossa on 34 numeroa kannattaa oikeastaan soittaa. Lyhyemmässä seitsemän numeron sarjassa, joka nyt kuultiin, ei ole monia hienoja kohtia mukana lainkaan. Sibelius laati myös kolmesta mielestään parhaimmasta osasta (Mirandasta, Nymfien tai najadien tanssista ja Calibanin merimieslaulusta) pianosovitukset, joita kannattaa soittaa.
Teos kantaesitettiin Suomessa Kansallisteatterissa 1927, vaikka alun pitäen sen tilasi johtaja Poulsen Kööpenhaminan oopperaan, jossa se kuultiin jo 1926. Sarja on siis Sibeliuksen viimeinen suuri orkesteriteos. Tawaststjernan mukaan hän samaistui Prosperoon, joka lopussa luopuu taikasauvastaan ja palaa haaksirikkoissaareltaan joltain Välimereltä tai Karibian alueelta kaiketi kotimaahansa Milanoon (Shakespeare kirjoitti näytelmänsä 1611 ja oli perehtynyt muun muassa löytöretkeilijäin kertomuksiin). Prospero oli sieltä karkoitettu ruhtinaan asemasta, koska hän vain luki kirjoja eikä hallinnut. Hänet siis pantiin laivaan kirjoineen päivineen tyttärensä Mirandan kanssa. Saarella hän kohtaa tuulten jumalan Arielin. Sitä roolia näytteli Ruth Snellman, upeat lavasteet olivat Matti Warénin työtä ja koreografia Maggie Gripenbergin. Mutta näyttämömekanismi oli niin loistokas, että se vei kaiken huomion. Muun muassa Snellman Arielina leijui ilmassa, vaan tällöin hänen puheestaan ei saanut mitään selvää. Vaikka siis ensi-illan arvostelut olivat kielteisiä, esimerkiksi Eino Kaliman, kaikki myönsivät, että Sibeliuksen musiikki oli nerokasta.
Väliajalla tai oikeammin ennen sitä Mirva Helske haastatteli kapellimestaria, joka kertoi jo tulevasta Brucknerista; se on niin mammuttimainen teos, että hän luottaa orkesteriinsa ja antaa heidän vain soittaa sitä kaikella innollaan ja taidollaan. Hän myönsi, että hän johti nyt ensi kertaa Bruckneria, koska oli pitänyt sitä aiemmin lähinnä vanhempien herrojen asiana. Ainoa mistä hän huolehti oli lautasten isku oikealla kohdalla: sitä varten oli Lontoosta tuotu soittaja, jolla ei ollut mitään muuta tehtävää.
Brucknerin sinfonia alkaa jousien teemalla, josta Bruckner kertoi kuulleensa sen unessa enkelin soittamana. Varmasti uskottava tarina, olinkin luonnehtinut häntä aiemmin otsakkeella ’infantiili pyhimys’. Mutta teos on rakenteeltaan valtava ja sisältää noita kuuluisia Steigerungsanlageja eli huipennussuunnitelmia. Muistettakoon, että ikioma Ilmari Krohnimme oli tehnyt sinfoniasta menetelmällään laajan analyysin, jossa nimesi kaikki sinfonian teemat wagnerlaisiksi leitmotiveiksi. Bruckneria pidettiinkin yhdeksine sinfonioineen Wienissä wagnerlaisen sinfonian luojana, mistä oli haittaa Brahmsin vastaanotolle. Eduard Hanslick ei voinut Bruckneria sietää ja eräs toinen sanoi, että seitsemännen sinfonian rakenteet johtavat suoraan helvettiin. Oikeastaan on käsittämätöntä, miten uskaliaita ilmaisuja tuolloin käytettiin ja pantiin muusikot sietämään.
Joka tapauksessa tämä oli Mikkelin festivaalin suuri huipennus. Jotain unohtumatonta. Hitaan osan surumusiikki oli Wagnerille jotain niin äärettömän murheellista… mutta kuulijan pelastaa kohta kuultava ihastuttava wieniläinen synkopoitu teema, olemme taas gemütlich eli käyttääkseni nykymedian triviaalia kielikuvaa: mukavuusalueella.
Rouvalin johtaminen on yhtaikaa äärettömän siroa ja eleganttia ja musiikin pienimpiäkin subtiliteettejä noudattavaa… ja erittäin päättäväistä selkeästi jäsenneltyä ja muotoyksiköt määräävillä eleillä rajaavaa. Hän osaa lopettaa fraasit ja taitteet täsmällisesti. Ennen kaikkea hänen orkesterinsa soi ja hengittää avoimesti, valtavat sointimassat purkautuvat siitä pakottomasti. Musiikissa on soinnin hurmiota, mutta tietty älykäs konstruktio säilyy ja sehän on erittäin tärkeää juuri Brucknerilla. Ei ole ihme, että Rouvali tekee muiden nuorten maanmiestensä ja -naistensa rinnalla harvinaisen loistokasta uraa. Saamme olla aina onnellisia Suomessa, kun hän tännekin vielä ennättää.
— Eero Tarasti