Rossini n. v. 1865
Pyhäinpäivänä kuuluu mennä kirkkoon kuulemaan vakavaa musiikkia. Mutta tällä kertaa Manifestum-kuoro Joonas Rannilan johdolla tarjosi jotain yllättävää muistorikkaassa Johanneksenkirkossa Helsingissä. Ohjelmassa oli Gioacchino Rossinin Petite messe solennelle, jota tuskin lienee täällä aiemmin kuultukaan. Oli siis tarpeen katsoa käsiohjelmaa, jossa Olli Tuunanen antoi asiantuntevaa taustatietoa. Rossini näet lopetti säveltämisen hyvissä ajoin ja asettui Pariisiin, nautintojen kaupunkiin viettämään sybariitin elämää. Jo aiemmin hänen mukavuuden halustaan kerrottiin, että jos sängystä putosi nuottilehti lattialle, hän mieluummin sävelsi sen kokonaan uudestaan kuin vaivautui nostamaan sen ylös. Aivan niin kuin kirjailija Gustave Flaubert kirjoitti sivukaupalla uudestaan romaaniaan, jos oli vahingossa käyttänyt samaa sanaa kahdesti liian lähekkäin. Joka tapauksessa kahdenkymmenen vuoden paussin jälkeen Rossini yhtäkkiä v. 1863 loi tämän Petite messen, joka ei tosin ole mikään pikkuteos, vaan toista tuntia kestävä mittava luomus. Sanoisin suorastaan sinfoninen. Tämä tuo mieleen sen faktan että Euroopan musiikissa oli kaksi suurta perinnettä: Italian laulutaide ja Saksan soitinmusiikki, tuo ”absoluuttinen”. Tämä teos voisi olla kuin kohtaus George Sandin romaanista Consuelo, taiteilijattaren tarina, jossa venetsialainen koloratuurisopraano joutuu Itävaltaan mystiseen linnaan ja tutustuu saksalaiseen kirkkomusiikkiin.
Jo Rossinin messun alku on aiheita hitaasti ja hartaasti kehittelevä, Kyrie kohoaa esiin asteittain kuoron polyfoniasta. Hyvin erikoislaatuinen on messun soinnillinen kuva: kuoroa säestää tai ohjaa kaksi pianoa ja urut. Pianot silloittavat messun eri osia mietiskelevillä ja pysäyttävillä taitteilla, jotka soivat kuin Mendelssohnin tai Schumannin karaktäärikappaleet. Yllättävin on Credon ja Sanctuksen väliin sijoitettu laaja pianosoolo. Se alkaa kuin Beethovenin surumarssi raskailla pisteellisillä mollisoinnuilla, mutta sitten tekstuuri vaihtuu yksiääniseksi. Se soi ensi alkuun kuin pianolle siirretty resitaatio, quasi parlando, mutta kun se jatkuu ja jatkuu siitä tulee lineaarista satsia, ja se soi kuin J. S. Bachin inventio. Tai kuin Rossinin Kunst der Fuge. ”Kyllä minäkin osaan!” Siirtymä pianosta urkujen kautta takaisin kuoroon on vaikuttava.
Kauttaaltaan messua dominoi erityisesti musiikin substanssin ja genren jännite tai jopa ristiriita. Messun laji edellyttää tiettyä vakavan sakraalia gebundene Stiliä. Fuugia toki on, ja niissä Rossini nauttii vauhdista ja rytmistä. Mutta musiikissa on paljon maallista, ettei sanoisi oopperamaista ja elämän iloa hieman enemmän kuin yleensä kirkkomusiikissa. Harmoninen kieli on edistyksellisempää kuin jossain Sevillan parturissa. Herra Wagner oli jo astunut näyttämölle. Musiikissa on dramaattisia taukoja ja Credo toistuu niin usein, että se toimii melkein kuin leitmotiivi.
Kaiken kaikkiaan siis merkillinen teos, mutta ehdottomasti kuulemisenarvoinen ja mielenkiinnon ylläpitävä.
Esityskoneisto oli myös huippulaatua. Joonas Rannila on etevimpiä nuoria vokaaliteosten johtajia. Hän pitää suuretkin ensemblet koossa hankalissa fugatoissa, osaa huipentaa dramaattisesti, mutta myös pysähtyä kuuntelemaan. Hänellä on varma ote kaikkeen mitä tekee lavalla. Solistikvartettina toimi Annika Leino, sopraano – kirkas ja ilmaiseva ääni – Jeni Packalén, mezzosopraano, jolla on erityisen vaikuttava alarekisteri, – Eero Lasorla, tenori – hän toi tähän italialaista tyyliä upealla bel cantollaan osaten kuitenkin myös vetäytyä ja sulautua oikealla hetkellä ryhmään – ja Heikki Kilpeläinen, basso, sangen kokenut ja professionelli oratoriolaulaja. Pianojen keskeisestä osuudesta huolehtivat Hans-Otto Ehrström ja Roope Gröndahl – jälkimmäinen muotoili taitavasti ja ekspressiivisesti pitkän soolonsa. Urkuja hallitsi taidokkaasti Olli Pyylampi. Itse Manifestum-kuoro elää Rannilan johdolla loistokauttaan.
– Eero Tarasti