Jonathan Roozeman. Kuva © Mikkelin Musiikkijuhlat/Ville Hautakangas
Erkki Lasonpalo. Kuva © Mikkelin Musiikkijuhlat/Ville Hautakangas
Mikkelin Musiikkijuhlien päätöskonsertti Mikaelissa 11.8.2024. Martti Talvela salissa. Erkki Lasonpalo, kapellimestari; Jonathan Roozeman, sello. Philharmonia Orchestra. Smetana, Elgar, Sibelius
Mikkelin Musiikkijuhlat huipentui konserttiin, jossa oli hyvin romanttinen ohjelma. Smetanan Moldaun haluaa aina kuulla, sehän on tšekkien kansallissävellys ja kohoaa lopulta viime tahdeissa tuohon Vysehradin linnaa symboloivaan aiheeseen, joka on kai vieläkin Prahan radion väliaikamerkkinä. Muistan, kun kerran Tawaststjernan apulaisena kirjoitin puhtaaksi sanelusta hänen arvosteluaan tästä teoksesta. Omassa väitöskirjassani Myth and Music (1979) se oli sitten esimerkki tyypillisestä myyttisestä musiikista, joka viittaa aina taaksepäin.
Elgarin sellokonsertto on rakenteeltaan varsin rapsodinen, siinä on lukemattomia osia, jotka sävyiltään ja tempoiltaan vaihtelevat koko ajan. Elgar on brittiläisen musiikin kulmakivi. Mutta, ah, niin lähellä Wagneria. Pomp and Circumstancesin hymniaihe on Graalin ritarien kuoro suoraan Parsifalista, Charles Rosen soitti niitä kerran vitsin vuoksi yliopiston juhlasalissa peräkkäin.
Jonathan Roozeman oli kuitenkin löytänyt teoksen koherentin sanoman niin, että se pysyi koossa. Mitäpä sanoisi hänen soitostaan? Se oli samaa kuin Marcel Proust totesi näyttelijätär Sarah Bernhardtin esityksistä eli: hänestä oli tullut ikkuna taideteokseen. Se oli täyttä musiikkia alusta loppuun vailla minkäänlaista virtuositeetin näyttöä. Oli mahdoton vetää rajaa sellon ja orkesterin välille. Rosemanin jokainen sävel on quasi parlando, puhuvaa ja ilmeikkyydessään äärimmäisen sensiibeliä. Tietenkin tämän kaiken mahdollistaa tekninen supertaso, mutta niin täysin, ettei sitä tule edes ajatelleeksi. Eli usein lainaamani Alfred Cortot’n sanoin: Il ne faut pas le jouer, il faut le rêver! (Sitä ei pidä soittaa, vaan uneksia.)
Jean Sibeliuksen 1. sinfonia päätösnumerona oli oikea valinta. Ja nimenomaan siksi, että juuri tämän orkesterin soittajat ymmärsivät tätä säveltäjää. Niinhän ei ole aina. Koko tulkinta lähti siitä. Ja kun tämän brittiläisen muusisen mentaliteetin päälle tuli suomalainen tulkinta, oli lopputulos sangen aitoa Sibeliusta. Aina puhutaan Sibeliuksen kahden ensimmäisen sinfonian Tšaikovski-vaikutteista. Mutta siitä ei ole nyt tässä kysymys ollenkaan. Musiikki on kauttaaltaan sibeliaanista.
Ensi osan avaa klarinetin haikea soolo, josta Ilmari Krohn sanoi aivan oikein, että se on kuin karjalaisen runonlaulajan valitus, tai eräänlainen taiteellistettu itkuvirsi. Kun itse sinfonian traaginen tarina sitten alkaa vyöryä, tulee taas mieleen se Krohnin idea, että tämän sinfonian ohjelmasisältö liittyy Kalevalan Kullervo-taruun. Vaikka Krohnin Stimmungsgehalteja onkin arvosteltu, ei se tässä kuulosta mahdottomalta (joskin epärealistiselta, olihan Sibelius juuri säveltänyt Kullervonsa). Pääteema on sukua Brucknerin 3. sinfonian alulle, mutta Ilkka Oramo huomautti kerran, että se muistuttaa kansansävelmää ”Tuuli se taivutti koivun larvan” (vai liittyikö tämä Kullervon johtoaiheeseen?)
Lasonpalon otteessa eri fraasit ja taitteet soitettiin selkeästi niille kuuluvissa tempoissa, jotka olivat tässä osassa kohtuullisia. Alkupuolella on vain yksi jousien laskeva sekuntikuvio, joka on niin wieniläisen sulokas kuin olla voi ja vaatii sen eleen (Leif Segerstam on ainoa, jonka olen kuullut sen näin johtavan kerran Helsingin juhlaviikoilla). Orkesterin soinnissa oli lämpöä ja täyteläisyyttä ja erityisesti monissa fugatopaikoissa ihailtavaa kuvioinnin selkeyttä ja tarkkuutta. On sangen virtuoosiset puupuhaltajat ja jouset. Scherzo-osa, tuo peräti bruckneriaaninen esitettiin, sangen raisussa tempossa. Mikä sopii myös erinomaisesti. Tämä ei ole vaan kömpelö Riesentanz vaan hyökkäysvalmis signaali, jossa jännitystä huipennetaan miltei elokuvamusiikin kaltaisin keinoin kuten on sittemmin kuultu. Sanoma on selvä: tätä hitaan osan vielä nukkuvaa karhua ei pidä ärsyttää, siitä ei hyvää seuraa.
Viimeisen osan alun täytyy tietenkin olla attacca, yllättävä traaginen peripetia tässä myyttis-legendanomaisessa narraatiossa.
Mutta uhkaavasti alkanut draama päätyykin tuohon vapauttavaan hymniin, jollaista vain Sibelius osaa kirjoittaa. Ja se on hänellä verissä jo alun pitäen kuten varhaisen pianokvinteton kolmas osa todistaa. Hymni toistuu ja paisuu luoden toivon säteitä soivalle näyttämölle. Tulee mieleen Ernst Blochin Prinzip Hoffnung. Tämä sinfonia on nuoren miehen luomus, eikä hän pelkää traagistakaan käännettä lopussa.
Lasonpalolle koko esitys oli kiistaton voitto. Orkesteri piti hänestä ja hän sai siitä esiin juuri ne asiat mitä halusi. Sanoisin, että hänen johtamistaiteensa on juurevaa, realistista, pätevää musisointia, joka antaa orkesterin ilmaista itseään. Mutta siinä on myös tässä sinfoniassa vaadittavaa paatosta ja intohimoa. Se olikin nyt todella paikallaan, sillä nämä muusikot ymmärtävät tämän estetiikan. Eli Rolf Bergrothin sanoin: Jotkut oivaltavat, jotkut eivät. Sibeliuksen musiikki on jotenkin näille soittajille läheistä, ovatko he meidän hengenheimolaisiamme? Lasonpalon soisi levyttävän juuri tämän tulkintansa… vaikka voihan olla, että Royal Philarmonia on jo tehnyt Sibeliuksensa Rouvalin johdolla.
Mikkelin Musiikkijuhlat on nyt noususuhdanteessa. Se on myös onnistunut mobilisoimaan runsaasti paikallista yleisöä talkootyöläisiksi ja saanut ravitsemusliikkeet mukaan juoneen. Hotellien juhlavieraat ovat myös löytäneet tiensä kaupungin jo muutenkin legendaariselle torille, josta voivat noutaa kauden marjoja virkistyksi. Eli Savonlinnan malli taitaa toimia.
En vaan tiedä, mitä voidaan tehdä sille, vai voidaanko mitään, että Mikaelin sali on aivan liian pieni sinfoniakonserteille. Moni jäi vaille lippua. Muistaakseni on kyllä joskus pohdittu salin laajentamista esimerkiksi sen takaosasta, mutten tiedä onko se mahdollista. Joten edelleen ainoa vaihtoehto, ei sinänsä huono, on Mikkelin Pitäjänkirkko.
Joka tapauksessa kaikki jatkuu, ja Philharmonia Orchestran ensi vuoden ohjelma on jo julkaistu.
— Eero Tarasti