Severin von Eckardstein. Kuva ©Irene Zandel
PianoEspoon konsertit Ritarihuoneella tiistaina 19.9. klo 19 (Severin von Eckardstein); Espoon Kulttuurikeskuksessa keskiviikkona 20.9.”Erard – Piano ylitse muiden” (Tiina Karakorpi, Irina Zahharenkova, Pjotr Pawlak, piano, Terhi Paldanius, viulu, Petja Kainulainen, sello); torstaina 21.9. klo 19 (Tapiola Sinfonietta, Janne Nisonen, konserttimestari, Ke Ma, Irina Zahharenkova, Severin von Eckardstein, piano)
Emil Holmström, PianoEspoon johtaja, on saanut tämän jo perinteisen tapahtuman uuteen loistoon. Ja ajatella, että yhdessä vaiheessa kaupungin johto harkitsi sen lakkauttamista. Joka tapauksessa festivaalihuuma tarttuu, kun kuulee yhden illan, tekee mieli kuulla toinenkin. Kaikkialle ei kerkiä ja pahoittelen, etten päässyt seuraamaan nuorten pianistien kilpailua. Sen merkitys ei ole niinkään kilpailussa – kuinka nyt taiteessa voisi kilpaillakaan niin kuin urheilussa eli ’soettaakos tiällä kukkaan näen noppeesti’ – vaan siinä, että nuoret pianistit tapaavat toisiaan. Sillä kuten Emil Holmström sanoi aamulla TV:ssä, pianon ongelma on se, että sen harjoittaminen on kovin yksinäistä puuhaa. Vaikka nyky-Suomen kouluista pianot on kutakuinkin eliminoitu ’tarpeettomina’, se on yhä taidemusiikin perussoitin.
Päällimmäiseksi näistä kolmesta konsertista jäi kuitenkin mieleen kaksi tähteä, jotka osoittavat, että pianonsoitto ja ns. ’pianismi’ ovat astuneet uuteen vaiheeseen. Severin von Eckardstein (s. 1978) on tästä ylin esimerkki. Oikeastaan kyseessä ei ole enää ollenkaan pianonsoitosta. Häntä kuunnellessa kaikki koulukunnat, tekniset harjoitukset ja ylipäätään tekniikka unohtuvat. On syntynyt aivan erityinen suhde muusikko-subjektin ja itse musiikin välillä.
Lainaan taas Marcel Proustia, jolla on niin oikeaan osuvia havaintoja esittävästä taiteesta romaanissaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Taiteilijasta on tultava ikkuna itse taideteokseen,näin toteaa Proust puhuessaan näyttelijätär Bermasta, jonka esikuva oli Pariisissa Sarah Bernhardt. Soittaja ei saa laittaa itseään hämärtämään tätä viestintä. Toiseksi ’jokainen esiintyjä on etsimässä kadonnut isänmaataan’, jonka hän joskus löytää, joskus ei. Ja kolmanneksi taiteilija astuu lavalla toiseen kehoon, joka on puhtaasti intentionaalinen ja on olemassa vain musiikkia varten. Kaikki nämä prinsiipit toteutuvat von Eckardsteinin kohdalla – ja miksei myös Pjotr Pawlakilla (s. 1998). Ne tekevät erityisesti von Eckardsteinin musisoinnista ilmestyksenomaista,kaikki on musiikillisesti paikallaan ja aivan oikein, mutta kuin ilman vähäisintäkään ponnistusta. Hän siis aloitti Schubertin harvinaisella f-mollisonaatilla (D.625), musiikki sukelsi esiin jostain Biedermeyer-Wienin hämärästä. Tässä on ajan taju toisenlaista kuin yleensä, ei ole kiirettä minnekään. Soinnut kuunnellaan loppuun saakka ennen kuin aletaan seuraavaa säettä.
Pianosovitus Richard Straussin sinfonisesta runoelmasta Kuolema ja kirkastus on von Eckardsteinin oma luomus, ja sikäli kuin orkesteripaletin värejä ylipäätään voi siirtää jäännöksettömästi pianolle, tämä tempasi mukaansa. Oikeastaan raja kuoleman ja kirkastuksen välillä hieman sekoittui, mutta niin on kai tarkoituskin. Tulivat mieleen Lisztin pianoparafraasit ja sovitukset Beethovenin sinfonioista sekä August Stradalin sovitukset Lisztin orkesteriteoksista (joita on levyttänyt Risto-Matti Marin). Lopuksi kuultiin Prokofjevin 8. pianosonaatti, jonka rytminen energia valloitti yleisön. Hän esittää siis myös venäläistä musiikkia ja oli Terhi Dostalin kertoman mukaan soittanut Skrjabinin pianosonaatteja juuri äsken Berliinin Filharmonian salissa. Ylimääräisenä kuultiin harvinaista Korngoldia, tervetullutta laajennusta repertuaariin.
* * *
Ranskalainen Erard-flyygeli oli toisen illan keskipisteenä tunnelmallisesti lavastetussa Louhisalissa. Mitä kaikkea tuokaan mieleen tuo nimi ’Erard’! Olen päässyt kerran soittamaan sitä, kun ollessani professorina Pariisin VIII:ssa yliopistossa haimme asuntoa ja päädyimme erään varakkaan madamen 1700-luvun palatsiin l’Isle St. Louisille, Pariisin hienoimpaan kaupunginosaan. Olohuoneessa oli Erard. Saatoin todeta, että tuo kuulu ’jeu perlé’ , helmeilevä soitto oli mahdollista nimenomaan tällä soittimella (tosin ilo jäi lyhyeksi sillä yöllä kävi ilmi, että Seineä purjehtivat turistilautat valaisivat huoneet varttitunnin välein ja täyttivät ne kovaäänisten melulla ja sitä paitsi seinät olivat täynnä hiirten mentäviä koloja).
Mutta musiikin historiassa on toinen tapaus, jossa Erard mullisti sen kulkua. Nimittäin Richard Wagner kertoo teoksessaan Elämäni (suom. 2002, s. 553 ja 557):
…osakseni tuli se kunnia, että rouva Erard ja hänen lankonsa. lupasivat ystävällisesti lahjoittaa minulle kuuluisan tehtaansa flyygelin… olin lahjasta niin iloinen, että se tuntui ainoalta varsinaiselta menestykseltäni ja kaikki muut tulokset sen rinnalla aivan epämääräisiltä.
Sitten Wagner matkusti Pohjois-Italiaan ja
…luvattu Erardsaapui, mistä ilahduin kovin ja totesin samalla vähän surumielisesti, ettäolin siihen saakka saanut tulla toimeen aivan soinnittomalla instrumentilla, vanhalla Breitkopf et Härtelin flyygelillä, jonka olin hankkinut kapellimestariaikoinani. Uusi flyygeli aivan hyväili korviani ja aloin melkeinhuomaamatta haaveilla Tristanin toisen näytöksen pehmeistä yöllisistä soinnuista. Aloitinkin sävellysluonnoksen heti toukokuun alussa.
Eli voi se mennä näinkin päin, että piano innoittaa orkesteriin.
Tässä konsertissa oli hyvä syy tuoda esiin noita unohdettuja naissäveltäjiä, joita todella riittää. Ensiksi Fanny Henseltin sonaatti g-molli, jonka tulkitsi vaikuttavasti Irina Zahharenkova… ja väliajan jälkeen Amanda Maler-Röntgenin sonaatti viululle ja pianolle. Siinä oli viehättävä siciliano andantino-osana ja finaalissa sangen dramaattinen huipentuma. Tiina Karakorpi oli hienosti pianossa, hänhän on erikoistunut naissäveltäjiin kuten Helvi Leiviskään ja Terhi Paldanius viulussa piti teosta varmassa otteessaan.
Ennen väliaikaa oli kuultu melko harvinainen numero, Chopinin sonaatti sellolle ja pianolle g-molli, jota mm. Charles Rosen soitti usein. Siinä oli sellossa teoksen romantiikkaan vahvasti eläytynyt Petra Kainulainen ja pianossa Pjotr Pawlak Illan kruunasi Lisztin h-mollisonaatti Pawlakin tulkintana.
Jaa-a, mitähän tuosta tulee, Lisztin h-mollisonaatti Erardilla, ajattelin. Toisaalta juuri tämän konsertin halusin kuulla ja sen jälkeen vaihtaa pari sanaakin pianistin kanssa, sillä Pawlak oli esiintynyt Mäntän pianoviikoilla viime kesänä ja radion kautta olin kuullut sieltä lähetyksen, jossa hän soitti Lisztin sovituksen Beethovenin Eroicasta. Se teki välittömästi vahvan vaikutuksen. Näitä Lisztin Beethoven-sovituksia on aiemmin soittanut ja levyttänyt mm. ranskalainen Michel Dalberto.
Nyt kuultiin jotain vielä enemmän, aivan äärimmäisen ja harvinaisen ’siselöity’ (Seppo Nummen käyttämä termi) versio h-mollisonaatista. Ja ennen kaikkea sopeuttaen tämän jättiteoksen virtuositeetti ja sointimassat täydellisesti Erardin mittoihin. Jälleen toteutui se ihme, ettei sellaista kuin tekniikka tuntunut olevan ollenkaan! Pianistin ja musiikin virtailun välillä ei ollut pienintäkään estettä. Kaikkien teemoja karaktäärit tulivat esiin oikeissa mittasuhteissa sekä transsendenttisinä että paholaismaisen uhkaavina.Tälle tulkinnalle täytyi kriittisimmänkin kuulijan antautua täydellisesti.
Nyt tulen siihen kohtaan arviossani, että tuntuu kuin olisi astunut esiin pianistien uusi sukupolvi, jota edustavat von Eckardstein ja Pawlak. Se on sanoisin absoluttisen musiikillinen. Mutta se, että tekniseen tasoon tai osaamiseen ei enää kiinnitä mitään huomiota, voi tietenkin olla illuusio ja johtua siitä, että ne on jo tehty kauan aikaisemmin. Niin kuin Richard Strauss, joka filmissä vispaa orkesteria oikealla kädellä ja vasemmalla katselee nauriskelloaan.
* * *
Sarjan kolmas ilta oli Mozartia, kolme pianokonserttoa. Tapiola sinfoniettaa ’johti’ koreografisen sirosti Janne Nisonen, jonka isä on Kokkolassa tunnettu musiikinopettaja. Kuultiin myös täytteenä Figaron häiden alkusoitto ja Kuusi saksalaista tanssia KV571, joista viimeisessä turkkilaisten janitsaarien läsnäoloa hauskasti lyömäsoittimissa. Toisaalta orkesterin artikulaatiossa kuulin jälkiä italialaisen ystävämme Lorenzo Coppolan opetuksista tämän yhtyeen kanssa; hänhän väittää, että Mozartin ja Haydnin tyyli on peräisin commedia dell’artesta.
Ensin kuultiin tunnollisen pätevä esitys konsertosta no 19 F-duuri, joka alkaa tuolla marssi-topoksella, joka on miltei kuin lainaus Figaron häistä… mutta finaali on Papagenoa. Pianossa oli taitava Ke Ma.
Toisena numerona oli Mozartin d-mollikonsertto, yksi soitetuimpia, jonka lukemattomista tulkinnoista muistan Ritva Arjavan 60-luvulta. Konserton demooninen d-molli oikeuttaa tulkinnassa dramatiikkaan, jota Zahharenkova viljeli runsaasti saaden yleisön lopuksi hurraamaan ja kiljumaan innoissaan. Hän fraseerasi rohkeasti pianon teemat eri tempoissa ja eri tavoilla kuin orkesterin ritornelloissa, ja syöksyi kuvioissa hurjaa vauhtia aina loppua kohti. Artur Schnabelilla oli sama taipumus ja kerran yksi kuulija vaati rahojaan takaisin, kun ei ollut kuullut asteikon kaikkia nuotteja. ’En ole sellaista luvannutkaan’ sanoi Schnabel.
Väliajan jälkeen – ja ehkä hieman liian pitkäksi venyneen ohjelman lopussa – lavalle astui koruton von Eckardstein ja soitti Mozartin ihanan viimeisen pianokonserton nro 27 B-duuri KV595. Tämä oli klassisen tyylin huippua kaikessa eleettömyydessään, joka antoi musiikin sisäisen rytmin hengittää. Viimeisen osan rondon viehätys oli, että yhä uudestaan palattiin pääsäkeeseen, joka oli aina samassa tempossa ja samanlainen lennokkaassa ja viehkeässä siroudessaan. Näin rondomuoto hahmottui äärimmäisen selkeästi.
Ja miten hauskaa: ylimääräisenä oli yllätys, Villa-Lobosin pieni Caixinha, jonka sointi avautui nyt aivan uudella tavalla. Olisi upeaa jos von Eckardstein joskus vierailisi Helsingin yliopiston Musiikkiseuran pianopiirissä eli HYMSIllä ja soittaisi juhlasalimme Steinwaylla, Suomen parhaimmaksi valitulla. Tätä jo hänelle ehdotin konsertin jälkeen. Siihen tosin tarvittaisiin sponsoria (tai sponsoreita).
– Eero Tarasti