Oskar Merikanto n. 1920. Kuva: Salon Strindberg – The Åbo Akademi University Foundation
Elinan surma -oopperan ensi-ilta Mikkelin Mikaelissa 4.3.2023.Ohjaus Markku Pölönen, kapellimestari Erkki Lasonpalo, Saimaa Sinfonietta. ESMO Etelä-Savon Musiikkiteatteri- ja Oopperayhdistys ry
Elinan surman, toisen kotimaisen oopperan esitys, pitkän tauon jälkeen, on luonnollisesti historiallinen tapahtuma. Nimittäin jos Oskar Merikannon (1868–1924) Pohjan neiti oli ensimmäinen v. 1908 niin Elinan surma v. 1910 oli toinen. Paciuksen oopperoita pidetään tietysti myös pioneeritöinä, mutta ne olivat ruotsinkielisiä.
Ensi-ilta oli myös huomionarvoinen kulttuuripoliittisesti, sillä koko esitys tuotettiin maakunnassa omin voimin. Nyt siis merkittävää ei tapahtu enää vain pääkaupungissa, vaan missä tahansa Suomessa. Ja nämä esitykset eivät ole mitään maalaisversioita, vaan musiikillisesti ihailtavan korkeatasoisia täyttäen kaikki vaatimukset.
Oli antoisaa lukea ennen iltaa Länsi-Savossa julkaistu (Riitta-Leena Lempinen-Vesan) laaja selostus tämän esityksen pitkästä ja vaivalloisesta tuotantoprosessista, jonka katkaisi tietenkin korona, mutta jossa oli erityisvaikeutena itse nuottimateriaalin editoiminen. Stemmat ym. olivat hujan hajan eri arkistoissa, äänityksiä ei ollut kuin parista kohtauksesta, joten tarvittiin korrepetiittori Mirva Helskeen taitoja yhdessä rantasalmelaisbarytoni Joonas Orrainin kanssa, jotta aineisto saatiin kasaan ja soittokelpoiseen kuntoon. Apuna olivat Suomen musiikkiperintöyhdistys ja Jani Kyllösen sekä Heikki Helskeen ediittorin taidot.
Mutta oopperan tuottaminen näyttämölle ei ole pikku juttu, tarvittiin kuoro joka koottiin monesta palasesta, tarvittiin lavasteet, puvut, valot, näyttämön koreografia Marianna Metsälammen johdolla. Ja ennen kaikkea ohjaaja Markku Pölönen. Elokuvaohjaaja ooperassa on mielestäni hedelmällinen lähtökohta. Se on jo nähty monesti, muistettakoon kuolemattomia ohjauksia kuten Patrick Chéreaun Ringiä ja Ingmar Bergmannin Taikahuilua tai Franco Zeffirellin Don Giovannia. Nimittäin elokuvaohjaaja todella ’ohjaa’ laulajat pikkutarkasti myös draamallisesti vaikuttavaan ilmaisuun.
Pölösen ohjauksessa oli aivan oikea valinta tyytyä melko abstraktiin näyttämökuvaan, jota hallitsi vain yksi paasi, penkki tai vuode keskellä lavaa. Valolla saatiin aikaan myrsky; pyöreät sähkölamppupallot saivat symbolisia merkityksiä… erityisesti lopussa ne viittasivat tragedian nietzscheläiseen metafyysiseen lohdutukseen. Laulajat pantiin liikkeelle lavalla heidän tunnetilojensa mukaan, joten eivät he mitään puhuvia patsaita olleet. Juuri tämä laulajien draamallinen energia oli olennaista, koska se toi esiin koko oopperan henkilöiden luonnevalikoiman, teot ja intohimojen tyrskyt. Kuoro taipui hyvin myös folkloristiseen tansseihin.
Mistä tässä oli kysymys? Klaus Kurki oli surmannut Kirsti Flemingin kanssa puolisonsa Kaarinan päästäkseen yhteen Kirstin kanssa. Oliko tämä muuten juuri se kansanballadi jossa lauletaan ”Taru Kaarinan oli kauhia kuulla”?
Mutta Klaus Kurjen kiihkeä veri vetää kohti uusia seikkailuja ja hän etsii sovitusta. Sen hän uskoo löytävänsä viattomasta 16-vuotiaasta Elinasta. Ongelma on se, että Elinan salainen ihastus on vouti Uolevi. Nuoret ovat kuitenkin niin ujoja vastakohtana Klausin ja Kirstin suorasukaisuudelle, etteivät uskalla tunnusta kiintymystään toisilleen kuin vasta lopussa, jolloin on myöhäistä. Kirsti punoo juonen Elinan uskottomuudeta, kun Klaus on lopulta nainut tämän, ja saa aikaa loppukatastrofin; siinä Klaus surmaa sekä Elinan että Uolevin; mutta kun Klaus kuulee, että Elina olikin koko ajan ollut uskollinen, hänestä tulee mielipuoli.
Selostin juonen, koska yllätys nyt on ennen kaikkea se, kuinka koko kansan lyyristen sävelmien Oskar Merikanto kykeni käsittelemään näin dramaattista aihepiiriä ollenkaan? Jalmari Finnen libretossa on paljon sellaista, mikä muistuttaa Shakespearen Macbethin rikollisesta pariskunnasta ja väkivaltaisuudesta. Mutta oopperatyylin taustalla häämöttää mielestäni ehdottomasti enemmän Wagner kuin Puccini. Jo alun kohtaus kirkossa, jossa Elina ja Uolevi kohtaavat, on kuin Meistersingeristä. Kirstin hahmo on kuin suomalainen versio Lohengrinin Ortrudista, hääkohtaus hieman ironisine kuoroineen ja tansseineen on niinikään Lohengriniä tai musiikillisesti kuin varhais-Wagneria, Paciusta tai Mendelssohnia, joka tapauksessa varhaisromantiikkaa. Sävellyksinä kolme ensimmäistä näytöstä ovat kuitenkin hieman potpurrimaisia nopeasti vaihtuvia melodiafragmentteja; jo aiemmissa arvosteluissa kuten vuoden 1933 essityksen jälkeen Sulho Ranta kirjoitti, että juuri kun Elinan ”luulisi jotain laulavan, loppuu kaikki taas siihen” (Hannu-Ilari Lampila: Suomalainen ooppera, s. 320). Edes Aulikki Rautawaara ei saanut siitä enempää irti. Jonkinlaista Leitmotiv-tekniikkaa on – ts. orkesterissa on motiiveja, jotka kuvaavat ilmeikkäästi ja ikonisesti näyttämön tapahtumia ja tunnetiloja. Vokaalityyli, erityisesti jatkuva resitointi, on sukua Armas Launiksen kehittämälle puhelaululle (vrt. mm. Kullervo). Ooppera huipentuu neljänteen ja viidenteen näytökseen. Kaikki edeltävä on ollut vain valmistelua niiden dramatiikkaan. Myös orkestrointi muuttuu, kuullaan vahvempia tehoja. Erkki Lasonpalon ansio oli pitää tämä muutoin hieman hajanainen teos koossa; Saimaa sinfonietta soitti teoksen antaumuksella.
Pääroolit ovat tietenkin Klaus eli baritoni Heikki Kilpeläinen, jonka ääni kantoi tässä muuten laulumusiikille hieman ongelmallisessa salissa ja Kirsti eli Anu Ontronen, mezzosopraano. Vaikuttavaa dramatiikkaa. Mutta yhtä tärkeä on toinen ’lemmenpari’, Elina ja Uolevi. Elinan Mari Karjalainen tavoitti roolinsa oikean sävyn viattomana neitosena, hieman wagnerlaisena Elsana, ja taas Uolevina oli Eero Lasorla, niin äänellisesti kuin näyttämöllisesti erinomainen italialaistyyppinen belcanto-tenori; hän on valmistunut Rooman Santa Cecilian musiikkiakatemiasta ja esittänyt oopperarooleja Italiassa ja kotimaassa. Uolevi karaktääri on oikeastaan ainoa, joka kokee psykologisen kehityskulun tässä tragediassa, alun avuttomasta nuorukaisesta lopussa rohkeasti rakastettunsa rinnalle kohoavana sankarina.
Muut roolit oli myös täytetty niin äänellisesti kuin näyttämöllisesti oikeilla ’tyypeillä’. Uotina Samuli Hyvärinen, Suomelan emäntänä Laura Heinonen, isäntänä Riku Palomäki, rouva Kirveksenä Maija Rautasuo ja rouva Linnunpäänä Maria Mentu. Kuoronjohto oli Matti Makkosen ja Jukka Korhosen.
Kaiken kaikkiaan Elinan surmaa voi kuunnella esimerkkinä suomalaisesta wagnerismista. Se on yhä elävää kansallista musiikkiperintöämme. Ennen kaikkea se on joka suhteessa yhä vaikuttavaa säveldraamaa.
– Eero Tarasti