Klaus Mäkelä. Kuva © Heikki Tuuli.
Viime viikonloppuna Mikkeli oli suomalaisen musiikkielämän keskipisteessä. Siellä pidettiin nimittäin Suomen sinfoniaorkesterit ry:n 52. valtakunnalliset orkesteripäivät. Tätä tärkeää yhdistystä, joka osaltaan ylläpitää Suomessa yhtä taidemusiikin viljelyn tukipilaria eeli orkesterityötä, johtaa Kalevi Aho ja sen toiminnasta huolehtii Aila Sauramo. Päivät vuorottelevat eri kaupungeissa, viimeksi ne olivat Turussa. Nyt isäntänä toimi Nikke Isomöttönen ja Mikkelin kaupunginorkesteri. N. 50 intendenttiä ja eri orkesterien luottohenkilöitä sai perehtyä mikkeliläiseen kulttuuriin ja paikallisiin taide-elämän teemoihin. Huipentumana oli konsertti Mikaelissa perjantaina 31.3. jossa esiintyi Saimaa sinfonietta, Lappeenrannan ja Mikkelin kaupunginorkesterien yhdistelmä. Idea toimi erinomaisesti. Sali oli täynnä yleisöä. Mikkelin kuulu jousiorkesteri sai nyt täydennystä ja pääsi soittamaan klassista orkesterirepertuaaria. Orkesteria johti nuori kapellimestarilupaus Klaus Mäkelä, 21 v., ja solistina oli Eero Heinonen.
Konsertin avausnumero oli Saimaa sinfonietalle tilattu orkesterirunoelma Vellamon neidot ja säveltäjänä Mikko Nisula. Teos kuului sarjaan ’Sibeliuksen seuraajat’, mutta sen inspiraatio oli Ilja Repinin maalaus Sadko, joka kuvaa vedenalaista maailmaa. Tämä kytkeytyi säveltäjän fantasiassa suomalaisen mytologian veden jumalattareen Vellamoon. Nisulalla on taustanaan täydellinen koulutus perinteiseen orkesterinkäsittelyyn Pietarin Rimski-Korsakov-konservatoriossa. Kun teos alkaa kahden klarinetin soololla ollaan heti venäläisen tradition sointimaailmassa. Orkesterin sointi lumoaa tässä teoksessa kauttaaltaan. Ei ihme, että Nisula tekee vahvasti uraansa Venäjällä. Tämä soi kuin suoraan Rimski-Korsakovin luokalta tai Ljadovin Lumotun järven postludina. Nisulalla on myös huomattavan oppinut muusikko, taustana musiikkitieteen opintoja Helsingin yliopistossa sekä ediittorin työtä Pacius Bühnenwerke -projektissa.
Mozartin pianokonserttoa nro 25 C-duuri KV 503 soitetaan mielestäni harvemmin kuin KV 462:ta. Mutta tämäkin teos on erittäin kiehtova sekoitus kauden tyypillisiä topiikkoja, orkesterin ja pianon dialogia – josta tehdään parhaillaan väitöskirjaakin Helsingin yliopiston musiikkitieteessä – sekä Mozartin loputonta kekseliäisyyttä, horistontaalista Erscheinungia ,jossa kuulija ei voi ikinä aavistaa mitä tapahtuu seuraavaksi. Ensi osan sivuteema, josta tulee sitten yksi noita säveltäjän sekvenssejä joista hän ei hevin selviä ulos, kuin maagisesta kehästä, on itse asiassa Marseljeesin alkutahdit. Se tosin syntyi miltei kymmenen vuotta aiemmin, mutta kerranko musiikki toimii tulevan ennustajana. Eero Heinosen pianismi on mestarillista ja hänen Mozart-kuviointinsa loputtoman varioivaa. Tämä ei ole minkään koulukunnan soittoa, vaan itsenäistä taiteellista työskentelyä, täynnä musiikin valöörejä ja vivahteikkaita rytmejä.
Loppupuoliskolla näyttäytyi suoraan sanoen fenomenaalinen kyky, Klaus Mäkelä, jota en ollut aiemmin kuullut. Hänestä oli kyllä jo kuultu ja nyt sai vain todeta, että ennakkohuhut pitivät paikkansa. Mäkelä astui lavalla kuin toiseen kehoon, niin kuin Marcel Proustin teoria musiikin esittämisestä sanoo. Lavalla hän pitää koko orkesterin innostavassa otteessaan kuin joku Otto Klemperer tai Leonard Bernstein. Mutta kun hänen kanssaan juttelee, hän on nuori Klaus, joka sanoi että kapellimestarin täytyy vaan olla ihan tavallinen orkesterin edessä eikä yrittää mitään erityistä. Joka tapauksessa Beethovenin 4. soi sykähdyttävästi, koska kaikki oli oikein tehty. Mäkelän johtaminen on määrätietoista ja dramatiikkaa korostavaa. Ikuinen ongelma Beethovenissahan on se, onko hän 1700- vai 1800-lukua. Tuottaa suurta iloa huomata millaisia kykyjä Suomessa jatkuvasti puhkeaa esiin juuri kapellimestarin ammatissa. Mäkelän kansainvälinen ura on jo alkamassa, sillä hän on menossa Minnesotaan, mikä onkin hieman toisenlainen maailma kuin tuttu Eurooppamme.
Hämmästyttävintä koko illassa oli orkesterisoiton erittäin korkea taso. Tietenkin kapellimestarin innoittavalla johtamisella oli myös suuri rooli tässä esityksessä. Todellakin Suomi on orkesterien luvattu maa.
— Eero Tarasti