Opera BOX ja Satakunnan musiikkijuhlat toivat 29.9.2024 Helsinkiin ensimmäisen suomalaisen säveltämän oopperan, joka täyttää tänä vuonna 200 vuotta. Ohjaus: Ville Saukkonen, kapellimestari: Solveig Lindroos, lavastus ja puvustus: Maria Antman, koreografi: Katriina Kantola, näyttämöllä: Johanna Takalo, Ami Walsh, Gabriel Kivivuori, Ville Salonen, Juha Hostikka, Hannu Niemelä, Rolf Broman, mieskuoro, kamariorkesteri Ariadne. Hanketta tuki Svenska kulturfonden.
Den lillaslavinnan eli Pieni orjatar on suomalaisen, Satakunnassa syntyneen Bernhard Henrik Crusellin säveltämä ooppera, joka sai kantaesityksensä Tukholmassa vuonna 1824. Se on romanttinen ooppera, joka perustuu Tuhannen ja yhden yön tarinoiden satuun ”Ali Baba ja 40 rosvoa”. Teos toteuttiin kaksikielisenä, laulut ruotsiksi ja puhetekstit suomeksi. Näin kerrottiin ohjelmakirjasessa.
Mutta voi kyllä syystä kysyä, eikö se ole ennemmin laulunäytelmä kuin ooppera, kun puhetekstiä on niin runsaasti. Heikki Klemetti mainitsee sitä jopa kutsutun operetiksi. Joka tapauksessa Crusell (1775–1838) loi sen uransa loppuvaiheessa Tukholmassa; sinne hän oli asettunut muun muassa pitkien Pariisin vuosien jälkeen, jolloin hänestä oli tullut kansainvälinen kuuluisuus. Hänen klarinetti- ja orkesteriteoksiaan painatti Berliinissä Peters ja hänen soittoaan klarinetistina ihailtiin kaikkialla. Mikä elämäntarina: Suomen maaseudulta, Viaporiin O. Wallenstjernan perheeseen ja hänen mukanaan sitten Tukholmaan. Viimeisen kerran Crusell kävi Suomessa 1801 Pietarin matkansa yhteydessä. Abbé Voglerin oppilaaksi Crusell oli tullut jo 1792 ja sieltä matka jatkui Berliiniin. Mutta kun Ranskan suurlähettiläs kuuli Crusellin soittoa Tukholmassa, hän toimitti tämän oitis Pariisiin, jossa Crusell opiskeli sävellystä muun muassa Gossecin johdolla. Elämä täynnä yllättäviä käänteitä.
Miten suhtautua tähän teokseen nyt 2024? Ensinnäkin tarvitaan Ville Saukkosen kaltainen ohjaajakyky tuomaan se tuoreesti näyttämölle. Se ei ole helppoa, sillä ranskalaisen kirjailija Guilbert Pixérécourin libretto on niin näytelmällinen, että puhe valtaa pääosan tapahtumista – eikä teksti ole mitään erityisen henkevää tai syvällistä dramaa, vaan osittain melko kömpelöä puskahuumoria. Juoni on tuttu kertomuksesta ”Ali Baba ja neljäkymmentä rosvoa”: Orjatyttö Zetulbé pelastaa isäntänsä Alin rosvojen kynsistä, mutta kun tämä lopulta ilmoittaa naivansa tämän, joutuu hän luopumaan lemmestään nuoremman veljenpoikansa, koomisen kaverin hyväksi. Siis hieman niin kuin Hans Sachs Mestarilaulajissa ja nuori veljenpoika kuin Nemorino viiniputeleineen Donizettin Lemmenjuomasta. Ainoastaan huumorin avulla koreografiassa ja ohjauksessa tästä kaikesta selvitään. Ja miksei myös tietyllä orientaalisella loistolla tanssikohtauksessa ja värikkäiden huntujen heilumisessa.
Tätä ’oopperaa’ voi lähestyä niin monelta kannalta. Tietenkin ensimmäisenä suomalaisena alan yrityksenä – vaikkei tätä varmaan Ruotsin musiikinhistoriassa niin painokkaasti tuoda esille. Ruotsalaisen musiikkiteatterin vaikutusta ovat tietenkin pitkät puheroolit; teatteri oli (ja on ehkä vieläkin) naapurimaassa aina tärkeämpää kuin musiikki. Esikuvat tai analogiat kauden repertuaariin ovat selvät. Louis Spohr oli 1800-luvun alun kuningas Euroopan oopperalavoilla, jotka hän valloitti eksoottisella intialais-aiheisella oopperallaan Jessonda alkaen 1822. Oliko Crusell kuullut sen?
Spohria ja Crusellia yhdistää musiikin pääpaino instrumentaalisuudessa, ei vokaalisosuuksissa. Heillä ei kummallakaan ollut vakuuttavaa melodista keksintää – sorry, tämä on pakko todeta nytkin Pikku orjattaren jälkeen, jonka muuten itse kuulin nyt ensi kerran. Siksi on muuten ymmärrettävää, että ansiokkaimmat Crusell-tutkijamme ovat juuri klarinetisteja, nimittäin Fabian Dahlström ja Janne Palkisto väitöskirjoillaan, viime mainittu aivan tuoreella (2022). Melodinen rikkauspuhkeaa sitten esiin vähän myöhemmin Paciuksella.
Joka tapauksessa yhteistä Spohrille ja Crusellille on orientalismi. Mitä on orientalismi? Kuten alan johtava filosofi Edward Said on todennut: orientalismi on asennoituminen ja ideologia, jolla Länsi yrittää hallita itselleen vierasta Idän toiseutta. Se alkaa Euroopassa Montesquieun Persialaisilla kirjeillä (1721) jossa Pariisiin saapuvien muukalaisprinssien avulla luodaan ironinen kritiikki omasta kulttuurista. Mozartin Ryöstö Seraljista on tietenkin jo sangen pitkälle vietyä orientalismia, musiikin janitshaari-topoksineen – joita on toki Crusellillakin majatalon tanssikohtauksessa – ja groteskeine henkilöhahmoineen kuten Osminissa – ja sittemmin Taikahuilun Monostatoksessa. Crusellin teoksessa koko islamilainen kulttuuri saatetaan koomiseen valaistukseen: Ali Baban rosvot ovat pröystäileviä barbaareja jne. Silti oopperan ensinäytöksen loppukuoro Allah! on vakavaa ja liikuttavaa musiikkia. Kuten Mozartilla Crusellillakin henkilöhahmoilla on myös toinen, inhimillinen puolensa. Joten ei tästä orientalismista voi kukaan pahastua. Sitä paitsi näytämöllä juoksenteva tekokameli sai omat aplodinsa, hauska detalji.
Tutkija Kai Maasalo toteaa kirjassaan Suomalaisia sävellyksiä (1964), jonka ovat tietenkin kaikki lukeneet (itse huomaan hankkineeni sen jo 1966): ”Crusellin pääpaino on ehdottomasti suurimuotoisessa instrumentaalimusiikissa… näin ovat Crusellin teemat yleensä melko tavanomaisia, mutta se mitä hän saa niistä aikaan hämmästyttää teknisellä taituruudellaan.” Totta kai tunnemme Crusellin patrioottisen hymnin Hell dig, du höga Nord, Oi terve Pohjola. Mutta vaikka puhe on miltei pääosassa Pikku orjattaressa on siinä sävellettyä musiikkia noin tunnin verran. Ja viimeisessä näytöksessä se huipentuu joukkokohtauksssa ja Zetulbén suurella aarialla.
Rooleihin oli Saukkonen taas valinnut oikeat ’tyypit’, mikä on aina olennaista. Pienestä Ariadne orkesterista sai Solveig Lindroos esiin yllättävän vaikuttavia orkestraalisia tuttitehoja – mutta Crusell ei olisi Crusell ilman puhuttelevia klarinettisooloja! Kuten jo todettu, huumoripitoinen koreografia oli aivan keskeinen osa tätä orientalismia 2024 ja puvut sekä lavasteet, jotka johdattivat katsojan Itään. Kaiken kaikkiaan ilahduttavan piristävä tapaus musiikkielämässämme ja oppitunti sen varhaisemmasta historiasta!
– Eero Tarasti