Levykansi v. 1963.
Duo Sebastian Silén ja Martin Malmgren on tuottanut Helsingin musiikkielämään viime päivinä kaksi merkittävää musiikkitapahtumaa, jotka ansaitsevat huomiota. Eilen kuultiin HYMSin pianopiirissä ohjelmaa ruotsalaisen säveltäjän Moses Pergamentin (1893-1977) elämästä, ja mm. hänen harvoin esitetty viulusonaattinsa vuosilta 1918-1920. Pergament oli syntyjään suomalainen. Hän oli opiskellut jo täällä mm. Erkki Melartinin, Jean Sibeliuksen ja Ilmari Krohnin johdolla, kun hän 1915 päätti muuttaa Ruotsiin paetakseen juutalaisena joutumista Venäjän armeijaan. Pergament matkusteli paljon ja Pariisissa Djagilev tilasi häneltä baletin; sitä ei kuitenkaan ehditty esittää siellä, vaan vasta Tukholmassa 1920-luvun lopulla. Silti Pergament ei Ruotsissakaan saavuttanut täyttää ymmärrystä rikkaalle ja taitavalle tuotannolleen. Suomeen hän ei juuri pitänyt kontaktia, vaikka hänen veljensä Simon Parmet oli täällä radio-orkesterin kapellimestarina. Viulusonaatti on laaja dramaattinen fresko moninen tyylivaikutteineen, se on välillä kuin Szymanowskia, välillä Stravinskya, välillä Brahmsia (finaali) mutta kirjavuudestaan huolimatta teos pysyy koossa. Ei se ole kaukana tuon kauden suomalaisistakaan, mutta sävy on kuitenkin jollain tavalla intohimoisempi, vahvempi ja rohkeampi ilmaisultaan.
Pari päivää ennen HYMSiä Silén/Malmgren duo esitti yhden musiikin historiamme käänteentekevän teoksen, Stravinskyn L’histoire du soldatin Aleksanterin teatterissa. Kyseessä oli sovitettu versio, viululle, pianolle, klarinetille ja lyömäsoittimille, joita hoiti taitavasti toinen Sebastian, Brenner. Puhe- ja tanssiroolit oli supistettu yhteen henkilöön, joka siis edusti kertojaa, viulunsoittajaa, paholaista ja prinsessaa yhtaikaa. Tämän virtuoosisen roolin toteutti näyttelijätär Josephine Silén todella vaikuttavalla muuntumiskyvyllä, se tapahtui äänen intonaatiota muuntelemalla, elekielellä, ilmeillä, mutta yhtäkaikki se toimi erinomaisesti. Kaikki tämä tapahtui ruotsiksi; paikalle olikin tullut väkeä lähinnä tästä kielipiiristä eikä konserttia ollut liiemmälti mainostettu esimerkiksi suomenkielisessä lehdistössä, mikä oli vähän vahinko.
Miksi tämä oli merkittävää? Sotilaan tarina ei ole vain Stravinskyn tuotannon vedenjakaja. Jyrkkä siirtymä maksimalistisista balettisarjoista (termi on Richard Taruskinin) kamarimusiikkiin, vaan samalla myös esteettinen paradigman vaihdos kohti ranskalaista neoklassismia, paluuta Bachiin ja Jean Cocteau julistamaa uutta näkemystä aforismikokoelmassa Le coq et l’arlequin. (1918, Kukko ja harlekiini, osittain suomentanut Anna Louhivuori, Synteesi 3/1989); siinä julistettiin: ei enää vedenneitoja ja nokturnoja, vaan sirkuksen ja kahvilan musiikkia, ’hyvää huonoa makua’… les rêveurs sont mauvais poètes (uneksijat ovat kehnoja runoilijoita). Ja sitten siellä oli jotain sellaista kuin, että nerous on yhtä kuin l’enfance rejointe par un technicien… minkä saman sanoi usein kursseillaan tukholmalainen pianoprofessori Gunnar Hallhagen saksaksi, Genie ist wiedergewonnene Naivität (taitaa olla Goetheltä).
Joka tapauksessa tuossa vaiheessa eli 1918 Stravinsky oli vasta aloittamassa emigraatiotaan Ranskaan. Pakoreitti Venäjältä kulki Ukrainan ja Kiovan kautta, missä hän luonnosteli Afanasjevin satukokoelmasta uusia tarinoita; niissä ei ollut jälkeäkään folklorismista. Sodan jälkeen oli vaihdettava tyyliä jättiorkesterista pienempiin yhtyeisiin, jotka saatiin helposti ja halvalla koolle. Kirjailija Ramuz laati tekstin lastensatujen tyyliin, ja sveitsiläinen mesenaatti rahoitti hankkeen. Teos esitettiin Lausannessa ensikerran 27.9.1918 Ernest Ansermet’n johdolla. Sen jälkeen Stravinsky sävelsi jo amerikkalaiseen tyyliin mm. Piano Rag Musicin.
Lajiltaan tämä erikoinen teos määritellään ’mimodraamaksi’ ts. eräänlaiseksi melodraamaksi. Samaan aikaanhan Milhaud jo sävelsi tuota parole rythmée -tyyliään. Juoni on eräänlainen Faust-tarina: köyhä sotilas palaa kotiinsa viuluineen. Hän kohtaa paholaisen, joka lupaa tälle kaikki rikkaudet, jos voi ottaa sotilaan viulun ts. tämän sielun. Sotilas suostuu ja saa lahjaksi kirjan, joka ennustaa tulevan. Hän palaa kotiinsa mutta kukaan ei tunne häntä, koska paholaisen lupaamat kolme päivää ovatkin olleet kolme vuotta. Hän tulee kuitenkin rikkaaksi, mutta se ei tee sotilasta onnelliseksi. Hän juottaa paholaisen humalaan ja pelaa tämän kanssa korttia voittaakseen viulunsa takaisin, mikä tapahtuukin nyt. Sotilas kykenee parantamaan sairaan prinsessan. Mutta lopulta paholainen kadottaa viulun, voittaa ja sotilas joutuu helvettiin.
Tämä tarina voisi siis olla hyvinkin pateettinen ja romanttinen, mutta asia on päin vastoin. Musiikillinen ironia ja parodia ovat läsnä joka askeleella ja lopun koraali eli lainaus Bachilta Jumala onpi linnamme -virrestä on tuota Bachia ’väärillä bassoilla’. Näyttämöllä kuuluisi siis olla vain kolme ääntä: kertoja, sotilas, paholainen, ja seitsemän soitinta: viulu, kontrabasso, fagotti, trumpetti, pasuuna, klarinetti ja lyömäsoittimet. Nyt kuullussa versiossa oli vain kolme soittajaa lavalla. Mutta tämä toimi erinomaisesti. Marssi, jolla paholainen juhlii voittoaan lopuksi, wieniläisvalssi, tango, pasodoble, ja afrikkalaisperäinen rytmiikka toteutuvat hyvin myös tällä kokooonpanolla.
Sotilaan tarinan motiiveja Boukourechlieffin mukaan (Igor Stravinsky, Paris: Fayard 1982, s. 167)
André Boukourechlieff oli bulgarialaisyntyinen säveltäjä ja musiikkitieteilijä, jonka kirja (vuodelta 1982) Igor Stravinsky Fayardin säveltäjäelämäkerta-sarjassa sisältää analyysin tätä teoksesta. Hän kiteyttää sen sanoman: ”Kaikki rakenteet, melodiat, rytmit ja näennäisesti kaikkein triviaaleimmat säkeet edustavat musiikkia, ne ovat sen alkuperän jälkiä, merkkiä, sen ideogrammia” (s. 167). Mitä hän tällä oikein tarkoittaa, ei ole ehkä ihan selvää, mutta pitää ainakin paikkansa, että tässä operoidaan äärimmäisen ytimekkäillä rytmisillä ja motiivisilla kuvioilla.Viulu ja piano eivät ole mitään laulavia soittimia, vaan kauttaltaan perkussiivisia. Soinnut pianossa ovat secco mutta samalla ilmeikkäitä ja tämän Malmgren toteutti aidon stravinskysävyisesti. Hänen kannattaisi myös soittaa esimerkiksi Stravinskyn Konsertto kahdelle pianolle. Sebastian Silénin viulu taas edusti sotilaan sielua eli se oli koko tämän melodraaman keskiössä. Taiturillinen tulkinta oikeassa hengessä.
– Eero Tarasti