Wienin filharmonikot ja Yannick Nézet-Séguin Baden-Baden Festspielhausissa sunnuntaina. Kuva © Jari Kallio.
Wienin filharmonikoiden konserttiviikon vieraileva kapellimestari, kanadalainen Yannick Nézet-Séguin (s. 1975) on ollut viime päivät erityisen mediahuomion kohteena johtuen hänen nimityksestään New Yorkin Metropolitan Operan seuraavaksi taiteelliseksi johtajaksi James Levinen väistyessä pitkän kautensa jälkeen terveydellisistä syistä. Nézet-Séguin ottaa tehtävän vastaan asteittain vuoteen 2020 mennessä.
Oopperan ohella Nézet-Séguinilla on Philadelphia Orchestran ja Montrealilaisen Orchestre Métropolitainin ylikapellimestarina vahva ote myös orkesterikirjallisuuteen. Kriitikoilta hän on saanut kiitosta erityisesti Bruckner– ja Mahler -tulkinnoillaan. Olikin erityisen innostavaa, että saapuessaan sunnuntaina Baden-Badenin Festspielhausiin Wienin filharmonikoilla ja Nézet-Séguinilla oli päänumeronaan juuri Brucknerin yhdeksäs sinfonia.
Konsertin avauksena kuultiin Anton Webernin (1883-1945) Passacaglia, Op. 1 (1908), joka on äärettömän kiehtova ja vaikuttava teos. Se häilyy tonaalisuuden rajoilla ankkuroituen löyhästi d-molliin. Webernin myöhemmälle tuotannolle tyypilliset äärimmäisen tiivistetyt, silmänräpäyksessä tiivistyvät ja yhtä nopeasti hajoavat fragmentit ovat olennainen rakenteellinen elementti jo Passacagliassa, joka alle viidentoista minuutin kestostaan huolimatta on Webernin laajimpia teoksia.
Passacaglian tyhjyydestä ilmestyvä, häilyvä alku sai mitä vaikuttavimman soivan asun Nézet-Séguinin johdolla. Wienin filharmonikoiden jousten unenomainen soiva hiljaisuus avauksen kahdeksan tahdin pizzicato-jaksossa toteutti partituurin vaatiman ppp-dynamiikan ihailtavasti. Huilun, trumpetin ja harpun sekä vähän myöhemmin myös klarinetin häilyvät melodia-aiheet liittyivät taianomaisesti musiikin kudokseen.
Nézet-Séguin rakensi Passacaglian kiihkeät huipennukset ja niiden nopeat purkautumat äärimmäisen taidokkaasti säilyttäen musiikin läpikuultavuuden tiheimmissäkin tutti-jaksoissa dynamiikan äärimmäisyyksistä kuitenkaan tinkimättä.
Koska Webernin rikas partituuri peilaa niin nerokkaasti yhtäältä 1800-luvun menneisyyteen ja 1900-luvun tulevaisuuteen, avautuu kapellimestarille erilaisia tulkintamahdollisuuksia. Nézet-Séguinin ratkaisu yhdisti oivallisesti Wienin filharmonikoiden verratonta traditiota ja liki-boulezlaista modernistista tinkimättömyyttä. Rakenteet hahmottuivat erinomaisesti samalla, kun orkesteri hehkui kaikissa väreissään.
Wienin filharmonikoiden soitto Passacagliassa oli kauttaaltaan kerrassaan ihailtavaa. Jokainen solistinen aihe oli mitä puhuttelevin, aivan erityisesti mieleen painuivat teoksen keskivaiheen muutamat taitteet, joissa jousten satsi ohenee häilyviksi sooloiksi. Näistä kaikkein vaikuttavin oli kenties orkesterin virallisesti jo eläköityneen konserttimestari Rainer Küchlin väräjävän hieno lyhyt sooloaihe.
Passacaglian lopputahtien paluu hiljaisuuteen jousten ja harpun laskevan aiheen sekä etäisenä kumisevan bassorummun ja pasuunoiden viimeisten nuottien kautta oli kerrassaan mykistävä. Paluu reaalimaailmaan tapahtui vasta jossain pitkien väliaplodien keskivaiheilla.
Tämä Webernin varhainen mestariteos oli monella tapaa ihanteellinen valinta Brucknerin yhdeksännen sinfonian pariksi. Tonaalisesti molempia teoksia yhdistää d-molli-pääsävellaji, josta kumpikin tosin vaeltaa edetessään varsin kauas. Molemmat sävellykset tuntuvat myös kurkottavan tuntemattomaan ja pelottavaan samalla, kun ne yrittävät kiihkeästi ankkuroitua johonkin jo menetettyyn.
Anton Bruckner (1824-1896) työsti yhdeksättä sinfoniaansa liki vuosikymmenen ajan. Kolme ensimmäistä osaa saavuttivat lopullisen muotonsa ja täydellisen orkesteriasunsa vuosina 1893-1896. Brucknerin kuollessa sinfonian finaali jäi tunnetusti keskeneräiseksi, ja osia sen orkesteripartituurista katosi säveltäjän tuttavien taskuihin muistoesineinä.
Yhdeksännen sinfonian esitysperinne onkin jo reilun vuosisadan ajan nojautunut niin vahvasti kolmeen valmistuneeseen osaan, että sävellyksen keskeneräinen luonne on helppo unohtaa varsinkin, kun adagion riipaiseva resignaatio toimii käytännössä varsin hyvin teoksen päätöksenä. On kuitenkin muistettava, että tämä ei ollut Brucknerin intentio, vaan sinfonian oli tarkoitus päättyä laajaan d-molli-finaaliin.
Kolmiosaisen version ohella Wienin filharmonikot ovat esittäneet Nikolaus Harnoncourtin johdolla myös finaalin fragmentteja. Lisäksi Brucknerin jäämistön säilyneistä yhdeksännen sinfonian partituuri- ja luonnosmateriaalista koostettua finaalin rekonstruktiota ovat käyttäneet mm. Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot sekä Daniel Harding ja Lontoon sinfoniaorkesteri.
Nézet-Séguinin johdolla Baden-Badenissa sinfonia kuultiin kuitenkin perinteisessä kolmiosaisessa esitysasussaan, joka osoittautui Webernin Passacaglian rinnalla täysin oikeaksi valinnaksi.
Yhdeksäs sinfonia alkaa Brucknerille tyypilliseen tapaan jousten tremololla, jonka lomaan ilmestyvät pian ensimmäiset puhallinaiheet, jotka johtavat vaskien majesteetillisen huipennukseen. Tätä seuraa arvoituksellinen pizzicatojousten ja puhallinten kahden sävelen motiivien etsivä jakso, jonka kautta puolestaan avautuu tie vuolaiden jousten johdattamana avausosan säihkyvän lyyriseen teemaryhmään.
Enpä muista milloinkaan kuulleeni konsertissa enkä juuri tallenteillakaan Brucknerin esitysohjeen ”feierlich, misterioso” vaikuttavampaa toteutusta. Nézet-Séguin ja orkesteri johdattivat kuulijan huumaavalle matkalle tuntemattoman pelonsekaiseen majesteettin. Kokeneena Bruckner-kapellimestarina Nézet-Séguin oli miettinut tarkoin huipennusten ja suvantojen arkkitehtuurin, jonka toteutukselle Wienin filharmonikoiden ainutlaatuinen Bruckner-traditio loi vahvan perustan.
Yhdeksännen sinfonian toinen osa on Brucknerin järisyttävin scherzo, jonka demonisuus hakee vertaistaan. Puhallinsingnaalit ja jousten itsepintaisena jyskyttävät pizzicatot ajavat musiikkia peräänantamattomasti kohti pääteeman vyöryvää tutti-purkausta. Avausosan tavoin scherzon sävellaji on periaatteessa d-molli, mutta rauhaton musiikki syöksyy nopeasti harmonisesti tuntemattomiin maisemiin.
Odotetun suvannon sijaan Brucknerin Fis-duuri -trio onkin nopea ja levoton tanssi, joka kiertyy äkkiä scherzon kertaukseen. Monet kapellimestarit tasapainottavat nopeaa trioa hidastamalla scherzon tempoa, vaikka partituuri ei näin varsinaisesti ohjeistakaan. Nézet-Séguin pitikin tiukasti kiinni Brucknerin tempovaatimuksista, ja tuloksena oli henkeäsalpaava seikkailu, jonka juuret tuntuivat porautuvan syvälle sieluun.
Etäisesti E-duuriin ankkuroituvan adagion avaus hakee vertaistaan sinfoniakirjallisuudessa. Hehkuvat jouset johdattavat kohti Wagner-tuubien juhlallista pääaihetta, joka on yksi vaikuttavimpia tuolle soitinryhmälle kirjoitettuja jaksoja. Ensimmäisen huipennuksen jälkeen musiikki kuitenkin fragmentoituu pitkäksi etsinnäksi ja kamppailuksi johtaen lopulta ennenkuulumattomien dissonassien kautta codan liikuttavaan resignaatioon.
En ole koskaan tullut ajatelleeksi, miten samankaltaisia tämä Brucknerin viimeinen adagio ja Webernin Passacaglia rakenteellisesti ovatkaan. Nyt ne tuntuivat muodostavan konsertin avauksen ja päätöksen välille täydellisen kaaren.
Wienin filharmonikoiden ja Nézet-Séguinin tulkinta adagiosta oli kertakaikkisen vaikuttava. Päätöstä seurannut pitkä hiljaisuus ennen aplodeja oli mitä hienoin hetki. Tämä oli hyvä ilta.
— Jari Kallio
Wienin filharmonikot
Yannick Nézet-Séguin, kapellimestari
Anton Webern: Passacaglia, Op. 1
Anton Bruckner: Sinfonia nro 9 d-molli
Festspielhaus Baden-Baden
12.06.2016, klo 18.00