Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu Bartókin pianokonserton jälkeisissä tunnelmissa Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio
Radion sinfoniaorkesteri ja ylikapellimestari Hannu Lintu tarjosivat komean kevätkauden avauksen keskiviikon ja torstain konserteillaan, joiden solistina kuultiin Olli Mustosta. Oivallisesti rakennetun ohjelman säveltäjänimiä olivat Jovanka Trbojevic, Béla Bartók ja Ludwig van Beethoven.
Jugoslavialaissyntyinen, vuodesta 1986 Suomessa asunut Jovanka Trbojevic oli riemastuttavan omaleimainen ääni aikamme musiikissa. Hänen aivan liian varhainen kuolemansa vaikeaan sairauteen vuonna 2017 oli kertakaikkisen suuri menetys niin kaikin tavoin. Onneksi hänen kiehtova musiikkinsa kuitenkin jatkaa elämäänsä omistautuneiden puolestapuhujiensa käsissä.
Trbojevicin Vertigo (2010-11) on vaikuttava panoraama suurelle orkesterille, johon kuuluu laaja lyömäsoittimisto. Tampere filharmonian tilauksesta valmistunut, Linnulle omistettu teos jakautuu kahteen varsin vastakohtaiseen osaan, jotka tasapainottavat toisiaan erinomaisesti.
Nopeatempoinen avausosa on tummanpuhuviin sointeihin puettu painajaismainen sointinäky. Sen tekstuurit kuhisevat tiheinä sävelvirtoina, joiden lomassa varsinkin lyömäsoittajilla riittää tekemistä, jos kohta joutilaaksi eivät jää muutkaan soitinryhmät. Osan melodinen materiaali kumpuaa syvältä bassorekisteristä, kontrafagottien, fagottien, bassoklarinetin, sellojen ja kontrabassojen soittamana. Viulujen, alttoviulujen ja muiden puupuhaltimien rooli on kahtalainen; yhtäällä ne soittavat pitkien äänten harmoniaa, toisaalla taasen muun orkesterikudoksen lomasta kohoavia äkkinäisiä arpeggiopurkauksia.
Laajan avausosan edetessä musiikin kuohunta vähitellen tyyntyy. Vaskien ja lyömäsoitinten hiljetessä tekstuurit käyvät yhä ohuemmiksi, yksinäisten puupuhallinten huhuillessa jousien vaimeiden pizzicatojen säestäminä. Näin Vertigo saapuu toiseen osaansa, jossa tempo puolittuu ja sointia hallitsevat lyömäsoittimiston kimmeltävät kudelmat.
Avausosaa riepotelleiden myrskytuulten vastineena toinen osa on kuin raukea keidas, joka kietoo kuulijan suojiinsa. Musiikki ei kuitenkaan missään vaiheessa sorru sentimentaalisuuteen, vaan siitä huokuu vahva sisäinen rauha.
RSO ja Lintu tekivät Vertigon parissa kerrassaan suurenmoista työtä tarjoten huumaavan elämyksen. Parikymmentäminuuttiseksi tiivistetyssä muodossaan Vertigo on todellinen helmi, jota toivoisi soitettavan jatkossa ahkerasti.
Béla Bartókin häikäisevä ensimmäinen pianokonsertto (1926) on kaikessa omituisuudessaan yksi kantaohjelmistomme kiehtovimpia teoksia. Sen pohjimmainen, korostetun perkussiivinen luonne kumpuaa oikukkaista rytmeistä, joita tehostaa liki solistinen lyömäsoittimisto, jonka Bartók kietoo tiiviisti soolopianon osuuteen.
Tätä pianon ja lyömäsoitinten fuusiota Bartók kehitteli edelleen myöhemmässä tuotannossaan, joka huipentui Sonaattiin kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille (1937) sekä saman teoksen orkesteriversioon eli Konserttoon kahdelle pianolle, lyömäsoittimille ja orkesterille (1940). Myöhäisteosten hienovireisen taidokkuuden sijaan ensimmäistä pianokonserttoa hallitsee kuitenkin vielä Ihmeellisen Mandariinin (1918-19) kesyttömästä maailmasta kumpuava rosoinen alkuvoima.
Konsertossaan Bartók nivoo hämmästyttävän kekseliäisyytensä jälleen kerran syvälliseen kansanmusiikin tuntemukseensa, kiehtovin tuloksin. Mutta konserton ytimessä on tällä kertaa myös aivan toisentyyppisiä herätteitä. Vaikka sitä ei pintatasolta heti arvaa, Bartókin sävellystyön esikuvina olivat barokin konserttomuodot, joista säveltäjä etsi vaihtoehtoa romantiikan solisti vastaan orkesteri -asetelmalle. Niinpä Bartókin konsertossa solistin ja orkesterin osuudet punoutuvat yhteen hämmästyttäväksi kontrapunktiksi.
Kolmiosainen konsertto rakentuu tutulle nopea-hidas-nopea -kaavalle. Se on kova pähkinä purtavaksi niin solistille, kapellimestarille, muusikoille kuin yleisöllekin. Vielä liki vuosisata kantaesityksensä jälkeen konsertto on perinpohjaisen moderni teos, samaan tapaan kuin Stravinskyn Kevätuhri (1911-13) tai Beethovenin Große Fuge (1825).
Monituisista haasteistaan huolimatta ensimäinen pianokonsertto on pohjattoman kiehtova kaikessa oikullisuudessaan. Sen käynnistää patarummun ja pianon matalimpien rekisterien itsepäinen pulssi, jonka lomaan tummanpuhuvat vasket lausuvat omat repliikkinsä. Musiikki kasvaa koko orkesterin surrealistiseksi tanssiksi, jonka pyörteissä monenkirjavat sävelaihelmat ovat alituisella törmäyskurssilla keskenään.
Toinen osa on Bartókille tyypilliseen tapaan mitä omintakeisinta yömusiikkia. Aivan kuulokynnyksen rajalta kohoaa patarummun, pikkurumpujen ja symbaalin pelkistetty rytmikuvio, johon solistin linja kietoutuu. Musiikki saa muotonsa vähitellen, verkkaisesti etenevän yöllisen kulkueen lailla. Puupuhaltimet ja vasket liittyvät vuorollaan joukkoon, mutta jouset pysyvät vaiti koko osan ajan.
Huipennuksen jälkeen musiikki vaeltaa takaisin alun tunnelmiin, joista siirrytään lyhyen välisoiton johdattamana kiihkeään finaaliin. Päätösosan villit tanssirytmit ovat omiaan herättämään alkukantaisen juhlinnan mielikuvia, jotka saattelevat konserton sen hurjaan päätökseen.
Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu. Kuva: Jari Kallio
Palkitun Bartókin viulukonserttojen levytyksensä tavoin orkesteri ja Lintu olivat jälleen täysin kotonaan säveltäjän omaleimaisten sointien ja konstikkaan rytmiikan maailmoissa. Orkesteriosuuden taidokas kontrapunkti avautui ihailtavan läpikuultavana. Yhteistyö kapellimestarin, orkesterin ja solistin välillä oli kauttaaltaan ihailtavaa.
Mustosella oli vaativa soolo-osuus tarkoin hallussa. Hänen otteessaan fraasit taipuivat välillä äärirajoilleen, mutta kuitenkin aina hienosti kokonaismuotoon suhteutettuna. Uloimmat osat olivat tietenkin virtuoosisen ketteryyden juhlaa, mutta ehkäpä kaikkein vaikuttavimmat hetket saatiin kokea hitaan keskiosan parissa, jonka intensiteetti oli kerrassaan huikea.
Kaikkiaan konserton esitys oli mitä mainioin kunnianosoitus Bartókin keksinnän riemastuttaville omituisuuksille. Laajemman yleisön riemuksi tämän viikon konserttiesitysten pohjalta tehty tallenne julkaistaan Ondinen tulevalla Bartókin pianokonserttojen kokonaislevytyksellä.
Ylimääräisenään Mustonen tarjosi yleisölle vielä lumoavan valikoiman Bartókin laajasta Gyermekeknek (Lasten kappaleita, 1908-09) -kokoelmasta.
Väliajan jälkeen kuultua Ludwig van Beethovenin seitsemännen sinfonian (1811-12) perin juurin virkistävää esitystä luonnehtivat hyvin pitkälti samankaltaiset hyveet kuin Bartókin konserton tulkintaakin. Beethovenissa orkesteri sjoittui lavalle musiikin olemukseen parhaiten sopivaan istumajärjestykseen, jossa ensimmäiset ja toiset viulut oli aseteltu vastakkain. Mukana olivat niin perioditrumpetit ja -käyrätorvet kuin -patarummutkin.
Jonathan Del Marin erinomaiseen kriittiseen partituurieditioon pohjaten RSO ja Lintu tarjosivat loppuunmyydylle konserttiyleisölle mitä elinvoimaisimman esityksen, jonka vuolaassa sävelten virrassa saattoi nauttia toinen toistaan ilahduttavimmista soittimellisista yksityskohdista. Kiitos periodi-instrumenttien trumpetit ja käyrätorvet saattoivat noudattaa Beethovenin dynaamisia merkintöjä kirjaimellisesti vailla pidättelyä, joka taas on jotakuinkin väistämätöntä nykysoittimin. Nyt saatiinkin nauttia asiaankuuluvan rouheasta vaskisoinnista täysin siemauksin.
Esityksen lomassa kuultiin myös mitä hienoimpia puupuhallinten sooloja ja hämmästeltiin jousten huumaavaa ketteryyttä. Oman erityisen mainintansa ansaitsee myös Kazutaka Moritan hellittämätön vimma patarumpustemman ääressä.
RSO, Hannu Lintu ja Beethovenin sinfonian vimmainen finaali. Kuva: Jari Kallio
Lintu ja orkesteri muotoilivat avausosan sointiarkkitehtuurin upeasti välittäen kokonaismuodon kaaren selkeästi ja ilmaisuvoimaisesti. Toinen osa, allegretto, oli intensiteetin juhlaa, joka perustui soivien yksityiskohtien tarkkaan toteutukseen. Beethovenin hämäävän yksinkertaiset musiikilliset ideat saivat kasvaa orgaanisesti omalla vääjäämättömällä logiikallaan, joka piti kuulijan mitä tiukimmin otteessaan.
Scherzon aaltoilu preston ja poco meno preston välillä toteutui mukaansatempaavasti keinuen, kun taas finaali tarjosi nostattavan, pidäkkeettömän ilon purkauksen. Tämä innostava esitys olikin kerrassaan vaikuttava avaus Beethovenin juhlavuodelle.
– Jari Kallio
Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari
Olli Mustonen, piano
Jovanka Trbojevic: Vertigo (2010-11) orkesterille (tiivistetyn version kantaesitys)
Béla Bartók: Konsertto pianolle ja orkesterille nro. 1, Sz. 83, BB 91 (1926)
Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro. 7 A-duuri, op. 92 (1811-12)
Musiikkitalo, Helsinki
Ke 8.1.2020, klo 19